Poliisien EM-kisat

Eilen pieni mutta tehokas joukkueemme kotiutui kisoista. Kaikki onnistui ja pienet murheet kalustonkin kanssa saatiin korjattua yhteistyössä tanskalaisten kanssa. Kiitos heille!

Tempo ajettiin lauantaina. Naisten kilpailu alkoi jo klo 09.15 ja itselläni lähtöaika oli klo 10.36.

Ilma ehti lämmetä sopivasti. Minua hieman jännitti ennen kisaa, sillä en ollut aiemmin saanut ajaa tempoa suljetulla reitillä paitsi joukkueaika-ajossa MC:ssä 2008.

Eli koko tie oli käytössäni, edessäni oli moottoripyörä ja Marko takanani huoltoautossa.
Aika-ajopyöräni herätti suurta kiinnostusta yleisössä ja sitä kuvattiin ja ihailtiin kovin. Moni halusi ujosti koskettaakin runkoa. Minua hieman nauratti. Pyörähän se vain on.

Startti oli vauhdikas tiukkoine kurveineen ja liikenneympyröineen, sitten alkoi paahtaminen suoraa tietä. Ajo kulki kuin unelma. Olin innoissani ja nautin katsellessani nopeusmittaria, jonka nopeudet pyörivät 45 km/h molemmin puolin.. 10 km:n ajon jälkeen tein ison virheen. Ajoin yhdessä mäessä itseni aivan punaiselle ja en toipunut siitä enää. Elämän reaaliteetit tulivat vastaan noin 6 km ennen maalia, ei ollut tarpeeksi voimaa ja kuntoa pusertaa lopun mäkistä maastoa ja vauhti alkoi hiipumaan. Tuntui että taju lähtee, takana huoltoautosta kuului kovaa käskytystä ja sain siitä voimaa puristaa kaikki irti. Loppusijoitus oli 23. Olen siihen tyytyväinen. Se oli paras ajoni tänä vuonna ja juuri oikeassa paikassa. Parempaan en nykykunnollani pysty. Mirkku oli 35. lopputuloksissa mutta antoi tasoitusta, ajaessaan ilman lisätankoja, vaikkakin hän sai asentonsa matalammaksi kuin minulla.
Naisten kärki oli kova. Maailman tasolla ihan hyviä suorituksia tarjosivat 6 viikkoa ennen kisoja virkamerkin saaneet jonkin tason ammattilaiskuskit.

Miehissä Marko ajoi sijalle 16. Miesten ranskalainen voittaja ajoi keskinopeudella 49.6 km/h jos se jotain kertoisi kisan tasosta ja kovuudesta, joten Marko saa olla ylpeä suorituksestaan.

Sunnuntaina oli vuorossa maantie. 89 km naisilla ja miehillä 134km.

Naisten kisa lähti vauhdikkaasti ja ensimmäinen kierros ajettiin yli 40 km/h keskarilla. saksalaiset ja ranskalaiset pitivät vauhtia yllä. Itse tulin lähtöviivalle hiukan myöhässä kun kannattimeni oli löysä ja kääntyi vinoon ja jouduin huoltoauton luona sitä korjauttaa. Joten starttasin takarivistä ja kapealla reitillä ohittaminen oli vaikeata ja kärsin ensimmäisellä kierroksella kurvien aiheuttamista nykivistä kiihdytyksistä. Ne kuluttivat paljon. Toisen kierroksen jälkeen saksalaiset rykivät jo tosissaan ja olin helisemässä. Pysyin vaivoin porukassa ja yritin nousta lähemmäs kärkeä jotta ajo helpottuisi.
sitten tuli taas isku, ja tipuin. Sitten näin kuinka Mirkku putosi ja moni muu. Sain jostain vielä yhden vaihteen ja ajoin Mirkun eteen että vedän hänet vielä pääjoukkoon ja sitten vaikka keskeytän itse. Mirkku putosi kyydistäni ja päätin että minun on ainoana suomalaisena pakko ajaa maaliin.  Sain noukittua pääjoukosta pudonneita ja meistä muodostui ryhmä joka ajoi maaliin pääjoukon takana. Huoltoautosta tanskalaiset ja Marko huusivat että pysy siinä ryhmässä vaikka henki menisi:) Mirkku oli keskeyttänyt ja näin hänet huutamassa minulle maalin tuntumassa. Ei ollut vaihtoehtoja.

Noin 5 kierroksella kuulimme että pääjoukossa oli kasa, ja ero olisi enää pääjoukkoon vajaa  2 minuuttia siinä vaiheessa pääjoukon takaryhmään. Yritin yhdessä brittien kanssa ajaa eroa kiinni mutta sitten homma kariutui kun irlantilaiset vain peesasivat eivätkä tehneet töitä. Vauhtimme tökkäsi keskinäiseen nahisteluun ja ero kasvoi 10 minuuttiin lopulta. Minua kiellettiin vetämästä koska brittien ja ranskalaisten mielestä olin tehnyt jo liikaa töitä ja heillä oli 3 kuskia molemmilta samoin irkuilta.  Lopulta päätin että 4 km ennen maalia lähden yksin irti, jotta olisin edes lähellä 20 sijaa, mutta epätoivoinen irtiottoni ajettiin kiinni ja tuli ranskalaisen isku perään ja itse en siihen enää pystynyt vastaamaan ja tyydyin pyörittelemään hapokkailla jaloillani maaliin sijalle 31.

Marko lähti miesten kisaan. Heti alussa 3 miestä lähti irti ja hän ajoi hienosti pääjoukossa. Pieni myöhästyminen seuraavasta irtiotosta, ja hän oli ulkona mitalitaistelusta. Edessä oli ajelua pääjoukossa ja hänelläkin sijoitus 31.

Kokonaisuudessaan urheilullisesti loistavat kisat. Ammattilaisten kisajärjestelyjä on kiva seurata ja nauttia niistä. Kisan järjestäjinä toimi samat miehet, jotka järjestelevät Tour de Francen ja Vueltan reittejä ja toimivat niissä kisaorganisaatioissa. Puitteet olivat fantastiset verrattuna Suomen peräkyläkisoihin.

Itseäni hieman haittasi asia, etteivät ranskalaiset oikein ymmärrä mikä on keliakia. Siellä meinaan pullaa ja leipää syödään koko ajan.
Loppuhuipennusateriani oli seuraavanlainen maantiekisan jälkeen:
salaatinlehtiä, porkkanaraastetta kuivana, 5 pestolla täytettyä herkkusientä ja 3 parsakaalin nuppua ja paljon kuohuviiniä.

Arvatkaapa oliko eilen kotiin tullessa nälkä? Sami onneksi vei minut suoraan lentokentältä nauttimaan sushiaterian, joten nälkä voitettiin.

Kiitos vielä Markolle ja Mirkulle hyvästä matkaseurasta, lähden uudestaan 4 vuoden päästä Belgiaan, aivan varmasti!!! SPÄNK SPÄNK!!!!

nyt on vauhti päällä...

Kun kisaa niin sanotusti tosissaan ja asettaa itselleen tavoitteita, niin silloin epäonnistumiset saavat koko motivaation muserrettua aika nopeasti. varsinkin jos kaikki kesän tavoitteet tuntuvat valuvan kuin hiekka sormien läpi. Mutta sellaista se on. Mitä vanhemmaksi tulee, sen todennäköisempää se on, ettei niitä hyviä päiviä olekaan enää niin paljoa.

Pm-kisojen jälkeen juoksin Mehiläisessä päättäväisenä, olin asettanut tavoitteita itselleni laivamatkalla ja kotiin päästyäni aloin sinnikkäästi tavoitella niitä askel askeleelta.

Ensimmäinen vaihe oli nimittäin saada selville, mistä koko kesän johtunut sairastelu johtui. Olin vaipua jo epätoivoon. Käytin viimeisen oljenkorteni ja marssin Helsinkiin viime syksynä minut leikanneelle lääkärille. Hän tutki minut perusteellisesti. Ihmetteli kuumetta, ja vaivoja ja miksi juuri kortisoni oli se avain, joka aina kuurina paransi minut hetkeksi. Lopulta hän keksi. Vika on keuhkoissa. Ei ollutkaan korvatulehdusta, ei poskiontelotulehdusta eikä flunssaa. Keuhkot olivat sanoneet työsopimuksen irti. Marssin Riihimäelle, samana päivänä Etelä-Suomen ainoalle vapaana olevalle keuhkolääkärille. Hän tutki minut, etenkin keuhkoni. Voi tyttöraukkaa... kauanko olet kärvistellyt oireiden kanssa? Mikset tullut lääkäriin? No enhän mä nyt tajunnut että jos korvat tulehtuu, niin keuhkoissa on vika...

Sain uuden, kovemman astmalääkityksen, jatkeen kautta otettavaksi. Samalla vähän lisää kortisonikuuria, jotta tukkeessa olevat keuhkoputket rauhoittuisivat. Viime viikolla kävin sitten spirometriassa, ja tulokset olivat parantuneet 30 %. Olin onnessani. Ensimmäinen tavoite täyttyi. Sain itseni terveeksi.

Samoin asetin harjoittelussa tavoitteita. Kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa... sitä olen nyt kuukauden takonut. Ja nyt tuntuu tosi hyvälle ja herkälle, aivan kuten parhaina aikoina.

Asetin minä yhden toisenkin tavoitteen. Paino on pudonnut 4kg. Syynä yksinkertaisesti se, että ensi viikon kisoissa päälleni pitää mahtua xs-koon ajopaita:) No ei... mutta kun muualta painoa ei pois enää saa kuin kuskista. Ja mulla on varaa sitä tiputtaa vieläkin.

Asetin myös tavoitteeksi, että pitää pystyä ajamaan vähintään 30 min kovilla tehoilla, kovilla sykkeillä. Sekin täyttyi viime viikonloppuna. Sain irti itsestäni enemmän kuin 3 vuoteen missään kisassa.
Harjoittelun strateginen muuttaminen teki tulosta. 

Toiseksi viimeinen tavoite oli, että tämän kovan kuukauden jälkeen parisuhteeni voisi vieläkin hyvin ja Sami kestäisi minun kipuiluni kovien treenien jälkeen ja askeettisen elämäni. Eilen sekin täyttyi. Sami tuli kotiin ruusukimpun kanssa ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja päättäväisyydestäni.

Viimeinen ja kovin tavoite odottaa ensi viikon lauantaina kun starttaan aamulla poliisien EM-tempoon. Siellä on tiristettävä irti kaikki ja muistettava, että kipu tulee kauan ennen kuolemaa:)