Kävin 14.12.2011 kirurgisessa toimenpiteessä ja naamani on ollut turvoksissa 4 päivää. Tänään pitäisi astua lenkkareihin ja pinkaista taas vauhtiin. Vähän tuo räntähyhmä saa empimään, mutta houkutus liikkumaankin on suuri.
Tulossa on joulu, ja sen huomaa myös töissä. Päivät venyvät ja viikonloput istun ja pakerran toimistossani kasvavien juttupinojen takana. Siellä vietän myös jouluni. Työ on yksi niistä tekijöistä jotka asettavat haasteita urheilevalle ihmiselle. Miten jaksaa tunkkaisen työpäivän jälkeen vielä kipaista lenkille tai tehdä vauhdikkaan kovan harjoituksen kotona tai salilla? Töissä mielessäni on koko ajan se illan harjoitus. Ajoitan ruokailut niin että olen mahdollisimman hyvässä iskussa illalla. Venyttelen työpöydän ääressä ja pidän taukojumppaa. Olenkin välttänyt monet hartiakivut ja päänsäryt tällä toiminnalla. Siksi myös olen joulut töissä. Silloin harjoituksillekin yleensä on järjestetty lepoa ja vapaata. Silloin tohtii olla töissä.
Eilen kävin näöntarkastuksessa. Ikä on tehnyt tehtävänsä ja tarvitsen lukulasit. Nyt minulla on sellaiset, ja työkaverit kettuilevat, että onko Miettinen tullut vanhaksi.. Ehkä ulkoisesti vanhenen, mutta mieli on vielä kuin pienellä lapsella, joka uskoo joulupukkiin. Odotan innolla piparien paistamista, kuusen koristelua, pakettien avausta. Se tunne, kun ostin miehelleni joululahjan, kun saa antaa toiselle lahjan siitä, mitä hän on hyväkseni tehnyt (tosin siihen ei minun rahani edes riittäisi ja pakettinarukin loppuisi kesken) , se on se, mikä joulussa on joulun tarkoitus. Se pieni lämmin henkäys, joka kulki lävitseni, kun paketoin hänen lahjaansa hymyillen. Sama koskien tietysti muidenkin lahjoja, mutta hänen kohdallaan se tunne oli kaikkein voimakkain. Miksi?
Muistan kuinka SM-paritempon jälkeen hän oli tyttöjen kanssa leiponut ja koristellut mestarille täytekakun...
Muistan kuinka kesällä SM-kisoissa ohjaustangon rikkouduttua purin pettymystäni häneen urpomaisesti käyttäytyen tai kuinka hän Mynämäellä sai minut nousemaan maasta ja ajamaan kisan läpi, sijoittuen kolmanneksi. Kuinka hän katsoi kitumistani sairastumisen hetkillä. Tai kuinka hän istui sairaalassa petini vieressä lämpimästi hymyillen, kun toivuin leikkauksesta. Niitä hetkiä ja sitä tukea en voi koskaan korvata millään lahjalla... mutta aina voin yrittää parhaani hänen valmennettavanaan ja olemalla kiltti ja kiitollinen hänelle, että hän on rinnallani joka päivä. Uskon, että se riittää hänelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti