Rauhallista joulua kaikille ja onnellista uutta vuotta 2013!!!

Vuosi 2012 alkaa olemaan lopuillaan ja edessä on joulurauhan julistus ja joulunpyhät. Itselleni tämä joulu on siitä erikoinen, sillä en ole töissä aattona enkä joulupäivänä. Tämä on ensimmäinen ns. vapaa joulu vuoden 2003 jälkeen. Jouluna olen perheeni kanssa kotona ja Samin äiti tulee aattoillaksi meille ja joulupäivänä siirrymme minun äitini luokse Vihtiin.
Olen siivonnut kotona, ostellut joululahjoja, jouluruokia ja etsinyt reseptejä joululeivonnaisiin. Eilen Sami kantoi joulukuusen kotiin. En ollut sitä todistamassa paikan päällä mutta se lämmitti mieltäni ja joulu vihdoinkin saavutti sydämeni.

Joulun valmistelujen ohessa olen harjoitellut. Joulunpyhien tuomat extravapaapäivät on pyhitetty tehokkaisiin määräharjoitteisiin. Tällä joulunalusviikolla joka päivä olen ahkeroinut ja hiihtolenkit ovat olleet 30km:n paikkeilla joka päivä. Mikäs noissa maisemissa on hiihdellä... aivan fantastista. Suoraan sanoen, torstaina illalla minut sai repiä ladulta pois. Olin hiihtänyt 32km kun eräs ruotsalaismies lähestyi ja kysyi, että aionko hiihtää koko yön? Samalla puhelimeeni oli tullut äidiltä ja Samilta viestejä että voisitko jo niinku soittaa? Päätin sitten kotiutua ja kotona huomasin nenästäni palaneen nahkat pois.

Perjantai sitten alkoikin noro-viruksen kourissa. Sami sairasti tuon taudin alkuviikosta ja nyt se oli minulla. Päätin mennä töihin, koska olisi ollut liian hankala selittää kaikille, mitä hommia olin sopinut. Puolen päivän jälkeen annoin periksi ja lähdin kotiin sairastamaan. Uni maistui.

Tänään ei ole tietoakaan norosta saati muustakaan taudista. Mieli tekisi kovin jo lähteä treenaamaan mutta valmentaja ei antanut lupaa. Puuh...

Mutta vuosi 2013 lähestyy ja itselläni alkaa piiiiiiiitkä loma maaliskuun alusta. Jään vuorotteluvapaalle. Tammikuussa olen jo 2 viikkoa lomalla esimakuna. Ja pyöräilystä tulee entistä suurempi osa jokapäiväistä elämääni.


Toivotan kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!!!

Watteja ja ennätyksiä

Vime sunnuntaina 9.12.2012 oli edessä wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu. Näin talvella tykkään ajella niitä harjoitusmielessä, koska se on kivaa. Haasteena oli 4km:n matka täysillä pk-kaudella. En oikein valmistautunut kisoihin, edellisenä päivänäkin tuli tehtyä sauvakävelylenkki. Aamulla tein harjoitukseni normaalisti ja sitten lähdettiin iltapäivällä kisoihin. Hyvinhän se sujui. Uusi suomenennätys 4 km:n matkalla on nyt 4.25.60 jota on kyllä vara parantaa, uskoisin näin. Kivointa oli kuitenkin nähdä oman uuden tiimini kuskeja tositoimissa. Oli myös kiva, kun Tampereen Medilaserin tytöt pistivät ahtaalle ja jouduin taistelemaan. Sekunnin voittomarginaali oli matkassa 27 metriä:)

Omalta osaltani tiimeily jatkui intesiivisenä, kun tiimimme jäsen Sini tuli meille yöpymään ja maanantaina kävimme treenaamassa rappusia ja illalla vielä vähän lihaskuntotreeniä. Satutin illan treenissä kylkeni ja piru vie se oli kipeä. Tiistaina pidin tiimille luennon ja harjoittelimme yhdessä Liikuntamyllyssä. Keskiviikkona oli pakko huilata. Olin tulossa kipeäksi. Tiukat aikataulut ja kovat treenit olivat vieneet mehut. Onneksi oli kevyt viikko taas meneillään. Eilen kuitenkin pääsin pyörän päälle ja tein voimavetoja. Tuntui hyvältä. Tänään on vuorossa työpaikan pikkujoulut, joiden järjestelyvastaavana toimin jo 8 vuotta peräkkäin. Takki on aika tyhjä mutta ajattelin Keräkankareen maastoissa päästä suksille ennen pippaloiden alkua ja hiihtää muiden työkavereiden peesissä vk-harjoitteita. Tai sitten vaan rentoutua ja nauttia maastoista. En tiedä vielä kumpaan rahkeet riittää. Tämä viikonloppu pyhitetään joulutunnelmalle. Ensi viikolla on edessä sitten uudet kujeet.

työn ja harjoittelun yhdistäminen

Käyn töissä. Ajan kilpaa. Kaikkihan sen nyt tietää ja se on monen suomalaisen pyöräilijän painajaismainen kombinaatio ja taistelu aina talvisin. Kesällä helpotusta tuo kesälomat.

Minullakin kesän reissujen jäljiltä, lomat ovat palaneet ja viikonlopun vapaiden jälkeen sisään on syksyllä taottava viikonloppuja, jotta olen tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa.

Viime viikkoni ovat olleet ehkä kovimmat aikoihin. Harjoituksista sattui ne kovat viikot juuri tähän saumaan ja töissä sattui kovat viikot samaan aikaan. Mitä tehdä? No C-vitamiinia nassuun ja askeettinen elämäntyyli kurinalaisen käskytyksen kera toimii aina. Kaikki muu saa jäädä. Nämä kaksi asiaa täyttävät päiväni. Teoriassa sen pitäisi onnistua, viikon tunnit ovat enemmän kuin työni ja harjoitusteni yhteenlasketut tunnit. Joten eikun tuumasta toimeen.

Aamulla klo 6.00 ylös. Töissä pitää olla kello 08.00. Työmatka kestää tunnin, 62 km. Töissä syön ensimmäisen palaverin aikana aamupuuron ja juon kahvin. Työt loppuvat klo 16 tai klo 17. On syötävä töissä hyvä ateria päivällä, jotta heti töiden jälkeen jaksaa painaa treenin. Illalla klo 20.30 nukkumaan. Yhtenä päivänä jouduin ylitöihin.  Pääsin lähtemään klo 18.30.

Menneellä  viikolla minulla oli 1 vapaapäivä, keskellä viikkoa. Silloin ajoin pitkän pk:n. Olin aivan puhki, suolat tuli ulos mutta sykkeet pysyivät alhaalla, suht koht:) Ajo oli tervaista. Töissä tein viikolla 2 harjoitusta. Tatamilla tein tunnin kuntopiirin ja salilla 1h kovan voimaharjoituksen.

Tämän voimaharjoituksen jälkeen jouduin hissillä nousemaan työhuonekerrokseeni kun rappusia en kyennyt kävelemään. Asiakas tuli sovittuna ajankohtana ja istuimme työhuoneessani, kun kesken kaiken pohkeeni ja takareiteni ilmoittivat läsnäolostaan ja ponkaisin tuolista ylös irvistäen. Asiakkaalle jouduin vähän selittelemään, mutta hän vaan totesi, "kyllä minä sinut tunnistin, kovaa toi pyöräilijän elämä. Milloin kisakausi alkaa?" Vähän nolostutti, mutta tajusin, että mitäs tässä. Jatkoin töitä.

Esimieheni päätti muistaa minua, sain proteiinirahkan. Toiset saivat hillomunkit. Silloin mietin, että onko kurinalaisuuteni tällä hetkellä näin läpinäkyvää? "Ei Riina, haluan vain että ensi vuonna onnistut siinä mikä sinulle on tärkeää, sillä se on kantava voima, joka vie nuorta eteenpäin." Mieleni hamusi sitä munkkia, mutta tyydyin lusikoimaan rahkan napaani.

Töitä tuli tehtyä 7 päivää, yksi vapaapäivä ja 3 työpäivää ja nyt viikonloppu vapaa. Harjoitustunnit olivat 15h ja tällä viikolla yli 15h.

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille, jotka syksyn pimetessä kiroavat, kun virta ei riitä töiden jälkeen treenaamaan ja lysähtävät sohvalle väsyneinä. Kuten näette, päätöksellä ja aikataulutuksella ja pienellä asioiden lomittamisella tämäkin on mahdollista. Kodin antama tuki ja apu oli vertaansa vailla. Tyttöjen kanssa käytiin uimassa yhtenä iltana ja siellä toteutin yhden treenini. Ymmärrystä riitti. Ja voin sanoa, että tämän setin läpikäyneenä olin yllättynyt, kuinka hyvin ja tehokkaasti suoriuduin treeneistäni sekä töistäni. Mutta väsymys painaa ja onneksi ensi viikolla on kevyt viikko treeneistä mutta töissä on samanlainen rupeama edessä.

Toivotan tsemppiä kaikille työssäkäyville perheellisille kuntoilijoille ja urheilijoille, kohta se aurinko taas alkaa paistamaan!!!

Julistetaan kausi 2013 alkavaksi!

Em-kisojen  jälkeen koitti väsymys. Kuntotestissä sen huomasi ehkä kaikkein parhaiten. Ei ollut enää sitä jotain, jolla puristaa testitulos kattoon.

Oli aika levätä ja pudottaa tehoja. Pyöräilyssä se tarkoittaa, että lenkit pitenee ja vauhti tippuu. Joku kysyikin, että onko toi oikeesti teidän lepovaihe... Kyllä se on. Harjoitukset on fyysisesti helppoja, henkisesti ehkä aika kuluttavia joidenkin mielestä. Itse olen aina nauttinut pitkistä lenkeistä, erityisesti hiekkapoluilla ja luonnon keskellä. Sade ei ole haitannut sitä menoa.

Olin viikon Virossa hakemassa lisää motivaatiota. Meren rannalla oli mukava tehdä harjoituksia ja nauttia luonnon värimaailmasta syksyisessä Haapsalussa.

Kausi 2013 harjoituksineen siis on alkanut. Kausi tuo minulle taas muutoksia. Edustukseni siirtyy CCH:n alla toimivaan Nishiki Racing Women tiimiin. Minun piti jo vuonna 2012 edustaa tätä tiimiä, mutta halusin olla mukana perustamassa Vihtiin sen ensimmäistä pyöräilyseuraa. Se onkin harrastuspyöräilyn kannalta lähtenyt mukavasti pyörimään mutta kilpailutoiminta maantiepyöräilyssä ei niinkään. Varsinkin, kun 3 ajajaa lähti CCH:n riveihin.

tässä linkki uuden tiimini sivuille:

www.nishikiracing.fi

ja seurani sivut:

www.cch.fi

Kausi tuo tullessaan myös muutoksia yhteistyökumppaneihin. Tiimin sponsoreiden lisäksi, itselläni on kumppaneita, jotka tukevat pyöräilyuraani tahtoen minun saavuttavan tavoittaneeni samalla itse saaden mainostilaa, tarjota palveluitaan minulle, saaden olla mukana urheilumaailman ytimessä pienellä panostuksella. Olen heille kiitollinen ja toivon yhteistyömme jatkuvan ja menestyksen myötä heidänkin osuutensa nousevan esiin paremmin. Urheilu on siitä epäkiitollinen laji, ettei sponsori eikä urheilija voi koskaan etukäteen tietää, mitä kausi tuo tullessaan. Se voi olla jymypotti, mutta se voi kaatua jo ekaan kisaan, jossa tulee vamma, joka pilaa loppukauden. Se on se riski. Kaikessa yrittämisessä on riskinsä, niin myös sponsoroinnissa.

Ensi vuoden henkilökohtaisia yhteistyökumppaneitani ovat Riisula rakennus Oy Tuusulasta,  Hierontapalvelu Iiris Riihikalliosta sekä uutena 2Bxtreme crossfit-sali Tuusulan Sulan alueelta. Tämä kolmikko on tehokas paketti, jonka kanssa yhteistyö on jokaviikkoista ja uusia kujeita keksitään varmasti molemmin puolin. Itse olen valmis muuhunkin, kun mainosten liimaamiseen autoon tai ajovaatteisiin. Sen he tietävät, ja toivonkin, että voin antaa jotain heillekin. Ainakin hieronnassa olen välillä antanut haasteita, joita tavallinen tallaaja ei tarjoa. Mutta Iiris on niistä suoriutunut vankalla kokemuksellaan ja pistänyt Tuutsin hikoilemaan ja puremaan pyyhettä usein.

Tässä linkkejä heidän sivuilleen tutustumista varten:

www.riisula.fi

www.hierontapalveluiiris.fi

www.2bxtreme.fi


Kaluston suhteen huolto ja varaosapalvelut ovat toimineet ja heihin luotan ensi vuonnakin

www.lundberg.fi

www.probike.fi



Valmentajana jatkaa jo viime vuonna pyöräilymaailman saloihin uppotunut mieheni Sami Takala, joka puhkuu intoa ottaa akastaan kaiken irti. Ensimmäinen valmennusvuosi oli haastava, ja monet treenit päättyivät kinasteluun harjoituksen tarkoituksesta ja tarkoitussidonnaisuudesta.Usein jouduin toteamaan pässinpäänä sisimmässäni, että kyllä se perhana tietää, mitä puhuu. Mutta en voinut antaa periksi hänelle ihan vaan piruuttani. Valmennussuhteen jatkamisen edellytyksenä oli, että minä kuuntelisin ja tottelisin. Vaikeaa, mutta keksin ratkaisun. Sami sai tuekseen Oulusta Marko Törmäsen, joka osaa kävevästi perustella minulle, miksi jotain pitää tehdä. Joten kun tiukka paikka tulee, niin Samin ja Markon mielipidettä pässinkin on vaikea ohittaa... ehkä...

Kävinkin Oulussa Markon juttusilla, olin flunssassa mutta lentolippu oli maksettu, joten päätin mennä, vaikka tiesin joutuvani tositoimiin ja toteuttamaan treenin siellä. Treenin jälkeen oksensin. Paluumatkalla tunsin, kuinka lihakseni ihmettelivät, että mitäköhän toi akka meinaa ja piruuttaan kipeytyivät niin, ettei kävelykään ollut enää itsestäänselvyys.

Eilen ja tänään pystyin ergolla ajamaan hissukseen palautellen jalkoja uudesta jutusta. Mutta reissu toi esille kaiken olennaisen. Nyt tiedän mitä tarvitsen ja miten niitä ominaisuuksia voin kehittää. Ja se tässä iässä on se juttu.

Ensimmäinen kilpailuni on kotikisa Wattbike-maailmassa. 9.12.2012 Liikuntamyllyssä ajetaan Wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu kaudella 2013. 4km tuskaa tiedossa. Mutta toimii hyvänä harjoitusosana, sen jälkeen edessä salitreeni heti perään:)

Eli kipua ja tuskaisia hetkiä edessä... Show must go on!!!

Poliisien EM-kisat

Eilen pieni mutta tehokas joukkueemme kotiutui kisoista. Kaikki onnistui ja pienet murheet kalustonkin kanssa saatiin korjattua yhteistyössä tanskalaisten kanssa. Kiitos heille!

Tempo ajettiin lauantaina. Naisten kilpailu alkoi jo klo 09.15 ja itselläni lähtöaika oli klo 10.36.

Ilma ehti lämmetä sopivasti. Minua hieman jännitti ennen kisaa, sillä en ollut aiemmin saanut ajaa tempoa suljetulla reitillä paitsi joukkueaika-ajossa MC:ssä 2008.

Eli koko tie oli käytössäni, edessäni oli moottoripyörä ja Marko takanani huoltoautossa.
Aika-ajopyöräni herätti suurta kiinnostusta yleisössä ja sitä kuvattiin ja ihailtiin kovin. Moni halusi ujosti koskettaakin runkoa. Minua hieman nauratti. Pyörähän se vain on.

Startti oli vauhdikas tiukkoine kurveineen ja liikenneympyröineen, sitten alkoi paahtaminen suoraa tietä. Ajo kulki kuin unelma. Olin innoissani ja nautin katsellessani nopeusmittaria, jonka nopeudet pyörivät 45 km/h molemmin puolin.. 10 km:n ajon jälkeen tein ison virheen. Ajoin yhdessä mäessä itseni aivan punaiselle ja en toipunut siitä enää. Elämän reaaliteetit tulivat vastaan noin 6 km ennen maalia, ei ollut tarpeeksi voimaa ja kuntoa pusertaa lopun mäkistä maastoa ja vauhti alkoi hiipumaan. Tuntui että taju lähtee, takana huoltoautosta kuului kovaa käskytystä ja sain siitä voimaa puristaa kaikki irti. Loppusijoitus oli 23. Olen siihen tyytyväinen. Se oli paras ajoni tänä vuonna ja juuri oikeassa paikassa. Parempaan en nykykunnollani pysty. Mirkku oli 35. lopputuloksissa mutta antoi tasoitusta, ajaessaan ilman lisätankoja, vaikkakin hän sai asentonsa matalammaksi kuin minulla.
Naisten kärki oli kova. Maailman tasolla ihan hyviä suorituksia tarjosivat 6 viikkoa ennen kisoja virkamerkin saaneet jonkin tason ammattilaiskuskit.

Miehissä Marko ajoi sijalle 16. Miesten ranskalainen voittaja ajoi keskinopeudella 49.6 km/h jos se jotain kertoisi kisan tasosta ja kovuudesta, joten Marko saa olla ylpeä suorituksestaan.

Sunnuntaina oli vuorossa maantie. 89 km naisilla ja miehillä 134km.

Naisten kisa lähti vauhdikkaasti ja ensimmäinen kierros ajettiin yli 40 km/h keskarilla. saksalaiset ja ranskalaiset pitivät vauhtia yllä. Itse tulin lähtöviivalle hiukan myöhässä kun kannattimeni oli löysä ja kääntyi vinoon ja jouduin huoltoauton luona sitä korjauttaa. Joten starttasin takarivistä ja kapealla reitillä ohittaminen oli vaikeata ja kärsin ensimmäisellä kierroksella kurvien aiheuttamista nykivistä kiihdytyksistä. Ne kuluttivat paljon. Toisen kierroksen jälkeen saksalaiset rykivät jo tosissaan ja olin helisemässä. Pysyin vaivoin porukassa ja yritin nousta lähemmäs kärkeä jotta ajo helpottuisi.
sitten tuli taas isku, ja tipuin. Sitten näin kuinka Mirkku putosi ja moni muu. Sain jostain vielä yhden vaihteen ja ajoin Mirkun eteen että vedän hänet vielä pääjoukkoon ja sitten vaikka keskeytän itse. Mirkku putosi kyydistäni ja päätin että minun on ainoana suomalaisena pakko ajaa maaliin.  Sain noukittua pääjoukosta pudonneita ja meistä muodostui ryhmä joka ajoi maaliin pääjoukon takana. Huoltoautosta tanskalaiset ja Marko huusivat että pysy siinä ryhmässä vaikka henki menisi:) Mirkku oli keskeyttänyt ja näin hänet huutamassa minulle maalin tuntumassa. Ei ollut vaihtoehtoja.

Noin 5 kierroksella kuulimme että pääjoukossa oli kasa, ja ero olisi enää pääjoukkoon vajaa  2 minuuttia siinä vaiheessa pääjoukon takaryhmään. Yritin yhdessä brittien kanssa ajaa eroa kiinni mutta sitten homma kariutui kun irlantilaiset vain peesasivat eivätkä tehneet töitä. Vauhtimme tökkäsi keskinäiseen nahisteluun ja ero kasvoi 10 minuuttiin lopulta. Minua kiellettiin vetämästä koska brittien ja ranskalaisten mielestä olin tehnyt jo liikaa töitä ja heillä oli 3 kuskia molemmilta samoin irkuilta.  Lopulta päätin että 4 km ennen maalia lähden yksin irti, jotta olisin edes lähellä 20 sijaa, mutta epätoivoinen irtiottoni ajettiin kiinni ja tuli ranskalaisen isku perään ja itse en siihen enää pystynyt vastaamaan ja tyydyin pyörittelemään hapokkailla jaloillani maaliin sijalle 31.

Marko lähti miesten kisaan. Heti alussa 3 miestä lähti irti ja hän ajoi hienosti pääjoukossa. Pieni myöhästyminen seuraavasta irtiotosta, ja hän oli ulkona mitalitaistelusta. Edessä oli ajelua pääjoukossa ja hänelläkin sijoitus 31.

Kokonaisuudessaan urheilullisesti loistavat kisat. Ammattilaisten kisajärjestelyjä on kiva seurata ja nauttia niistä. Kisan järjestäjinä toimi samat miehet, jotka järjestelevät Tour de Francen ja Vueltan reittejä ja toimivat niissä kisaorganisaatioissa. Puitteet olivat fantastiset verrattuna Suomen peräkyläkisoihin.

Itseäni hieman haittasi asia, etteivät ranskalaiset oikein ymmärrä mikä on keliakia. Siellä meinaan pullaa ja leipää syödään koko ajan.
Loppuhuipennusateriani oli seuraavanlainen maantiekisan jälkeen:
salaatinlehtiä, porkkanaraastetta kuivana, 5 pestolla täytettyä herkkusientä ja 3 parsakaalin nuppua ja paljon kuohuviiniä.

