Nainen, joka harrastaa aktiivisesti ja kilpailee ja on valmennuksessa, usein oman miehensä, isän tai ulkopuolisen toimesta, joutuu venymään henkisesti paljon. Varsinkin jos käy töissä.
Minkälaista se elämä sitten on? Normityöpäivä 8-16 sitten kotimatka autolla ruuhkassa, joillain kaupassa käynti, joillain vielä lasten haku päiväkodista tai jostain muualta, kotona normi kotityöt, ellei mies ole hengessä mukana ja auta niissä. Sitten illalla harjoittelu. Nopea palautuminen ja unten maille jotta saman rutiinin voi toistaa seuraavana päivänä. Jos tämä valmentaja on oma mies, se vähäinen aika joka tuosta ajasta liikenee, usein kuluu siihen keskusteluun harjoittelusta, kalustosta tai kilpailuista. Mistä voi repiä sitä yhteistä aikaa, jolloin se urheileva nainen on puoliso, tyttöystävä ja kaksi ihmistä voisi keskustella muustakin kuin harjoittelusta? Sen aika on syksyisin. Ehkä. Ellet ole sairastunut ja sekin aika menee itsensä hoitamiseen harjoittelukuntoon ja taas keskustellaan pyöräilystä. Kuinka moni haluaa tällaista elämää viettää ja kuinka pitkään? Moni lopettaakin urheilu-uransa varhain, vaikka kestävyyslajissa parhaat vuodet olisivat edessä.
Siksi haluankin toitottaa valmentajille ja lapsiaan tai puolisoitaan valmentaville ja kannustaville ihmisille, antakaa tilaa. Antakaa sille urheilevalle nuorelle tilaa elää ja nähdä muutakin kuin niitä polkupyöriä tietyissä rajoissa. Mikä tahansa muukin urheilulaji voi säännöllisesti jopa parantaa pyöräilijän fyysisiä ominaisuuksia, varsinkin talvikaudella. Muuten loppuunpalaminen on ajan kysymys.
Itse taiteilen samojen ongelmien kanssa päivästä päivään. Usein katkaisen keskustelun töykeästi, ilmaisemalla, että mua ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Ja saan sanaharkan aikaiseksi. En halua todellakaan enää 34-vuotiaana naisena keskustella pyöräilystä 24/7. Se ei tarkoita ettenkö ottaisi lajia ja omaa osuuttani tosissani. Samalla tavalla en ole töissäkään 24/7. En halua puhua työstäni koko ajan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Teen silloin kun on työaika ja paneudun siihen. Samoin pyöräilyssä. Kun on harjoitukset niin olen mukana 100% muuten ei kiinnosta. Tiedän, että urheilijan pitää elää niin että on aina valmis harjoituksiin ja palautunut. Se on elämäntapa, siitä ei tarvitse erikseen minuutin välein muistuttaa. Mitä enemmän tuputtaa, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu.
Sellainen jolla on motivaatio ja itsetunto kohdillaan, tekee silloin kun pitää ja osaa loppuajan nauttia elämästä.
Se on taito, jolla tehdään pidempiä urheilu-uria. Näin Matti Nykänenkin totesi ohjelmassaan. Ei aikuista tarvitse enää valmentaa, jos hän hyppää joka kisassa kultaa. Henkinen puoli oli hänenkin mielestään sitten valmennuksessa retuperällä. Heikkoina hetkinä haukuttiin ja tukihenkilöt olivat harvassa. Parhaina hetkinä ystäviä riitti ja sinua kehuttiin. Tyypillistä suomalaista urheiluhenkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti