uusi alku

Viimeisimmästä on aikaa aika tarkalleen 7 viikkoa.

Sain 22.6..2017 kardiologilta luvan aloittaa kevyttä harjoittelua. Huomasin aika nopeasti, että olin kovassa kunnossa sittenkin, mutta olin keväällä onnistunut saamaan itseni ylirasitustilaan vielä kaiken lisäksi.

Vaihdoin työpaikkaa... TAAS... Nyt olen aika heikoilla jäillä tavallaan mutta työni palvelee harjoittelua vielä paremmin. Arkisin duunissa 8-16 ja työmatkat toimivat myös treeneinä ja viikonloput sitten jauhetaan ihan tosissaan.

Pikku hiljaa määriä on lisätty 8h ----> 15h ja kaikki ihan kevyttä pk:ta, vaikka joku onkin todennut, että onko tämä muka pk:ta mutta mulle se on ollut niin wattilukemina kuin sykkeinäkin.. Olen kieltämättä ajellut välillä voimaa kevyesti, mutta totesin pian, että voimatasapaino on aika hyvällä tasolla vieläkin.

Kannan taas ylpeänä IBD:n ajopaitaa, ja ihana on tavata lenkeillä seurakavereita. Yksi heistä täytti hiljakkoin 50 vuotta ja hänen seuransa ei koskaan kyllästytä. Ammatillinen yhtenäisyys ja elämänkatsomus on niin samaa maata.
Toinen suosikki on mieheni, jonka kanssa kaikki lenkit ovat pelkkää iloa ja nautintoa yhdessä ja tänään totesin mielessäni, että paremmin ei asiat voisi olla, kun olin hänen peesissään..I love him so much!!!



Tämän lisäksi tytötkin ovat petranneet paljon ja heidänkin kanssaan lenkit ovat jo ihan ajamista, kuin tiimikavereiden kanssa konsanaan. Joten treenikavereita löytyy... mutta vaihtelukin virkistää..

22.8.17 on rasitus EKG ja 23.8.17 on tuomiopäivä. Sitten toivon mukaan saan luvan alkaa harjoittelemaan tehojakin ja sitten edessä on muutama kisa ihan kylmiltään ja Espanjassa leiri jo varattuna lokakuun lopulle.
Elän jo kovin ensi vuotta ja olen kesän aikana tehnyt kovia ratkaisuja elämäni suhteen, jotta ensi keväänä voisin nousta taas pyörän päälle edustamaan IBD cycling teamia ja tosissani taistella mitaleista. Talvella leireillään Espanjassa sopivin pätkin ja haetaan hyvä vauhti jo kevään kisoihin.
Sitten olisi edessä syksyllä 2018 poliisien EM kisat Belgiassa, jos saan sinne näytöt ajettua keväällä.

Tärkeintä tässä kesässä on ollut, että olen kasvanut taas ihmisenä paljon kärsivällisemmäksi ja positiivisemmaksi. Näen heti vastoinkäymisessä sen positiivisenkin puolen ja olenkin ihaillut itseäni,
että mistäs tämmönen on nyt tullut, ennen olisin raapinut ranteet auki:)

Tänä kesänä myös aion nauttia kesäfestareista, kerran kun tilaisuus annettiin ja ensi viikonloppuna suuntaan Turkuun Tiina-Leenan kanssa vähän purjeita ihastelemaan. Odotan inmolla reissua, koska meillä on paljon juhlimisenkin aihetta molemmilla.

Joten tässä odotellaan,että saa ottaa sokan irti ja lyödä ison riepan päälle :D

NEA 2017

Nea 2017 etappiajoon lähdin sekavin ajatuksin, ensin olin innoissani, sitten menin hölmö katsomaan lähtölistat ja venäjän maajoukkue ja hollantilainen tiimi saivat jännäkakan housuun. Tänhän piti olla pikkukisa!!!

Nooh, rutiinilla, ajattelin... paikan päällä en osannut enää kiekkoa vaihtaa, ei ollut rutiinia ja lämmittelyissä syke nousi lähinnä pyörän päältä noustessa, kun unohdin aina jotain autoon. Tarviin mekaanikon (apupoika) ihan selvästi

Prologi meni vähän vituiksi... kulki hyvin tavallaan mutta kääntöpaikalla ajoin pidemmän kaavan kautta. sijoitus 21. keskiteho 295 w

Aika-ajossa olin 20, jääden 2min voittajalle 10km matkalla!!! keskiteho 202w jäi tavoitteesta 50w  siinä aloin vähän miettimään et mitä helvettiä, mutta maaliintulon jälkeen elimistö suolsi peräpäästä ja yläpäästä kaiken ulos ja keskeytin kisat ja hyppäsin huoltoautoon. Olin kipeä... TAAS.

Sunnuntaina oloni heikkeni heikkenemistään ja maanantaina jouduin sairaalaan. Vatsakivun takia menin ja sydänvaivaisena palasin sieltä. Ilmeisesti vatsatauti oli viruksen aiheuttama, joka oli iskenyt sydänlihakseen ja sydänlihastulehdusta epäillään kovin.

Ensi viikolla lähden MRI kuvaukseen Meilahteen. Lisäksi nyt ravintoterapeutin ja lääkärin kanssa katsotaan ruokavalio sekä vatsa kuntoon, ettei tämmöstä tartte enää kärsiä,

Voimaa tassuissa on, kestävyyttäkin on tarpeeksi mutta elopainoa en saa alas omin keinoin, semmonen 8kg pois niin teholukemat alkaa tuottaa tulosta.

Seuraava tavoite on ajaa ISM kisat elokuussa 2017 ja jatkaa siitä kisakauden jämä loppuun.

En mä nyt periksi anna, olen niin monta sontaa hotanu elämäni aikana että tällä hetkellä olen niin rutinoitunut aloittamaan aina alusta ettei tässä voi enää kuin nauraa...

Elokuuhun asti mut löytää huoltoautosta tai juomahuollosta ja pk-lenkeiltä.Koska IBD:ssä meillä on mahtava naisten tiimi ja pojathan on maailman parhaita mun mielestä ollut jo ennenkin <3

syventävää oppimäärää

Edellisen kirjoitukseni jälkeen sain yhteydenottoja, että miten mä sen vatsakivun ja väsymyksen voitin ja miten kilpirauhasen vajaatoiminta saatiin kuosiin, Ilmeisesti sairaudet kiinnostaa tai sitten muillakin on samoja ongelmia. En nyt varsinaisesti halua kertoa blogissani pelkistä sairauksista, mutta tavallisen ihmisen koettelemuksia nekin ovat valitettavasti ja moni etsii epätoivoisesti apua netistä ja tietty tavallisen tallaajan kokemukset kiinnostavat, josko niissä oliis jotain samaa kuin itsellä

Voin kertoa, että se tie jonka kuljin, ei mahdu tähän kaikkine käänteineen, mutta yritän tiivistää.

2015 elo-syyskuussa makasin siis käsi paketissa kotona. Yleensä olen kuin perseeseen ammuttu karhu, jonka on pakko tehdä koko ajan jotain, vaikka koota kinderleluja, mutta nyt olin väsynyt, erittäin väsynyt, vaikka olin levännyt jo yli kuukauden kaikesta, pakotettuna. Se herätti minut epäilemään.Tosin olin jo alkukaudesta ja harjoituskaudella ihmetellyt, että mieleni teki nukkua paljon. Nukuin päikkäreitä paljon ja silti väsytti. Silloin syytin kovaa harjoitusmäärää ja töitä.

Nyt niitäkään ei ollut, kun makasin kotona. Menin työterveyteen keskustelemaan paluustani töihin, soviteltuun työhön, koska niillä vammoilla olisin ollut loppuvuoden kotona eikä rahat riittänyt, noh...
samalla kysyin väsymyksestä.
Epäiltiin kovaa aivotärähdyksen jälkeistä tilaa, mutta varmuuden vuoksi minusta otettiin liuta verikokeita, Hemoglobiini, kilpirauhasen TSH ja vasta-aineet sekä ferritiini. Noin niinku alkuun.

Oireista: olin väsynyt, erittäin väsynyt, ihoni oli kalsean harmaa, kuiva kuin beduiinin sandaali, vähän niinkuin masentunut, ajatus ei kulkenut, kävin kuin hidastetussa elokuvan loppukohtauksessa tai kauniit ja rohkeat- jossa kaikki kestää vuoden.

Hiukseni olivat myös karheat, vähän kuivat käkkärät. Elimistöni keräsi herkästi nestettä ja paino nousi noin 5 kg.

No hemoglobiini normaali, TSH lievästi kohollaan ja vasta-aineet pilvissä sekä ferritiini moninkertainen maksimiin nähden. Tästä se vasta alkoi, vaikka tunsinkin helpotusta, että selvisi syy väsymykseen. Tutkin vanhoja TSH arvojani jotka oli mitattu työterveystarkastuksissa säännöllisesti ja arvo oli noussut koko ajan tasaiseen tahtiin. Sain tyroksiinilääkityksen lastenannoksilla. 2 vko meni huikeasti ja sitten kone hyytyi. Minulla todettiin autoimmuunityreoidiitti.

Muistan ensimmäisen aamun lääkityksen alkaessa, kuinka se aivosumu väistyi silmistäni 2h pillerin oton jälkeen. Mahtavaa. Eli se auttoi heti ja tai sitten se oli henkistä. Mulle ihan sama, mutt auttoi kuitenkin.

No eihän hormoniperäiset sairaudet nyt niin yksinkertaisia ole. Tästä se tie helvettiin oli vasta alkamassa. Imin tietoa netistä, luin tutkimuksia, lainasin krijastosta  isoja opuksia asiaan liittyen.

Edessä oli useita kymmeniä asiointeja lääkärillä. Not so easy. Tyroksiinia nostettiin, sitten sitä laskettiin, kävin endokriniologilla, hän sanoi, että annos on ok,

Verikokeissa kaikki imeytymishäiriöt vitamiineista tutkittiin, no problemos niissä, silti väsytti. Minua askarrutti korkea ferritiini, jolle ei tehty mitään, vaikka aluksi luvattiin. Mutta se lääkäri lähti menemään joten jäin tuuliajolle.

Noh, keväällä 2016, tarkemmin ottaen huhti-toukokuussa, kun muut oksentavat alkoholista, minä oksentelin muuten vaan ja kylkeen alavatsan reunalle ilmestyi tosi kova kipu, vasemmalle puolelle.
Oksensin puheluiden aikana töissä, oksensin usein ruokailun jälkeen, oksensin jopa terassin öljyämisen jälkeen, kun olin pää alaspäin ollut.

Menin gastroeneterologille, joka tutki ja epäili että suolistossa on divertikkeleitä. Sain antibioottikuurit umpipussitulehdukseen, kahta erilaista anaerobisiä ja aerobisiä ja oloni piristyi ja väsymys hävisi ja kipu hävisi. Olin kuin lottovoittaja.

No peräpään tähystys saatiin tehdä vasta 6vko tähän antibioottihoidon jälkeen, eli heinäkuussa, kun suoli on rauhoittunut.
Sitä ennen juhannuksena oireet tulivat takaisin ja epätoivon vimmassa sain uudet antibiootit, samaa kamaa ja taas oireet leivittyivät mutta eivät hävinneet tällä kertaa.

Heinäkuussa menin sitten paksusuolentähystykseeen suurin pelonsekaisin toivein, että nyt se selviää, ja pelkäsin syöpää, pelkäsin IBD:tä, pelkäsin vaikka mitä suolisto-ongelmia. No peräsuolesta löytyi patti, joka oli semmonen, että sitä pitää seurata, se poistettiin, mutta voi uusia syövän muodossa. Muuten suoli oli hyvässä kunnossa kuin pikkutytöllä.

Ne housut siihen tähystykseen olivat aina pornot, ja voin kertoa, että toimenpide on pelätty, mutta pelko oli turhaa. Se ei sattunut yhtään. Vehkeet on niin hienoja ja hoitajat ja lääkäri ammattilaisia, joten ne osaa hommansa.

Sitten edessä olikin ohutsuolen ja ruokatorven tähystys. Se oli helvettiä. Ruokatorvi oli ärtynyt, haavainen ja molemmat läpät olivat veltostuneet. Sain mahahappojen laimistuslääkkeet ja taas olo koheni. Ehkäpä valvoin yöni, kun mahahapot makuuasennossa nousivat ylös. Kuka tietää...


Nostin sängynpäätä 10cm ja aloin syömään mahahappolääkkeitä. Pikkuhiljaa oloni koheni, mutta ei tarpeeksi. Aloin epäilemään ruokavaliotani. Tein kokeita, hain tietoa. Miten tukea kilpirauhasen vajaatoimintaa, miten torjua elimistön matala-asteista tulehdusta, miksi voin niin hyvin ulkomailla, mutta Suomessa aina oireilen?

Ferritiniongelmaa tutkittiin sitten elokuussa 2016 uudelleen ja todettiin, että sen on pakko olla kohollaan joko liiasta raudan syönnistä tai sitten jostain tulehduksesta elimistössä. Minulla ei ollut raudankertymätautia eikä muitakaan sairauksia, jotka sen olisivat selvittäneet.

Korkea ferritiinikin väsyttää, samoin kuin alhainenkin. Korkea ferritiini voi myös olla lumetta ja merkki tulehduksesta. Sitäkin etsittiin, laihoin tuloksin. Vähän vitutti siinä vaiheessa.

Kokeilujen kautta tyroksiiniannokseni vakiintui aikuisten 1 nappi joka toinen päivä ja joka toinen päivä 1/2 nappi. Ilmeisesti tuehdukseni alkuperä oli ruokatorvi, koska se kun sai parantua mahahappolääkityksen aikana, kaikki oireet hävisivät, myöskin astmani ja poskioneteloiden turvotus vähenivät. Ainoa mikä jäi, oli paino. Se laski ehkä kilon. Sitä on yritetty eri keinoin laskea, onnistumatta. Mutta enää en sitäkään jaksa murehtia, mitä sitten, tosin olisi kiva saada vaatteet mahtumaan päälle :)

Varsinaista lääketieteellistä selitystä en koskaan saanut eikä sitä varmaan kukaan tiedäkään. Kilpirauhasen vajaatoiminta jo yksinään on erittäin hankala sairaus, koska se reagoi milloin mihinkin, stressiin, kovaan harjoitteluun, ruokavalion muutoksiin yms.

Tammi-maaliskuussa 2017 kärsin todella kovista univaikeuksista. En saanut unta, tai jos sain, heräilin 2h välein ja olin taas ihan loppu. Tutkin kaikki lääkkeeni, piristävätkö ne, pitäisikö ottaa aamulla sittenkin yms. Sitten tyroksiiniannosta laskettiin taas ja unilääkkeitä. Ei apua.

Joten jatkoin ruokavaliokokeiluitani ja sain tukea myös eri ravintoterapeuteilta ja nyt 2017 toukokuussa saan vielä keskustella alan ammattilaisen kanssa näkenyksistäni ja saan apua tähän ongelmaani.

Mutta toimivin ruokavalio on ollut tähänastisista seuraava:

Maito pois, (syö kalsiumia muissa muodoissa)
Kaikki viljat minimiin, Keliaakikkona tämä oli helppo ja edullinen päätös, Psylliumia kuidun lähteeksi
Sokeri pois.
Kasviksia ja juureksia ja marjoja 1kg päivässä, niistä saa kuituja, hiilareita ja vitamiineja.
Hedelmiä 1kpl, närästää muuten.
Lihaa, kanaa ja kalaa ja täysjyväriisiä ja nuudeleitä.

Rasvoja paljon, oliiviöljyä, avokadoja, kookosöljyä ja voita.

Ja vettä, paljon vettä, ei limuja eikä mehuja.

Liikuntaa palauttavana ja pari krt viikossa täysillä.. Ja palauttava liikunta on palauttavaa, eli kävelyä, cruisailua pyörällä, vaellusta yms. Sitten kun homma vähän selkeentyy, voi ottaa mukaan muunnoksia näistä, kuten minulla, mutta heti kun olo pahenee tai töissä stressi kasvaa, pitää palata tähän.

Lisäksi töissä tein esityksen joka on minulla nyt kokeilussa. Se on auttanut univaikeuksiini myös.

Ja oloni on virkeämpi nyt kieltämättä. Homma toimii, mutta ei tämä tie tähän tule loppumaan mutta ainakin pääsin isojen ylämäkien ja vastatuulen jälkeen taas vähän loivaan alamäkeen ja myötätuuleen palautumaan. Vähän vielä pitää viilata tuon hiilaripuolen kanssa, kun kestävyysurheilija olen.

Kun sairastaa, se vaatii itsekuria, se vaatii toimeen ryhtymistä vaikka ei yhtään jaksaisi, mutta sen tien kun kulkee loppuun, niin se palkitsee. Hyvä lääkärikään ei voi sinua auttaa, ellet sitä itse tahdo.
Välillä olo on kuin koeputkilapsella mutta pakko tutkia ennenkuin voi hutkia.

Netistä löytyy paljon tietoa, mutta sen suhteen pitää olla skeptinen, osa kirjoituksista vain on kirjoitettu markkinointitarkoituksessa.
Kannattaa tutustua kirjaston aarteisiin, ja selvittää miten esimerkiksi ihmisen hormonitoiminta muodostuu, mitkä siihen vaikuttaa ja miten pienikin häiriö jossain voi lamauttaa koko ihmisen.

Toivon sydämestäni, että joku saa tästä tarinasta apua, toivoa, tai edes jotain, koska tiedän,että pahimmilla hetkillä huumorintajua ei ole ja tekee mieli luovuttaa.

UUSIA TUULIA

1,5 vuotta sitten kirjoittelin viimeksi, loukkaantuminen oli vienyt mielen apeaksi, mutta haaveilin jo tulevaisuudesta, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään.

2015 syksyllä väsymys vaivasi, vaikka makasin käsi paketissa kotona, se oli suorastaan uupumus. Epäilin,että olin ahertanut taas liikaa, yritin levätä ja ottaa rennosti. No eihän siitä mitään tullut.

Kävin mittauttamassa hemoglobiinin, josko siitä johtuisi, mutta ei. Lääkäri onneksi oli fiksu ja määräsi muutaman muun labrakokeen ja niin minulta löytyi autoimmuunityreoidiitti, kilpirauhasen vajaatoiminta, johon määrättiin tyroksiini lääkitys.

Siitähän se sitten lähti. Crossfit sai jäädä, olin ihan loppu fyysisesti. Tykkäsin kyllä lajista, mutta ei siinä kunnossa paljon punttia nosteltu, kun ei housun punttikaan jaksanut vipattaa. Olin todella maassa ja itkeskelin, että tätäkö se sitten on loppuelämä, kikkailua tyroksiinipitoisuuksien kanssa.

Keväällä 2016 vähän piristyin ja ajattelin ajella omaksi iloksi Mallorcalla isännän kanssa. No elimistö ilmoitti, ettei se käy ja olin reissun jälkeen todella uupunut ja aloin oksentelemaan töissä ja vatsaan vasempaan kylkeen ilmaantui tosi kova kipu. Kävin endogrinologilla, kävin sisätautilääkärillä ja gastroenterologit tutki minua tähystellen molemmista päistä. Olin taas sairaalakierteessä. Tyroksiinitasoja säädeltiin alas ja ylös, ei vaikutusta.

Pikku patti löytyi suolistosta tähystyksessä, joka otettiin pois ja söin 2 krt kovat suolistoantibiootit ja homma tasaantui. Minulle ilmoitettiin, että 3 vuoden päästä katsotaan onko patteja tullut lisää. Syy ei kuitenkaan selvinnyt kivulle ja väsymykselle. Itse aloin jo epäilemään loisiakin jossain vaiheessa.
Töissä ruokapöytäkeskusteluissa mietittiin porukalla mikä mulla on. Tuli sieltä hauskojakin ideoita, mutta ei sitä ratkaisua.

Olin huhtikuussa 2016 aloittanut uudessa työpaikassa ja olin nolona, että heti alkoi kone prakaamaan kun pääsin vauhtiin. Kipeänä väkisin siinä koko kesän väänsin ja syksyllä aloin olemaan voiton puolella. En tiedä miten, mutta jotenkin oireet helpottuivat sen verran,että uskalsin taas pyörän päälle, oli aika lomailla.

Elokuussa 2016 lähdin Pyreneille Arreaun kylään ajamaan vuoria Samin kanssa ja sydän syttyi pyöräilylle uudelleen. Halusin haastaa itseni ja voittaa sairauteni. Ne vuoret veivät sydämeni. Saman tien kun tulimme kotiin, varasimme reissun Mallorcalle ja aloitin perusharjoittelun lokakuussa. Homma toimi jostain syystä. Olin kuin uusi ihminen. Ihan kuin sillä päätöksellä olisin parantunut... no ainakin henkisesti piristyin, mulla oli taas tavoite,

Seuraavalla viikolla IBD cycling teamin naisjoukkueeseen haettiin kuskeja ja innosta puhkuen lähdin mukaan. Olinhan itsekin sairastellut kovin ja sympatiani oli jo valmiina IBD cyclingin ideologiaa kohtaan. Voisin ajaa tehdäkseni jotain hyvää ilman suurempia paineita,

Tästä voitte käydä tutustumassa kyseiseen joukkueeseen www.ibdcycling.fi



Kaiken lisäksi esimieheni oli jo IBD cyclingissä joten asia tuntui vain luontevalta ja siitä se taas lähti.

Talvella treenailin mitä kerkesin, mutta eniten tein töitä töissä hihat heiluen. Halusin näyttää, ettei mua turhaan palkattu :) Mahan ja väsymyksen sain lopulta taltutettua ruokavaliomuutoksilla kokeilemalla. Vaikka söinkin terveellisesti useimmiten, minulta puuttui esim rasva ruuasta kokonaan sekä kuitu, Saan myös apua ravintoterapeutilta tässä keväällä ja projekti jatkuu.

Tammikuussa oli ensimmäinen tiimileiri Nuuksiossa, jossa tutustuin ensimmäistä kertaa tiimin muihin ajajiin. Hauskoja persoonia, vanhoja tuttuja ja siitä jäi hyvä mieli, 4h Nuuksion metsissä vaeltamassa.

Maaliskuun lopussa 2017 lähdin Mallorcalle tiimikaverini Hannan kanssa sekä perheeni tuli mukaan.
Ajoimme Hannan kanssa monta hauskaa lenkkiä ja harjoittelimme yhdessä ajoa ja tutustuimme toisiimme vielä paremmin. Muita tiimiläisiä emme tavanneet kuin hotellin aulassa aikataulusyistä, se vähän jäi harmittamaan, mutta kyllä me tässä kesällä saamme yhdessä ajaa varmasti ja paljon.

Nyt eletään huhtikuuta 2017 ja olen taas kisakunnossa. Huomenna puen IBD cycling teamin ajoasun ensimmäistä kertaa päälleni kuvauksissa ja näen tiimikavereitani taas.

Se tuntuu hienolta, koska aina kun katson taaksepäin, näen sen oman elämäni Paris-Roubaix kivitiepätkän, josta selvisin kuin selvisinkin.

Tunnen taas eläväni. This is my life.

Seuratkaa kesän tapahtumia.. sillä silloin kun tuutsi polkee, niin varmasti tapahtuu vai miten se meni :)

SM-kisat ja U6 tour ja kauden päätös samalla

Sm-kisoihin lähdettiin kaksjakoisin mielin. Itse tunsin, että joku ei ole kohdillaan, jokin puuttui ajamisesta. Se viimeinen puristus. Kävin lääkärissä ekan kerran, poskiontelot punkteerattiin ja otettiin näyte. Tulosta en saanut, kun lekuri lähti lomille.

No tempoaattona ajeltiin Lotan kanssa reitti läpi ja tuntui paremmalta. Mutta kisapäivänä, jo aamulla olin poikkeuksellisen hermona, kroppaa kolotti ja kaatosade ulkona ei mieltä lämmittänyt.
Sitten lähdettiin lämmittelyn jälkeen lähtöpaikalle ja huomasin ettei sykkeet nouse. Tiesin, että homma oli siinä. Mieltä ei myöskään nostanut se, ettei tiimistämme ollut lähtöpaikalla ketään, ja seisoin vesisateessa odotellen, kunnes pääsin katokseen kylmettymään lisää mittauksen jälkeen.

Vittuuntuneena, jalat kohmeessa ajelin sit kisan läpi, viimeiset SM-kisat. Ei mennyt putkeen sekään. Peruin loppukauden kisat, koska kiinnostukseni oli nolla. Sitten alkoi tiimi pyytelemään sm maantiekisaan viivalle, lopulta suostuin menemään, enempiä onnen hetkiä ajattelematta. Kaksi apukuskia oli ulkona jo ekan kierroksen puolivälin jälkeen ja otin roolini ja yritin saada Lotan toiveiden mukaan vauhtia pääjoukkoon. Sitten 50 km jälkeen vedin Lotalle irtiottoyrityksen, joka ajettiin kiinni ja oma osuuteni kisassa oli siinä. Ajoin maaliin lenkkivauhtia jäähdytellen ja kotiin enempiä miettimättä. Epäkiitollista hommaa sanon minä. Menin lääkäriin taas, koska korvani särki kovin. Korvakäytävän tulehdus ja antibioottiliuosta korvaan.

Sitten lähdettiin viikon treenien jälkeen U6- tourille Ruotsiin. Prologi ei onnistunut, hyydyin totaalisesti 200m ennen maalia. Seuraavalle etapille lähdin ajatuksella pääjoukossa maaliin ja nostellaan sijoitusta kokonaiskisassa. No, viimeiselle kierrokselle asti homma meni kuin unelma, ajelin pk-sykkeillä porukassa, toki mäessä joutui 2 km pinnistää vk:lla ja tuntui, että nyt kone toimii.
Sitten rysähti. Näin kuinka noin 3 m minusta vierellä ollut ruotsalainen lähti sivuttaisliikkeeseen, mutta itsellä ei ollut siinä vauhdissa ja paikassa mahkuja väistää ja hän törmäsi etukiekkooni ja lähdin siitä tangon yli samantien. Tulin niskoilleni alas, oikea hartialle paino, ja sitä murtuvien luiden rutinaa korvissani en unohda koskaan. Se oli siinä. Ambulanssilla sairaalaan Skövdeen. Kypärä pelasti henkeni, kypärän takauloke todennäköisen halvaantumisen, ja suurimmat vammat lopulta 4 osaan mennyt solisluu, kaularangan painuminen kasaan,hematooma niskassa, aivotärähdys ja pintaruhjeita siellä täällä. Sairaalassa kohtasin tämän ruotsalaisen, jolla oli kiekkoni pinnat pystyssä pohkeessa. Keskusteltiin ja hän pyysi anteeksi. Kertoi olevansa ekaa kertaa noin isossa lähdössä. Odotellessani kotiutumista majatalossa, edellä mainittu lääkäri soitti ja kertoi, että minulla on streptokokki-pöpö, joka tarvitsee antibioottihoidon. Kiitos siitäkin tiedosta. Olis voinu kertoa ennen sm-kisoja.

Päätin, että nämä hommat on nähty, ajettu ja koettu. Pyörä säilyi ehjänä, etukiekkoon uusitaan pinnat ja se on kuin uusi taas.

Suomeen päästyäni, solisluu leikattiin, kaulatuki laitettiin ja 10.8 kuulen tuomioni. Ylihuomenna tikit pois ja sisätreeni voi alkaa.

komea arpi tulee muistoksi

Ai, mitä varten vielä treenaan? Itseäni varten. Tulisin hulluksi, jos minulla ei olisi mitään harrastusta.
Arvet kannan ylpeydellä, koska olen ainakin yrittänyt. Olen pienestä pitäen ajanut 2 pyöräisillä ja se tunnen, jonka saan pyörän päällä, sitä ei korvaa mikään. Sitä ei saa rahalla, ei viinalla, eikä mistään muusta lajista. Nyt kun olen 3 viikkoa ollut ajamatta poislukien yhden kevyen wattbikekokeilun, tiedän, että nautin ajamisesta. Olen sairas, koska en pääse ajamaan.

tämä on tulevaisuuden näkymä

ei ihan pystynyt vielä

Tämä kesä opetti minulle yhden asian. Elän itselleni ja ajan itselleni, en muita varten. Tiimitouhut saavat jäädä omalta osaltani, Suomessa niistä ei saa kuin otsaryppyjä ja haukut selän takana ja olen niihin karkeloihin liian vanha yksinkertaisesti. Kun treenimäärät ovat olleet korkeimmillaan ja työn ja urheilun yhdistäminen ovat tehneet elämästä ykstoikkoista ja ns köyhää omasta mielestäni, olen haaveillut siitä, että saisin vaan olla ja levätä.
No, nyt ollaan ja levätään. Eipä hääviä ole tämäkään. Joten suunnitelma B kiitos. Se on kirkkaana päässä, mutta nyt mennään minun ehdoillani ja minun tavallani, lievää tuutsimaista hulluutta unohtamatta :)

toukokuusta kesäkuuhun pyörällä päästään

Etappiajojen jälkeen olin aika väsynyt. Niin töissä kuin ajamisen rintamalla tekemistä piisasi. Voisi sanoa, että henkisesti olisi kaivannut lomaa, mutta eipä sitä ollut saatavilla. Kovaa treeniä jatkettiin, vaikka kisoja alkoi tulla ja kisat olivat osa harjoituksia. Aina maaliintulon jälkeen en osannut ajatella niin, mutta hammasta purren nielin tilanteen. Olin pyörällä päästäni, töitten jälkeen halusin nukkua, mutta eikun treenaamaan vaikka väkisin. Välillä vihasin pelkkää pyörän näkemistäkin, välillä oltiin podiumilla ja välillä kaukana siitä. Ruokavaliokin herpaantui ja töissä olin välillä syömättä mitään ja välillä söin kahden edestä täyttä kuraa. Sveitsin UCI 1.2 kisaan piti levätä alkuperäisen suunnitelman mukaan muttei mitenkään herkistellä koska se oli kyllä tärkeä kisa, muttei päätähtäin. En siis halunnut pudota heti alussa realistina. No suoraan sanoen, viikon valvomisella ja paikan päällä yrittäen kiriä univelkaa ja väsyneenä harjoitellessa tulos on sitä mitä se oli. Karmeeta katsottavaa, vaikken nyt ihan heti pudonnutkaan ja putosi muitakin.