Arvatkaapa oliko eilen kotiin tullessa nälkä? Sami onneksi vei minut suoraan lentokentältä nauttimaan sushiaterian, joten nälkä voitettiin.

Kiitos vielä Markolle ja Mirkulle hyvästä matkaseurasta, lähden uudestaan 4 vuoden päästä Belgiaan, aivan varmasti!!! SPÄNK SPÄNK!!!!

nyt on vauhti päällä...

Kun kisaa niin sanotusti tosissaan ja asettaa itselleen tavoitteita, niin silloin epäonnistumiset saavat koko motivaation muserrettua aika nopeasti. varsinkin jos kaikki kesän tavoitteet tuntuvat valuvan kuin hiekka sormien läpi. Mutta sellaista se on. Mitä vanhemmaksi tulee, sen todennäköisempää se on, ettei niitä hyviä päiviä olekaan enää niin paljoa.

Pm-kisojen jälkeen juoksin Mehiläisessä päättäväisenä, olin asettanut tavoitteita itselleni laivamatkalla ja kotiin päästyäni aloin sinnikkäästi tavoitella niitä askel askeleelta.

Ensimmäinen vaihe oli nimittäin saada selville, mistä koko kesän johtunut sairastelu johtui. Olin vaipua jo epätoivoon. Käytin viimeisen oljenkorteni ja marssin Helsinkiin viime syksynä minut leikanneelle lääkärille. Hän tutki minut perusteellisesti. Ihmetteli kuumetta, ja vaivoja ja miksi juuri kortisoni oli se avain, joka aina kuurina paransi minut hetkeksi. Lopulta hän keksi. Vika on keuhkoissa. Ei ollutkaan korvatulehdusta, ei poskiontelotulehdusta eikä flunssaa. Keuhkot olivat sanoneet työsopimuksen irti. Marssin Riihimäelle, samana päivänä Etelä-Suomen ainoalle vapaana olevalle keuhkolääkärille. Hän tutki minut, etenkin keuhkoni. Voi tyttöraukkaa... kauanko olet kärvistellyt oireiden kanssa? Mikset tullut lääkäriin? No enhän mä nyt tajunnut että jos korvat tulehtuu, niin keuhkoissa on vika...

Sain uuden, kovemman astmalääkityksen, jatkeen kautta otettavaksi. Samalla vähän lisää kortisonikuuria, jotta tukkeessa olevat keuhkoputket rauhoittuisivat. Viime viikolla kävin sitten spirometriassa, ja tulokset olivat parantuneet 30 %. Olin onnessani. Ensimmäinen tavoite täyttyi. Sain itseni terveeksi.

Samoin asetin harjoittelussa tavoitteita. Kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa... sitä olen nyt kuukauden takonut. Ja nyt tuntuu tosi hyvälle ja herkälle, aivan kuten parhaina aikoina.

Asetin minä yhden toisenkin tavoitteen. Paino on pudonnut 4kg. Syynä yksinkertaisesti se, että ensi viikon kisoissa päälleni pitää mahtua xs-koon ajopaita:) No ei... mutta kun muualta painoa ei pois enää saa kuin kuskista. Ja mulla on varaa sitä tiputtaa vieläkin.

Asetin myös tavoitteeksi, että pitää pystyä ajamaan vähintään 30 min kovilla tehoilla, kovilla sykkeillä. Sekin täyttyi viime viikonloppuna. Sain irti itsestäni enemmän kuin 3 vuoteen missään kisassa.
Harjoittelun strateginen muuttaminen teki tulosta. 

Toiseksi viimeinen tavoite oli, että tämän kovan kuukauden jälkeen parisuhteeni voisi vieläkin hyvin ja Sami kestäisi minun kipuiluni kovien treenien jälkeen ja askeettisen elämäni. Eilen sekin täyttyi. Sami tuli kotiin ruusukimpun kanssa ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja päättäväisyydestäni.

Viimeinen ja kovin tavoite odottaa ensi viikon lauantaina kun starttaan aamulla poliisien EM-tempoon. Siellä on tiristettävä irti kaikki ja muistettava, että kipu tulee kauan ennen kuolemaa:)

PM-kisat Ruotsissa

Olivat viime viikonloppuna. Kisoihin lähdettiin hyvällä ja luottavaisella mielellä sillä sairastelujen jälkeen kunto oli hyvä. Saavuimme majapaikkaan, joka osoittautui aivan mahtavaksi paikaksi. www.jarvsobaden.se jota suosittelen lämpimästi kaikille.

Kävin ajamassa temporeittiä pienessä tihkusateessa torstaina sekä perjantaina. Totesin radan olevan haastavan kova, ihanteellinen temporeitti. Alamäissä olisi ajettava eikä vain palauteltava. Olin innoissani. Perjantaina pääni särki, se meni jännityksen piikkiin, samoin pieni kurkkukipu ja poskiontelon orastava polte poskessa. Lauantaina lämmittelyssä ihmettelin kovaa hikoamistani mutta ajattelin että lämpöä on vain liikaa. En ollut yhtään hermostunut, joka oli myös hiukan outoa.

Kisa sujui sykemittarin mukaan hyvin ja 10km maalia totesin ruotsalaisen ohittavan minut minuutilla. Sitten heräsin. Ei tämä taidakaan mennä ihan hyvin. Puskin vastatuuleen reidet huutaen ruotsalaisen perässä ja tipuin suoraan vetoon siinäkin. Uskomatonta, totesin mielessäni ja maalissa ihmettelin itsekseni oloani, joka ei ollut normaali. Olin aivan uupunut ja ajatus kävi hitaalla. Tuloksena oli 5 sija. Onneksi Riikka veti hyvin, ja voitti sarjamme. Toinen masentava uutinen oli, kun Anne tuli selkä edellä vastaan kisassa ja totesin, että nyt Annella ei ole kaikki kunnossa. Hänellä takakiekko pääsi siirtymään pomppuisella alkupätkällä ja hinkkaamaan runkoon niin, ettei ajamisesta tullut mitään.

Illalla kurkku kipeytyi ja pää särki. Jalat kramppasivat illallisella ja yöllä heräsin kun olin aivan läpimärkä hiestä ja kurkku oli niin kipeä, etten voinut niellä. Ei voinut muuta kuin todeta, että kisat jäivät siihen. Sunnuntaina sitten tyydyin katselemaan muiden ajoa. Riikka ajoi pronssille ja Anne jäi niukasti mitalien ulkopuolelle. Kuntoa molemmilla oli, mutta irti ei päässyt ja loppukiri oli hankala paikka. Ruotsilla ja Norjalla oli hyvät joukkueet, jotka osasivat estää yritykset.

Reissu oli kiva lomareissuna, mutta kilpailumielessä oli pettymys tietysti. Mutta tällaista on urheilu. Täytyy sanoa, että masterien kisoissa henki oli aivan mahtava. Illat vietettiin Suomen joukkueen kanssa yhdessä ja hauskaa oli. Uimaankin pääsin kerran altaalla ja marjavarkaissa Samin kanssa kävimme illan hämärtyessä.

Näille reissuille lähdes vastedeskin.

Tänään kävin lääkärissä. Eipä sieltä mitään mullistavaa löytynyt. Virus kuin virus. Mutta raakile olen sängynpohjalla. Mutta ylpeänä totean, osasin kerrankin kuunnella kehoani ja jättää leikin kesken, välttäen näin isommat vaikeudet terveyden kanssa. Vielä vuosi sitten se ei olisi ollut niin itsestään selvä asia. Valitettavasti ISM-kisat jäävät osaltani ajamatta, sillä lääkäri kielsi urheilun ennenkuin olen varmaan kunnossa ja leposyke on ollut normaali 3 päivää. Ja aion totella. Seuraava haaste on poliisien EM-kisat Ranskassa 13-17.9.2012. Sinne yritetään nyt saada tempo kulkemaan, jotta ei tartte jossitella. Uskon itse että siellä se jossain on, mutta en vain saa sitä ulos kisatilanteissa. Osin jännityksen takia, osin terveyden takia. Mutta suunta on ylöspäin kaikesta huolimatta. Ainakin pyörä toimi tällä kertaa moitteetta ja ajoasentokin on muokkaantunut hyväksi kesän aikana.

Seitsemän minuuttia

Seitsemään minuuttiin voi mahtua paljon tapahtumia. Eilen kuume nousi töissä ollessani uudestaan ja tunsin itseni todella kipeäksi.

Tänään menin lääkäriin Mehiläiseen etuajassa. Otin äitini mukaan, jotta menisimme ostamaan juustohöylän hänelle kun vanhat sanoivat sopimuksensa irti. Kaikki oli hyvin, ajattelin että saan lähetteen poskionteloitten punkteeraukseen huomiselle ja maanantaina voin aloittaa viimeistelytreenit PM-kisoihin. Vaan kuinka kävi?

Lääkäri otti etuajassa minut sisälle ja lähetteen kirjoitus kesti 7 minuuttia, saavuin autolle ja näin autossa kalpean äitini, jonka takki oli veressä. Kysyin, että mitäs nyt on sattunut, ja äitini vastasi kylmän viileästi, "kävin jäätelökioskilla".

Tarina meni seuraavasti: Hän meni jäätelökioskille, kun olin lähtenyt lääkäriin. Hän tuli takaisin onnellisena kuin pieni lapsi nuoleskellen suklaatötteröään. sitten hän kompastui katukivetykseen ja heitti ukemit asfalttiin vasen käsi edellä. Ja mikä pahinta, tötterö meni liiskaksi. Se oli äitini suurin murhe. 2,70 euroa maksanut tötterö. Katsoin kättä ja totesin sen olevan todennäköisesti ainakin murtunut. Vein hänet paikalliseen terveyskeskukseen jossa minut tunnistettiin. Äitini pääsi heti röntgeniin ja lääkäriin. 45minuuttia myöhemmin hän käveli kolmioliinassa autolleni olkavarsi murtuneena.

Hän kysyin minulta leikkisästi: "käydäänkö hakemassa uudet jätskit?"

Totesin, että eiköhän tän vuoden tötteröt ole syöty, ja juustohöylä saa olla tylsänä edelleen laatikossaan.

Ei varmaan ole epäselvää, kuka on äitini:)

Ja isä oli ihan samaa sarjaa.... valitettavasti... se on sukuvika. Vika ei ole tosin suuri... mutta...

Yritä tässä sitten ajaa kilpaa... Ainakin Etelä-Suomen sairaalat on koluttu tänä vuonna läpi.

Elä hetkessä

Muistan aikoinaan nähneeni erään elokuvan teini-iässä, jossa puhuttiin hetkessä elämisestä ja siihen tarttumisesta. Pääosassa oli silloin lempinäyttelijäni Robin Williams. Se on unohtunut tässä ajan tiimellyksessä. Mutta viikonloppuna tuli toinen elokuva jossa huippuvoimistelija kävi onnettomuuden jäljiltä keskustelua itsensä kanssa. Siinäkin puhuttiin elämisestä hetkessä, tässä ja nyt.

Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".

Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.

Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.

Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki  "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.

Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.

Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.

Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.

Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...

Juhannusmietteitä

SM-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselläni ei aika-ajo sujunut ollenkaan ja maantiellä kiri ei irronnut.
Sijoitukset 14 ja 10. Jännä huomata, kuinka paljon päivällä on merkitystä suoritukseen. Perjantaina ei tullut mitään ja lauantaina kulki ihan kivasti, paitsi kirissä. Mutta kisoja tulee ja menee, uusia koitoksia odotellessa. Kismittämään jäi silti, ja viimeksi eilen sain kuulla, että minun on jatkettava kilpailemista. En tiedä, en osaa sanoa vielä. Motivaatio on iso osa kilpailutoimintaa. Tällä hetkellä motivaationi taistelee väsymyksen kanssa. Työ vaatii paljon, perhe vaatii paljon ja siihen päälle äidin sairastuminen ovat salakavalasti syöneet voimavarojani. Lähinnä kyllä henkisesti. Olen yrittänyt ottaa irtiottoja, pitänyt ns lomaa henkisesti, mutta en ole oikein täydessä motivaatiossa pystynyt kilpailemaan. SM-aika-ajossakin putosin omiin ajatuksiini kesken kisan moneen otteeseen ja se näkyi loppuajassa. Haluan kuitenkin näiden vuosien jälkeen kilpailla täysillä, en puoliteholla. Se ei anna minulle mitään kutkutusta. En halua olla takahikiän tempon ykkönen vaan SM-kisojen ykkönen. Ja se vaatii nykytasolla omistautumista, täyttä motivaatiota ja luopumista monista muista kotkotuksista. Päätin,että viimeisen yrityksen tänä vuonna keskitän syksyyn, heinäkuun aikana teen kaikkeni parhaani mukaan jotta tavoitteeni toteutuu. Pohjaa mille rakentaa on yllin kyllin. Tiedän sen, nyt se on vain omasta tahdostani ja taidostani kiinni. Tuuriakin hieman tarvitaan. Syksyn koitoksien jälkeen olen valmis miettimään tavoittelenko vielä unelmaani vai luovutanko?

Enemmän jännitettävää on ollut äitini kanssa. Hänet leikattiin tiistaina. Toipumista ja takapakkia vuorotellen. Mutta uskon, että siinä asiassa aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Ja hän toipuu hyvin.

SM-kisojen jälkeen valmennettavani ajoi toisen pyöräilijän kanssa yhteen kevyenliikenteen väylällä Hyvinkäällä ja sai kätensä kipsiin ja Giantin korjaukseen. Onni onnettomuudessa, ettei sattunut pahemmin. Tämäkin pisti miettimään ammattini puolesta, kuinka kevyenliikenteen väylien turvallisuutta voisi parantaa. Molemmat ajoivat liikennesääntöjen mukaan, alikulun jälkeen risteävässä paikassa törmäsivät toisiinsa.
Onneksi vauhtia ei ollut paljon. toisella ei ollut kypärää. Valmennettavallani oli. Ja se meni vaihtoon.
Kypäräpakko ja sen käyttämättä jättäminen etenkin olisi saatava rangaistavaksi samoin heijastimen. Ei sitä tarvitsisi niin valvoa, mutta onnettomuustilanteissa niiden käyttämättä jättäminen vaikuttaisi muutoinkin kuin kallovammalla. En tiedä, olisiko sillä merkitystä. Mikä olisi voinut estää tuonkin onnettomuuden? Ei oikein mikään.. tekevälle sattuu, sanotaan. No ehkä liikennesuunnittelu. Väylien parempi rakentaminen, näköesteiden poistaminen.

Huomenna on syntymäpäiväni ja juhannusaatto. Ajattelin juhlistaa sitä ajamalla muutaman tunnin lenkin kauniissa kesämaisemissa. Josko äitinikin kotiutuisi juhannukseksi sairaalasta ja voisimme leipoa pienen synttärikakun. Lahjoja olen saanut jo etukäteen, FFWD:n kiekkoja ja hienon Giro di Italia ajopaidan, juhlistamaan sitä, että tänä vuonna naisten Girossa on suomalaisedustus Sari Saarelaisen toimesta pitkästä aikaa. Upea juttu!!!

Toivotan kaikille lämmintä juhannusta ja olkaa varovaisia siellä liikenteessä!!!

ihana ilma

Aurinko paistaa ja luonto on ihanimmillaan. Eilen kävimme Samin kanssa illalla kävelemässä ja oli ihana haistella puiden ja kukkien tuoksua ja ihailla pihojen kukkaloistoa. Eilen vietimme myös Samin syntymäpäiväjuhlat hieman etuajassa kun virallisena päivänä olemme Sm-kisoissa. Oli vieraita ja Sami sai lohivoileipäkakkua, jonka sain onnistumaan aivan loistavasti.

Pyörälenkeilläkin on ihana katsella maisemia ja kuunnella luonnon ääniä. Tykkään ajella Rusutjärven ja Tuusulanjärven maisemissa, ne ovat nyt parhaimmat reitit kauneutensa puolesta. Olen huomannut, että pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Enemmän kuin ennen. Ihastuttavaa, että pyöräilykypärä on päässä melko monella. Hienoa! Mutta pyöräilijöiden liikennekäyttäytyminen on aika erikoista välillä. Ajetaan väärää puolta tietä,  pysähdytään keskellä pyörätietä juomaan tai tutkimaan puhelinta, miksei voi mennä tien sivuun ja kunnioittaa muitakin antamalla tilaa?

Kuulin surullisen uutisen, kun eräs mastermiespyöräilijä loukkaantui onnettomuudessa Vantaalla. Autoilija oli syyllinen. Hänen avaamansa keskustelu pyöräilykypäräpakosta ja kevyenliikenteenväylistä herätti minutkin miettimään, mistä lisääntyneet onnettomuudet johtuvat? Jokainen autoilija, pyöräilijä ja jalankulkija voisi tarkastella omaa käyttäytymistään liikenteessä ja oman suoritteensa tehdessään hyvin on aina yksi riski vähemmän. Tämä ei kyllä aina onnistu.

Mutta jokainen pyöräilijä voi ainakin seuransa ajovaatteet päällä kunnioittaa omaa seuraansa niin paljon, että käyttäytyy liikenteessä esimerkillisesti ja hyvää mainetta seuralleen tuottaen.

Muistakaa kypärä, se pelasti tämän edellä mainitun mastermiehenkin hengen.

kamppailua keliakian haasteita vastaan

Pari viikkoa sitten olin Porissa kilpailemassa. Kaksi kilpailua, vaati tietysti yöpymisen hotellissa. tarkoittaen, että joudun ruokailemaan ravintolassa. Soitin hotelliin hyvissä ajoin kertoen, että tarvitsen gluteenittoman aamupalan ja onko heillä tarjota gluteenittomia ruokia illalla?

Majoituimme, ja haasteet alkoivat. Tarjoilija oli aika kujalla, ymmärsi kyllä mitä gluteeniton tarkoitti, mutta esimerkiksi ilmoitti, ettei heillä ole gluteenitonta leipää koko talossa. Nälkäisenä päivän kisasta toipuen närhin vihreätä salaattia oliiviöljyllä höystettynä. Mieheni söi leipää ja salaattia. Sitten tuli pääruoka. Sen piti olla gluteeniton ja maidoton. Ei tainnut olla... Mieheni sai laktoosi-oireita ja seuraavalla viikolla minä totesin, että nyt on gluteenia jostain tullut taas.

Pari viikkoa olen kärvistellyt mahakipujen, ummetuksen, ripulin ja päänsäryn kanssa. Olen pystynyt harjoittelemaan osan siitä mitä olisi pitänyt. Nukun ylipitkiä yöunia, koska väsymys on vallannut kehoni ja on pakko yrittää töissä edes sätkiä. Nyt alkaa ehkä helpottamaan oireet, heräsin tänään ilman kelloa jo kahdeksalta. Huimaa edistystä.

Viikonlopuksi lähdemme kummitätini luo Yläneelle ja ajan sunnuntaina harjoitusmielessä pitkän tempon Mynämäellä. Vähän jännittää tuleeko kakka housuun kesken kisan? Ei siinä taida keritä metsään riukukakakalle kesken ajon:) Eli edessä on kolmen päivän tehotreenileiri. Valmentajani tulee mukaan, ja siellä tahkotaan tänään ja huomenna kovat setit pyörän selässä ja homma huipentuu kisaan sunnuntaina. Taidan olla aika naatti sunnuntai-iltana. Mutta uudet tiet motivoivat ja on aina nautinto ajaa Varsinais-Suomen teillä. Ehkäpä käyn yhdellä lenkillä moikkaamassa erästä aika-ajon suomenmestaria, josko saisi hänet houkuteltua lenkille:)

Masentavaa, mutta tähän pitää tottua ja virheistä oppii aina. Olen yrittänyt rentoutua ja unohtaa koko asian. SM-kisoihin on vielä pari viikkoa aikaa ja nyt pitää elää tarkasti jotta maha saadaan kuntoon ja pystyn ajamaan kisat kunnialla.

Maanantaina alkaa Uudenmaan pyöräilijöiden fillarinappulakoulu Nummelassa Ismo Immosen vetämänä ja menen sinne fillaripoliisina luennoimaan lapsille liikennesäännöistä ja katsastamaan heidän pyöränsä. Tuntui hassulta parin vuoden tauon jälkeen kun kokeilin kenttävarusteita. Olipa ne isot. Kasaan on akka painunut kahdessa vuodessa kun on papereita pyöritellyt konttorissa. Mutta kivaa vaihtelua työhön. Ehkä juuri siksi nautin ammatistani, sillä se tarjoaa moninaista osaamista ja vaihtelua.

tempoilua ja lomailua

Olen lomalla. Ollut tämän viikon töistäni. Viime viikon loppu meni sairastellessa. Jo parisen viikkoa vaivanneet niskakivut yltyivät niin etten kyennyt sängystä ylös kunnolla. Onneksi pääsin lääkäriin, akupunktion, ja muutaman kovan käsittelyn jälkeen niska alkoi kääntyilemään jo perjantaina. Lauantaina oli sitten edessä kauden avauskisa ulkona. Katselin keliä ja mietin mielessäni, et josko muuttais Espanjaan lopullisesti. Jäätävä keli!!! No, eihän siinä auttanut muuta kuin lähteä puskemaan läpi tuulen ja jään. Ei ollut meikäläisen päivä. Olin toinen itse kisassa ja palkinnoksi sain äitienpäiväkakkua pokaalin lisäksi. Nam.

Tänään pitäisi pakata taas. Edessä tiukka viikonloppu Porin suunnalla. Lupasi sentään auringonpaistetta ja toiveissa on ajaa jo lyhkäsissä kilpailut läpi. Tytöt tulevat mukaan ja heidät pudotetaan mökille matkan varrella papan ja mamman huomaan tekemään puutarhatöitä.

Mutta eilen näin sen mainoksen, jossa se totuus tuli esille... Lähde lomalle lomalla. Niin... viimeiseen 5 vuoteen olen ollut tasan 2 kertaa lomalla. Ilman pyörää. Madeiralla ja Monacossa. Tosin Madeiralla treenattiin aika kovin juoksemalla jääkiekkoilijan perässä mäkiä ylös ja alas. Oli sekin loma. Mutta hänellä oli kaudet ekat pelit silloin edessä ja oli pakko treenata. Monacossa formulaa fanittava mieheni kävelytti minua ympäri formularataa korkokengissä. Tein taktisen pitstopin ja ostin varvikkaat. Mutta eilen pysähdyin miettimään, kuinka koville olen itseni laittanut viime vuosina. Milloin olen maannut paikallani edes tunnin rentoutuen ja irtaantuen arjesta? Sairaalassa oli pakko maata. Sen jälkeen olin niin täynnä virtaa, että kaverit totesivat että sieltä se taas tulee.. Lomalla en osaa levätä. Lykkään asioita sille lomaviikolle ja sitten kun se alkaa, orjatyöviikko on valmis alkamaan. Aamukuudesta painetaan pitkää päivää koko viikko ja sitten mennään töihin lepäämään. Sairasta!!!

Tähän aion tehdä muutoksen. uskon että minullakin on oikeus joskus lomailla.. oikeasti.

Ei muuta kuin ketju kireälle ja tsemppiä kaikille jotka kisaavat tänä viikonloppuna ympäri maailmaa, ja eritoten kiitos Leijonille, tulee kiire tempokisassa, jotta ehtii näkemään teidän pelit lauantaina!!!

juo!

Olen tässä viime aikoina aktiivisesti ajanut. On ollut nautinto ajaa pyörillä, jotka ovat minulle sopivia ja laadukkaita. Aika-ajopyörän selässäkin olo tuntuu niin rennolta ja mukavalta. Mutta tänään elimistöni sanoi sopimuksen osittain irti. Tiesin ensimmäisten kilometrien aikana, ettei tämä ajo mene ihan putkeen...Keuhkoni löivät aivan tilttiin ja jalkani seurasivat perässä. Tosin tälläkin kunnolla, suoritus oli keskinkertainen. Siis enhän minä keskeytä ellen kuole!

Saapuessani majapaikkaan, lattialla oli palautusjuoma valmiina ja sen alla lappu... JUO! Valmentaja oli jo kiirehtinyt autolla paikalle, kun minä palauttelin pyörällä perässä. Siis nykyinen valmennussuhteeni on aika ainutlaatuinen. Sellaista on vaikea saada. Molemmat näkevät toisistaan mitä toinen ajattelee... Luottamus on molemmin puolista ja viime aikaisten jännitysten ja ailahtelevaisuuksien syyt on selvitetty ja olo on vapautunut.
Tänäänkin vaikka ajo meni persiilleen tavallansa, niin silti pystyin hymyilevänä antamaan palautetta ja kertomaan syitä ja tuntemuksiani. Enpä ole moiseen ennen pystynyt! Yleensä olen raivostunut, käskenyt kaikkien suksia kuuseen ja antaa minun olla rauhassa märehtimässä.. henkinen puoli onkin puoli ruokaa tässä hommassa näköjään.. Eli mieleni on muuttunut opel calibrasta opel corsa 1.0:aan:)
Tosin osaan minä vieläkin kahdella pyörällä mennä kurvit ja vinguttaa rengasta, jos tarve vaatii..

Valmentamisesta... pari viikkoa sitten päätin lopettaa suojattini "valmentamisen". Siitä seurasi aikamoinen hässäkkä ja hän joutui todenteolla miettimään, miksi on ostanut juuri monella tuhannella eurolla pyöriä... noh.. menihän se sitten jakeluun. Tosin nyt roolini on hiukka muuttunut. Päätin, etten ihan kädestä ala pitämään joka asiassa, vaan ihmisen pitää oppia. Olenkin antanut hänen omatoimisesti nyt korjata pyöriään, antanut vinkkejä, mistä saa tietoa. En ole tuonut tietoa hänen luokseen. Ehkä tämä lähestymistapa osoittaa hänelle, ettei tätä lajia voi oppia hetkessä, se on elintapa ja vaatii muutakin kuin polkemista. Pitää olla oma-aloitteinen ja tarttua toimeen. Kukaan ei sinun puolestasi mene kisapaikalle ja levitä punaista mattoa allesi ja sano aja. No way!
Itse sinä tuulensuunnat, kelin, rataprofiilin ja routakuopat selvität. Se on osa suoritusta. Ehkä tämä lähestymistapa selittää, miksi mulla on aina kiire:)

Tein hänelle ensimmäisen ohjelman tauon jälkeen. Paluupostissa on tullut joka viikko toteutuneet harjoitukset. Siinä on osoitus, ettei tämä laji ole fyysinen, vaan se on myös  henkinen, sitä ajaa jos haluaa ajaa. Ja silloin on valmis tinkimään muusta ajaakseen.

On minulla nyt toinenkin "valmennettava" tyttö. Eka tempo oli ainakin veret seisauttava. Lupaava suoritus. Vielä kun saisi hänet viivalle, mutta hän tulee sitten kun ja jos on itse valmis siihen. En pakota. Mutta ainakin lajista on innostunut, ja se jos, mikä on tärkeintä. Ensi viikolla alkava kilometrikisa valtakunnallisella pyöräilyviikolla on hänen ensimmäinen koitoksensa. Hän aikoo ajaa 500 km viikossa. 50km enemmän kuin viime viikolla, joten ei ole varmaan kovin vaikea saavuttaa. (tosin tämä tavoite lähti, kun kerroin aiemmista harjoitteluvuosistani, nythän en enää tuommoisia määriä viitsisi edes ajaa)

Tsemppiä molemmille "tytöille" treeneihin ja kevään koitoksiin!!!

WAPPU

Vapun odotus meni Pajulahdessa SPU:n pyöräilyvalmentajatutkintoa opiskellessa. Opettajana oli konkari tekijämies, Esa Skyttä tällä kertaa.
Oli todella hieno keli ja lauantaina ulko-opetuksen jälkeen karkasimme AHH:n Heljän kanssa pikku lenkille lämmittelemään kun kentällä tuli niin kylmä. Oli hauska huomata, kuinka mukavaa oli ajella mukavassa seurassa. Teimme hassuja havaintoja, esim räjähtäneen joutsenen sekä kiinni jääneen Hiacen..

Ensimmäistä kertaa sanoin jotain ääneen. Meillä oli lauantaina esittelykierros, jossa sitten esittelin itseni. Eläköitymisputkessa oleva... Niin tosiasia on se, ettei vaan kaikkea jaksa loputtomiin. Mutta loppuun asti painetaan täysillä, se on varma asia. Vaikka olenkin aika loukkaantumisaltis ja olen kärsinyt erilaisista sairauksista jotka paranivat kyllä aika heittämällä keliakia-diagnoosin jälkeen niin voin ilokseni todeta, ettei minulla ole ollut rasitusvammoja. Olen aina keskittynyt keväisin säätämään pyörät itselleni sopiviksi. Venytellytkin olen varmasti keskimäärin enemmän kuin muut pyöräilijät ja huoltanut kehoa ja käynyt lääkärintarkastuksissa verikokeissa joka syksy ja kevät, jotta tiedetään,että kone on kunnossa. Silti välillä on ollut aika jumi olo, mutat se on taas johtunut harjoittelutyhmyydestä. En ole osannut lukea harjoitusohjelmaa oikein, vaan ajatellut, että paskanmarjat, ei muuta kuin täysillä vaan. Mitä täällä kinnaamaan hitaasti.

No nyt on kevät, pyöriä on mitattu ja säädetty, testilenkkejä on kertynyt 6kpl, 2 tempopyörällä ja 4 maantiepyörällä. Cyclolla olen ajanut vielä pitkät lenkit, kunnes pyörät ovat siinä kunnossa, että uskon käveleväni lenkin jälkeen sisälle ilman alaselkäkipuja yms. Vaatii aikaa, kärsivällisyyttä sekä keskittymistä. Mutta uskon, että se panostus siihen kannattaa, ja tuloksena on ehjä kausi, tämä kausi on muutenkin erilainen, sillä kovimmat kisat ajetaan vasta syksyllä. Eli edessä on 4 kuukauden kova rypistys ja sitten se on ohi.

Mitä se säätäminen sitten on? Vanhasta pyörästä siirrettiin mitat uuteen pyörään. Maantiekone on muuten hyvä, mutta välitykset eivät miellytä. Ne pitää vaihtaa.
Aika-ajopyörään ei vanhasta saatu paljon mittoja, koska siinä vanhassa ajoasento oli ihan skitso. Senttipelillä ajetaan, ja mitataan lepuuttajien laskua sentti kerrallaan, missä on raja, missä tehoa tulee eniten ja ilmanvastuksen suuruus on siedettävissä rajoissa. Satulan korkeus on myös mysteeri. Toisena päivänä minusta tuntuu, että jalkani ovat venyneet yön aikana ja toisena päivänä minusta on tullut kääpiö. Siitä pitäisi sitten löytää kompromissi. Pitkäjalkainen kääpiö? ...

Tytöt ovat koristelleet kodin serpentiineillä ja puhallelleet vesi-ilmapalloja. Simaa on juotu pari pulloa ja lisää pitäisi laittaa käymään. Olo on kuin pontikankeittäjällä:)
Mutta hyvää vappua kaikille ja muistakaa ottaa ajopaidan taskuun pari munkkia..

nippeleitä ja nappeja

tiistai-iltana avomieheni sai tekstiviestin. Pyörät ovat tulleet kaupalle. Keskiviikkona jo ennen liikkeen virallista aukaisua, riensimme Samin kanssa paikalle. Simo, Probiken omistaja, tuli vastaan ja halasi lämpimästi pahoitellen kaluston viivästymistä.

Pyörät olivat palasina pahvilaatikoissa ja kiikutimme me ranchilleni. Siellä sitten aloitimme projektin, kokoa näistä annetuista osista 2 kilpapyörää. Veljenikin saapui paikalle ja hänen tietotaitonsa motocrossin puolelta oli tarpeen. Niin minulla oli illalla jo kaksi pyörää. Maantiepyörällä pääsin rullille jo testaamaan säätöjä ja aika-ajopyörän vein tänään Probikeen, jotta se viritettiin luodinnopeaksi:) Pyörän nimeksi tuli ansaitusti Bullet54. Jokainen voi sitten itse päätellä mitä se merkitsee. Toivottavasti kesä sen näyttää.

Siellä sitten halusin auttaa Simoa kokoamalla ja purkamalla paketteja, joissa oli toinen toistaan hienompia Gianteja ja Nishikin pyöriä myyntiin. Kiva päivä mukavassa seurassa. Sormet ovat nippeleiden kiertämisestä aika verillä ja kämmenet väsyneet.

Saapas nähdä milloin lähden viivalle. Kiirettä töissä ja äidin sairastelu vie mielen matalaksi.
Kiva seurata kilpasiskosten edesottamuksia... ja mukava huomata että uusia nimiä on tullut pyöräilyn pariin. Tosin osa on vanhoja tekijöitä jotka ovat uudestaan innostuneet tulemaan viivalle hyvin tuloksin.

Kotonakin pitäisi aloittaa takapihan rakentaminen ja suunnittelu on jo aika pitkällä. Tyttöjen kanssa paljon kukkia istutetaan ja muutama pensas, jotta voi käydä aamuisin noukkimassa marjoja aamupalapöytään.

Paljon on elämässä haasteita... mutta silti 2h päivässä saan revittyä aikaa myös pyöräilylle. Se riittäköön. Ja riittääkin.

Kynnenaluset mullassa, jalat rakoilla ajamisesta, naamassa ajolasien ja kypäränhihnan jäljet auringosta... sitä on ensi kesä...

pöllimetsässä

Tänään aloitin päiväni metsässä. Kymmeniä kuormia painavia, märkiä pöllejä oli raijattava metsästä pilkkomispaikalle. Loistavaa treeniä!!!

Kiitos talvisen onnistuneen voimaharjoittelun, pöllit tuntuivat kevyiltä ja kärryt joita reisillä puskettiin eteenpäin, rullasivat pehmeässä maastossa.. Siitä heräsikin tavoite.

Kun tämä pyöräilyurani näyttää olevan ehtoopuolella, ehkä jo nyt, koska kalustoa ei kuulu saapuvaksi, niin voin sanoa että oma motivaationi koko lajia kohtaan on seuraava: "haistakaa vittu"... ja asenne kaikkia pyöräilijöitä kohtaan  on samanlainen. Autollakin aion ajaa jatkossa mahdollisimman läheltä pyöräilijää, tietäen kuinka paljon se vituttaa... Olen sadisti! Nämä olivat ajatuksiani ennen kovaa treeniä...

Turhaan olen koko talven rämpinyt tuolla loskapaskassa. Tai ehkei sittenkään... pöllimetsässä näin jo mihin harjoiteltuja ominaisuuksiani voisin hyödyntää. Aloitan voimanainen -kisat. Ainakin valmennus lajiin on kunnossa. Mieheni on aika guru voimailuun liittyvissä asioissa.
Hänen ansiostaan virolaiset voimannostajamiehet antoivat respektiä helmikuussa, kun pistelin jalkakyykkyä ja korkeaa penkille nousua Samin ohjauksessa... Oh, she is a girl, look those weights!!

Itse asiassa lajiin tutustuminen on jo käynnissä ja mietin kumpi on tärkeämpi, pyöräilyn sm-kisat vai voimanainen-sm-kisat? Kummassa on enemmän haastetta? Paikallinen crossfit-salikin avasi huhtikuun alussa Tuusulassa. Sinne pitää lähteä tutustumaan. Ainakin treenit sujuvat lähistöllä hyvässä ohjauksessa.

Pyöräilyvalmennus ei ole helppoa. Ainakaan jos ei ole samalla aaltopituudella, tämän koin jo leirillä Espanjassa. Kerroin siellä valmennettavalleni, että lopetan hänen valmennuksensa, jos homma ei ala muuttumaan. Hän sai hyvät eväät leiriltä jatkaa omatoimisesti harjoittelua annetun ohjelman mukaan. Mitä tapahtui? Eilen kuulin, kuinka hän kertoi, ettei pysty menemään kisoihin kun ei ole treenannut.
Se oli sitten siinä. Väkisin ei ketään voi valmentaa. Turhaa työtä en halua tehdä ja toivonkin että hän tulee pysymään pyöräilyn parissa ja jaksaisi joskus edes käydä lenkillä. En ehkä ollut oikea henkilö häntä valmentamaan, lähinnä olin henkilö joka huolsi pyöriä ja neuvoi häntä käytännön asioissa. En ehkä osannut vaatia tarpeeksi. Liian kiltti. Siksi arvostankin omaa valmentajaani, hän ottaa lutkusta kiinni sitten kun alan kiukuttelemaan tai ei huvita. Kuuluisan entisen valmentajani sanoin: " Sitä joko haluu ajaa, tai sitte sitä ei haluu.." so simple!!!

taiteilua...

Nainen, joka harrastaa aktiivisesti ja kilpailee ja on valmennuksessa, usein oman miehensä, isän tai ulkopuolisen toimesta, joutuu venymään henkisesti paljon. Varsinkin jos käy töissä.

Minkälaista se elämä sitten on? Normityöpäivä 8-16 sitten kotimatka autolla ruuhkassa, joillain kaupassa käynti, joillain vielä lasten haku päiväkodista tai jostain muualta, kotona normi kotityöt, ellei mies ole hengessä mukana ja auta niissä. Sitten illalla harjoittelu. Nopea palautuminen ja unten maille jotta saman rutiinin voi toistaa seuraavana päivänä. Jos tämä valmentaja on oma mies, se vähäinen aika joka tuosta ajasta liikenee, usein kuluu siihen keskusteluun harjoittelusta, kalustosta tai kilpailuista. Mistä voi repiä sitä yhteistä aikaa, jolloin se urheileva nainen on puoliso, tyttöystävä ja kaksi ihmistä voisi keskustella muustakin kuin harjoittelusta? Sen aika on syksyisin. Ehkä. Ellet ole sairastunut ja sekin aika menee itsensä hoitamiseen harjoittelukuntoon ja taas keskustellaan pyöräilystä. Kuinka moni haluaa tällaista elämää viettää ja kuinka pitkään? Moni lopettaakin urheilu-uransa varhain, vaikka kestävyyslajissa parhaat vuodet olisivat edessä.
Siksi haluankin toitottaa valmentajille ja lapsiaan tai puolisoitaan valmentaville ja kannustaville ihmisille, antakaa tilaa. Antakaa sille urheilevalle nuorelle tilaa elää ja nähdä muutakin kuin niitä polkupyöriä tietyissä rajoissa. Mikä tahansa muukin urheilulaji voi säännöllisesti jopa parantaa pyöräilijän fyysisiä ominaisuuksia, varsinkin talvikaudella. Muuten loppuunpalaminen on ajan kysymys.

Itse taiteilen samojen ongelmien kanssa päivästä päivään. Usein katkaisen keskustelun töykeästi, ilmaisemalla, että mua ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Ja saan sanaharkan aikaiseksi. En halua todellakaan enää 34-vuotiaana naisena keskustella pyöräilystä 24/7. Se ei tarkoita ettenkö ottaisi lajia ja omaa osuuttani tosissani. Samalla tavalla en ole töissäkään 24/7. En halua puhua työstäni koko ajan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Teen silloin kun on työaika ja paneudun siihen. Samoin pyöräilyssä. Kun on harjoitukset niin olen mukana 100% muuten ei kiinnosta. Tiedän, että urheilijan pitää elää niin että on aina valmis harjoituksiin ja palautunut. Se on elämäntapa, siitä ei tarvitse erikseen minuutin välein muistuttaa. Mitä enemmän tuputtaa, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu.

Sellainen jolla on motivaatio ja itsetunto kohdillaan, tekee silloin kun pitää ja osaa loppuajan nauttia elämästä.
Se on taito, jolla tehdään pidempiä urheilu-uria. Näin Matti Nykänenkin totesi ohjelmassaan. Ei aikuista tarvitse enää valmentaa, jos hän hyppää joka kisassa kultaa. Henkinen puoli oli hänenkin mielestään sitten valmennuksessa retuperällä. Heikkoina hetkinä haukuttiin ja tukihenkilöt olivat harvassa. Parhaina hetkinä ystäviä riitti ja sinua kehuttiin. Tyypillistä suomalaista urheiluhenkeä.

harjoitusleiri Calpessa takana

Olin viimeiset 2 viikkoa Espanjan Calpessa harjoittelemassa. Palasin sieltä tänä aamuna. Vuosi vuodelta nämä reissut tulevat minulle vain raskaammiksi ja raskaammiksi. Henkisesti. Erossa perheenjäsenistä ja normielämästä 2 viikkoa ennen tuntui puhdistavalta nyttemmin eristävältä ja ikävältä.

Joka päivä piti motivoida itsensä harjoitukseen; kysymällä itseltäni, miksi "helkkarissa" olen täällä tuhansien kilometrien päässä hinkkaamassa fillarilla mäkiä, polttamassa ihoani ja hikoilemalla kämäsissä hotellihuoneissa? Siksi minulla olikin harjoitusohjelma, joka kertoi vastauksen siihen. Tarkoituksenani ei ollutkaan tällä kertaa päämäärätön kilometrien nieleminen vaan kehittää heikkouksiani. Siihen tuo Calpe oli oiva valinta. Kahdessa viikossa nyppylät ja kummut alkoivat tasoittumaan ja viimeisenä päivänä pystyin jo naureskelemaan niiden pienuudelle:)

Nyt olen taas monta kokemusta rikkaampi, yhteistyö paikallisen pyöräaktiivin kanssa tuotti antoisat puitteet ja monia uusia tuttavuuksia ja yhteyksiä. Jopa viimeisen viikon minä ja seurakaverini vietimme sviiteissä kun menin hieman avautumaan huoneiden melutasosta. Sillä sattumalta samaan aikaan Calpessa järjestettiin toista kertaa Calpe Festival, nuorisolle tarkoitettu viikon mittainen musiikki ja bailaustapahtuma. Busseja oli parkissa useita kymmeniä ja nuoria ilmaantui meidänkin hotelliimme 45 kpl juhlimaan illasta aamuun ja aamusta iltaan. Se oli väsyneelle mielelleni liikaa ja 3 yön valvominen tuotti avautumiseni hotellin henkilökunnalle puoliltaöin ja saimme uudet hienot sviitit veloituksetta. Pyörille saimme vielä yhden huoneen säilytykseen:)

Monet minut tuntevat varmaan jo kysyvät, mitäs tällä kertaa sattui? Eipä mitään vahinkoja. Pyörälaukkuja ulos hotellista roudatessamme kompastuin väsyneisiin jalkoihini ja kaaduin kivirappusiin lyöden oikean kämmenen maahan. Polvi vääntyi ja kämmen sai vertavuotavan haavan johon sain "aku ankka" -laastarin hoidoksi. Siinä kaikki.

Nyt odotellaan sitten milloin aloitan kilpailukauteni, voi olla etten aja hetkeen, sillä minulla ei ole pyöriä. Reissussakin ajoin lainapyörällä. Joten sitä odotellessa, pidetään ketjut vielä paksussa rasvassa.

wattbike SM-kisat 11.03.2012 liikuntamylly, Hki

Ankea viikko takana, kovasti töitä, ja poskiontelotulehduksesta toipuminen antibiootteja nieleskellen, mykoplasmaa häätäen. Rullilla ajelin hieman herkistäviä palauttavia treenejä joka päivä töitten jälkeen epätoivoisesti, toivioen,että jaloista tulisi jotain voimaa ulos, silti ne olivat kuin ylikeitetyt makaronit vielä tänä aamuna.
Tilannetta ei helpottanut kauhea päänsärkykään, joka aiheutui minun "kauneusunieni" tyynykasasta, ja Sami sai hieroa niskaa sormet verillä, jotta pikkasen saatiin kipua lievennettyä. Siis tyynykasan alimmaisenahan oli ergonominen Tempurin tyyny, ja sen päällä 3 tavallista pehmeää ja upottavaa tyynyä. Pitäähän tempoprinsessan sillai nukkua:)

Mutta kun kisapäivä koitti, päänsärky oli poissa, ja kisajännitys tuotti tulosta ja liikuntamyllyyn asteli voitontahtoinen tuutsoni:) Tuota tunnetta vahvisti vielä auton radiosta kuin tilauksesta tullut lempibiisini, joka sai viimeisetkin epätoivon hituset karisemaan.

Lämmittelyssä rullilla tiesin, että kyllä tässä ihan perussettiä pystytään ajamaan verraten kotona jauhettuihin koviin treeneihin., joilla olisin ajanut uuden maailmanennätyksen niillä ajoilla.
Mutta nyt oli vain todettava realiteetit ja päivän olo ja tyydyttävä suoritus riitti uusimaan suomenmestaruuden aika selkeellä erolla seuraavaan. Tosin kilpakumppanini oli rykäissyt juurikin Pirkan hiihdon edellisenä viikonloppuna ex-tempore, joten ei ihan herkimmillään ollut hänkään. Sitkee sissi...

Valmennettavani sössi oman leiviskänsä ja yritti harakiriä, mutta se kostautui hänelle ja hän hyytyi jääden viidenneksi. Omasta kellarissa ajetusta ajastaan hän jäi peräti 30 sekuntia! ja silloin ajettiin ihan heittämällä se aika. Harmittaa hänen puolestaan.

Mitä tästä jäi käteen.. no perussetillä ajettiin 14 sekunnin päähän viime vuoden SM-kisatuloksesta, jossa oli 100 lasissa ja vähän enemmänkin, joten hyvillä mielin voin suunnata Espanjaan treenaamaan. jaloissa on pitkästä aikaa voimaa ja herkkyyttä niinkuin pitääkin. Toivottavasti antibiootit tehoavat ja mykoplasma jää kyydistä ja kauteen päästään starttaamaan terveenä pitkästä aikaa.

aurinko lämmittää

Tiet sulavat kovaa vauhtia ja pyöräilijän keho alkaa heräämään pitkästä talviunesta. Kisakausi lähestyy ja tahti kiihtyy. Säämiskähousut alkavat jo hikoamaan pelkästä ajatuksesta:)

Ensimmäinen varma merkki on Go Expo messut Helsingissä tulevana viikonloppuna. Siellä saa hypistellä pyöräilyvarusteita ja ihailla toinen toistaan hienompia pyöriä. Paikalla on myös eri seurojen edustajia, tiimien edustajia ja maahantuojia.

Itsekin olen messuilla lauantaina edustamassa Team Probike-Giantia Finmeblin osastolla. Olenkin opetellut uuden pyörämerkin mallistoa ja tutustunut niiden tekniikkaan ja ominaisuuksiin ja testeihin.
Paikalla on myös tiimin vetäjä Simo Saarinen, joka on myös Uudenmaan pyöräilijöiden puheenjohtaja sekä tietysti Giantin ja Finmeblin edustaja Juha Järvinen.

Tulkaa moikkaamaan:)

Seuraavana viikonloppuna on edessä wattbiken SM-kisat. Nimeni komeilee lähtölistalla mutta työelämän kiireiden takia, osallistumiseni sinne on vielä epävarmaa. Olisi mukava poltella vähän karstoja jaloista, mutta pitää tehdä töitäkin, että saisi maksettua laskut, joita äidin sairastumisen myötä on ilmaantunut kiitettävästi. Kovin odottelen jo Espanjaan lähtöä, jotta pääsisi loskan seasta ajelemaan kuivia teitä ja nauttimaan kauniista maisemista, sen minkä läähätykseltään ehtii sivuille katselemaan. Sillä tällä leirillä ei ole aikaa pysähtyä maisemia kuvaamaan. Valmentajan laatima ohjelma on sen verran haastava, että lepopäiväkin tulee tosiaan olemaan lepopäivä, jos meinaa kävellä itse lentokoneeseen.

lepo

Lepo, on sana, jota olen karttanut aina ansiokkaasti. Isä aikoinaan opetti minulle työnteon, aamuisin kello 6 harjanvarsi kolahti välikattoon ja yläkerrassa nukkunut prinsessa heräsi aamukahville ja siitä suoraan isän mukaan ulos puutöihin tms. Olen iloinen siitä, että isä kasvatti minut niin. Nykyäänkin herään kuuden jälkeen itsekseni (avopuolisoni ei siitä riemastu kylläkään) ja siivoskelen taloa, teen aamupalat ja luen päivän lehdet ja lähden. Sama toistuu olin vapaalla tai töissä. Parhaat harjoitukseni teen aamuisin. olen täynnä energiaa, ja puhkun intoa. Silloin minulle saa laittaa suitset!!! Aikaisemmin pyörälenkkini alkoi aamulla ja päättyi iltapäivällä. Kokopäiväduunia hei!!

Nyt uuden valmentajani seuratessa 24/7 touhujani, olen joutunut tekemään elämäntaparemontin. MINUN suustani sanottua, "minun pitää levätä, olen väsynyt." Harvinaistan herkkua ennen, nyt se tulee jo luonnostaan.

Sairastuin viime viikon alussa. Perheessämme on ollut flunssaa ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee minulle. Kävin vielä viikon loppupuolella hiihtämässä ja ajamassa rullia. Sykkeistä seuraten tiesin että viikonloppuna on sairastumisen kohokohta. Olin töissä lauantaina, pakerrettiin työkaverini kanssa ylitöihin asti, työt jatkuivat kotona vielä kunnes mieheni soitti ja sanoi, että mene nyt perkele nukkumaan, kello on jo 22. Menin kiltisti, mutta yöllä ensin heräsin siihen, että pihalleni ilmestyi nuorisolauma autollaan ja ne piti Oton kanssa häätää pois. Otto hoiti homman ansiokkaasti ja minä menin takaisin nukkumaan. Heräsin hetken päästä hikoillen voimakkaasti ja riisuin aivan märän yöpukuni ja nukahdin uudestaan. Neljältä näin harhakuvia ja jalat särki kovin. Mittasin sykkeen, 120!!! Mittasin kuumeen, 39.5!!! Vaikka olin ottanut buranaa, että pääsisin töihin aamulla.

No edessä oli auttamatta lepo. Lähdin aamulla horkassa ajamaan kotiini Tuusulaan. Otin vielä kirjanpidon mukaani, jotta voisin työskennellä kotonani. En ole tuota kansiota vielä avannut. Olo on aika paska. Kuume pitää huolen siitä. Urheilijalla on se jännä juttu, että ne lihasryhmät, joita eniten harjoittaa, flunssassa särkevät eniten ja romahtavat ihan totaalisesti. Jalkani ovat ihan makaroonia, pitäisi kävellä käsillään.

Toinen uusi asia minulle, nesteen juominen, on nyt tärkeässä roolissa. Se on vieläkin hieman vastenmielistä hommaa, mutta olen ottanut tavoitteen. Kerran tunnissa muumimukillinen mehua. Sairastaminenkin on eräänlaista urheilua. Mittauksia, tankkausta, oman kehon tuntemusten haistelua.

Tänään olen yksin kotonani. Mieheni lähti pelokkaana töihin aamulla ja totesi, että kai olen jumalauta tekemässä lumitöitä kun hän tulee kotiin ja siivonnut koko talon lattiasta kattoon.
Joudun tuottamaan ennakkoluuloiselle miehelleni pettymyksen. EN OLE TEHNYT MITÄÄN. Olen levännyt. Nukkunut ja lukenut lehtiä. Osaan levätä nykyisin. Tiedän, että se on ainoa keino nopeasti päästä taas pyörän päälle. Minun on tultava nopeasti terveeksi, sillä minulla on itselleni asetettu tavoite tänä talvena. Hiihtää 50km alle 4 tunnin. Viimeksi hiihdin 40 km 3h:ssa mutta pakkanen pakotti minut kotiin, kun sormet olivat niin jäässä etten tuntenut niitä enää. Jäi hieman hampaankoloon.

Tällä harjoituskaudella olen jo oppinut paljon uusia asioita. Malttia, levätä, kuunnella itseäni, ja harjoitella järkevästi, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Kesällä sitten nähdään, onko tuutsi vielä fyysisesti diesel kone vai ärhäkkä 2.0 bensakone? Henkisestihän olen aina ollut ärhäkkä bensakone, pinnani lähinnä verrattuna suihkukoneen kiihtyvyyteen, mutta nyt kun kroppani on muuttunut dieselistä, niin hermoni ovat ottaneet takapakkia, nykyään pinnani on 1.1 opel corsa, jossa on 5 matkustajaa kyydissä:) sitä se ikääntyminen teettää...

Enää reilut 2 viikkoa, ja edessä on matkustaminen Calpeen harjoittelemaan. Toivottavasti uudet pyörät saapuvat, ja pääsen säätämään niitä. Hieman jännittää, mitä tuleman pitää.

stressin purkautuminen

Olen puskenut kuin raivohärkä. Tunnollisesti kaikki harjoitukset, tahkonut kovia tuloksia salilla ja pyörän päällä watit ovat olleet kovia. Tiesin jo tehdessäni, ettei tuo ilo ole kovin pitkäaikaista. Kroppa ei voi kestää, kun samalla käyn töissä ja illat ja yöt olen äitini tukena henkisesti sekä fyysisesti. Olen hoitanut hänen kauppareissunsa, muut asiansa ja käynyt luomassa lumia ja hakenut polttopuita ahkiolla kaiken muun lisäksi.

Eilen syöpälääkäri soitti äidilleni, sitä puhelua on odotettu. Hän kertoi, että sydämen pumppausteho on hyvä ja hoidot voidaan jatkossa antaa 100% teholla. Lisäksi hän kertoi, että tämä syöpälaatu ei ole sitä periytyvää sorttia. Joten voin huokaista helpotuksesta. Vaikkakin isoäitini ja äitini ovat nyt sairastaneet rintasyövän ja isäni on kuollut syöpään, niin minulla on ehkä selviytymismahdollisuudet hyvät sen suhteen ainakin.
Lisäksi hän kertoi, että äidin syöpä ei ole vielä levinnyt luustoon. Sekin oli hyvä uutinen.

Kaiken tämä sopan jälkeen stressi alkaa tulla ulos. Illalla istuin pimeässä olohuoneessa ja itkin helpotuksesta. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa ja väsymys on lauennut, niin että voisin nukkua kellon ympäri. Silti olen onnellinen. Usko tulevaisuuteen ja siihen että kaikki on taas hyvin, on suuri. Uskon, että selviän kahden talouden kasvaneista paineista ja kovista kuluista kunnialla. Työpaikalla työkaverini totesi: "syöpä on koko perheen sairaus". Mutta vielä 3 kk jatketaan syöpäklinikalla juoksemista melkein joka viikko.

Olen tässä syksyn ja  talven aikana opastanut kuntopyöräilijöitä ongelmatilanteissa ja kalustohankinnoissa. Yksi kysymys sieltä on noussut esille: "mistä sä voit tuon kaiken tietää ja tää oikeesti auttoi...?"
Niinpä... Mistä minä sen kaiken voin tietää, muusta kuin siitä, että olen itse nuo virheet ja ongelmat kohdannut joskus ja keksinyt niihin ratkaisun. Tästä lauseyhteydestä kehitin itselleni tavoitteen. Kaikki tekemäni virheet viime vuonna on nyt aika hallinnassa ja niihin on löydetty ratkaisu. Pystynkö vetämään koko kauden läpi niin, etten tekisi yhtään kardinaalimunausta ja pääsisin jouluna 2012 nauttimaan kauden tuloksista? Sen aika näyttää..

Elämässä pitää olla tavoitteita. Nyt tavoitteeni on äidin paraneminen ja noiden viimevuotisten virheiden välttäminen. On aika kääriä hihat ja nousta pyörän selkään.

P.S Ai niin, hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää. Se hieman tässä tohinassa jäi taka-alalle. Oli mukava lukea toinen toistaan mukavampia tekstiviestejä tosiystäviltä. He ovat niitä jotka elämän myötä ja alamäissä ovat tukena, olleet jo vuosikausia itseasiassa. Välillä kiire vie kielen, ja tunnen huonoa omatuntoa, kun en ehdi pitämään yhteyksiä, mutta uskon, että he tietävät, että teen parhaani. He tietävät,että syksyllä tuutsi ilmestyy rappusille kahvittelemaan:)

elämää, ei sen enempää

kun läheinen sairastuu vakavasti, sitä jotenkin kaikki pysähtyy. Äitini ilmoitti viikko sitten puhelimessa, että hänellä on rintasyöpä. Aluksi aloin itkemään, sitten aloin laskemaan optimaalista selviytymistä, noh, äidin perussairaudet ja iän huomioon ottaen, ne ovat aika huonot.

Päätin mielessäni, että tämä oli tässä. Hoidan äitiäni, käyn duunissa ja kaikki muu saa jäädä. Kunnes menin äitini luo. Hän otti minua korvalehdistä kiinni (pakottaen minut katsomaan häntä silmiin) ja vannotti, että pyöräilyä en saa lopettaa tämän takia. Se on hänelle yksi tavoite, olla ensi kesän kisapaikoilla kannustamassa.
Itkunsekaisin ajatuksin keskustelin valmentajani kanssa, joka oli jo äidiltäni saanut puhelun, tyttö ei saa lopettaa. Istuimme alas, minulle luettiin selvät sävelet. Tahdonko ajaa, haluanko enää kiduttaa itseäni fyysisesti kun henkisesti olen sietokyvyn rajamailla valvoen yöt ja miettien elämää ja sen vääryyttä?

Nyt seison kohta sukset jalassa taas kerran, edessäni 2h kova treeni kovassa pakkasessa. Mielessäni on vain yksi ajatus. Selviytyminen. Äitini on tulossa katsomaan kilpailujani. Siis minun on pärjättävä. On tehtävä parhaansa. On annettava hänelle syy elää. Hän elää kanssani vahvasti (on elänyt koko ikäni) ja toivon todella että juuri hän on kiinnittämässä kilpailunumeroja kiroten hakaneulojen pienuutta tyypilliseen tapaansa.

Siis jos äitini on päättänyt selviytyä, niin kyllä minäkin. Me selviydymme yhdessä, toisiamme tukien tuli vastaan mitä tuli. Kova on tie, mutta palkinto odottaa kulkijaansa tien päässä.

Tänään työtoverini halusivat muistaa minua tällä kivisellä tiellä. Sain kaksi raakaa ananasta. Toisessa oli lappu, olemme ylpeitä sinusta ja urheilusuorituksistasi terveisin tutkinnan väki. Tuijotin raakoja ananaksia työpöydälläni. Tajusin että ananaksen elämä se vasta kurja on. Ensin se kasvaa puussa, ja joku poimii sen perheestä erilleen varhain, raakana. Sen jälkeen se kypsyy yksinään ja kun se on parhaimmillaan, se raadellaan hengiltä veitsellä leikaten. Silti se jaksaa kurjasta kohtalostaan huolimatta maistua hyvälle ja näyttää kauniille loppuun asti.

Se on meidänkin tavoitteemme, elämässä. Loppuun asti hymyillen ja kauniille näyttäen. Eikun äidin kanssa peruukkikauppaan uutta tukkaa sovittelemaan. Se on vain elämää, ei sen enempää.

Wattbike Keravalla meni yli odotusten

Kilpailumatkana oli 3000 metriä ja kilpailijoita oli 6 naisten lähdössä. Periaatteessa asetelma oli team probike-Giant vastaan AHH cycling team. Vaikea matka ajaa tässä vaiheessa kautta, kun peruskunto ja voimakausi ovat kesken. Paikat ihan tukossa. Mutta hyvää treeniä.

Ennen starttia lähtöaikaa siirrettiin 20 minuuttia teknisten ongelmien takai. Sitten oli naisten vuoro. Lämmöt ylös ja kaikki oli valmiina, kun huomasin, että pyörän näyttö on rikki. Mekaanikot paikalle, ja pyörä korjattiin huikealla vauhdilla. kiitos Pekan.

Startti alkoi, ajo tuntui helpolta, pyörittelemällä homma hoitui kotiin, ja jaloissa tuntui voimaa!!! Aika olikin sitten yksi merkkipaalu wattbiken historiikissa. Tuli naisten uusi suomenennätys 4.00.45. Aika parani 6 sekuntia. Kisoissa rikottiin näitä merkkipaaluja enemmänkin, sillä miesten sarjassa oli myös ennätysten rikkojia.

Matti Loukonen on hienosti tuonut lajia läpi Suomeen, vaikkakin on saanut kuunnella kaikenlaista motkotusta ja vittuilua eri piireistä. Loukonen on kuitenkin itsepintaisesti jaksanut puurtaa.
Täytyy kuitenkin muistaa että tämä on yksi laji monien joukossa, eikä tätä voi, eikä pidäkään verrata maantiellä tai radalla ajettaviin matkoihin. Tämä on hauskaa vaihtelua tunkkaiseen talvikauteen ja tällaiselle kilpailuhenkiselle loistavia ilonpisaroita talven keskelläkin:)

uusi vuosi... uudet kujeet

vanhahtava sanonta..., samat ovat kujeet olleet joka vuosi ja lopputulos sitä samaa.. no mutta nyt on vanhasta päästy irti uskaliaasti, uusi vuosikin vaihtui raketteja taivaalle tupsutellen hyvässä seurassa.

Olen pakertanut niin töissä kuin vapaa-aikana. Välillä on tullut hetkiä että olen miettinyt väsyneenä...MIKSI?

Tänään sain sen vastauksen kysymykseeni. Tein itselleni harjoituskilpailun. Ihan vain kellarissa, mutta ajoin itseäni vastaan. Vastus oli tietenkin kova:) Kun "pääsin maaliin" ja jalat tärisivät, keuhkoni huusivat happea ja koko kroppa oli ihmeissään.. vieläkö tuo eukko jaksaa rääkätä? Kyllä se jaksaa, ainakin tämän päivän jälkeen, sillä se tunne "kisan" jälkeen oli niin loistava, että se antoi minulle taas hitusen lisää uskoa tekemiseeni ja sitä muistellessa jaksan ne vaikeatkin treenit lumisohjossa kitkuttaen. Moni uteliaana voisi kysyä tietysti mielessään, mikä oli tulos? No se oli niin loistava, että itsekin olen hymyillen viettänyt päivääni, hyvällä tiellä ollaan ja nämä uudet kujeet taitavat sittenkin tepsiä tähän vanhaan kaakkiin:)

Siinä on se hiuksen hieno ero kuntoilijan ja kilpailijan välillä... se kipinä mikä iskee kun numerolappu laitetaan kiinni. SIKSI, minä pakerran.

Huomenna olisi edessä viikonloppu Varalan urheiluopistolla. Valmentajakoulutus jatkuu intesiivisellä 2 päivän rypistyksellä. Paljon on ollut ennakkotehtäviä ja osittain ne ovat tuntuneet päivänselviltä ja osittain olen miettinyt, että onkohan tämä nyt kuitenkaan näin... mutta sitähän se valmennus parhaimmillaan on.. analysointia, kokeiluja kuitenkin muistaen ne perusjutut siellä pohjalla. Kun on hyvä kakkupohja, kakun voi kuorruttaa miten haluaa, uusia kujeita kokeillen:)

Oikein hyvää uutta vuotta ja loppiaisen aikaa kaikille, muistakaa liikkua ja nauttia raikkaasta ilmasta, kevät on tulossa!