Sveitsistä kotiuduttuani odotin, että nyt levätään, mutta ensin poskiontelot ilmoitti, ettei käy,  ja valmentaja ilmoitti, ettei käy, vaikka kroppa halusi levätä oireillen kaikin eri tavoin. Nyt viimeinen puristus ennen piikkausta. Pure hammasta!!! No sitä se tosissaan oli. Porvoon ajoista en ole koskaan lähtenyt kotiin yhtä väsyneenä kuin eilen. Olin henkisestikin aivan maissa, kun en saatana 60 km pysy pääjoukossa edes, ihan paska. No 60km tempo niissä tuskissa, kun jalat eivät suostuneet polkemaan ja tahdon voimalla päätin uhmata niitä, oli varmasti hapenotollisesti hyvä treeni mutta jaloille täyttä myrkkyä. Kisan jälkeen join lasillisen punaviiniä ja nukahdin sohvalle, josta kömmin kipeenä buranaa napsien sänkyyn.

Tänään aamulla sitten lyötiin dataa pöydälle,kun mieli oli leppynyt ja kun valmentajamieheni otti asian esille. Garminin kalenteri näytti, että olin viihtynyt pyörän päällä enemmän kuin töissä. Olin vain treenannut jalat alta, niinkuin hänen mukaansa oli tarkoituskin, käydä äärirajoilla. Hän vain yllättyi siitä, etteivät jalkani palautuneet samaa tahtia muun elimistön kanssa. No huono lihashuolto omalta osaltaan varmasti oli mukana siinä, erilaiset velvoitteet toukokuun aikana ja se, että sokeudun harjoituksen mennessä hyvin, enkä osaa yksin hallita vauhtia tai välityksiä, ellei joku mittari tai henkilö ole sanomassa sitä.

Tosin en ole kisoihin yleensä "valmistautunut" samalla tavalla kuin viime viikolla. 2 tehotreeniä juuri ennen maantiekisaa, 20 km tempo myrskyssä ja kiritreenit. Ei tällä iällä enää. Tosin alkuviikon sairastelut sysäsivät halutut treenit loppuviikolle ja Porvoon ajot jäi jalkoihin. Piti valita, mitä tavoittelee. En vain enää muistanut mitä alkuviikosta minulle oli puhuttu lääkärin ja valmentajan suusta. Eli kyllä sitä temperamenttiä vielä löytyy, vaikka olenkin tällä kaudella pitänyt kisojen jälkeen turpani aika kiinni ja häipynyt jäähtymään. (Esim AHH tempo, tulin maaliin ja kellotin itsekin mittarillani ja totesin, etät vituiks meni. Häivyin ja kun tulin muissa asioissa takaisin jäähdyttyäni pojat kertoivat minun olleen 3. ja kehuivat että sieltä se tulee ilman herkistelyäkin. Keli vain oli hiukka vaativa sekä matka oli 200m pidempi. Eli turhaan rankaisin itseäni ajamalla hikiän mäkeä 5 kertaa täysillä ylös tempopyörällä kasvattaen rasituskuormaa turhaan suunnitellusta.)

Sain nyt ohjeet. Aika näyttää, riittääkö aika, kyky ja tahto.. Kahden viikon päästä kellon mentyä päälle, tiedän, että se tulee olemaan elämäni helvetillisin matka maaliin. Koska en anna periksi itselleni, tiedän että pystyn ylittämään sen rajan, joka on ennen tullut vastaan. Ja se riittää mihin riittää. Enempää en pysty antamaan enkä tekemään. Mutta kaikesta huolimatta, elän parasta kesääni pitkään aikaan. Vapaana kuin taivaan lintu, tehden sitä mitä haluan. Nautin kisoista, siitä kutkutuksesta vatsanpohjassa, kun on niin innoissaan menossa kisoihin ja parasta kaikessa on kivat tiimikaverit ja rakas valmentaja, joka tulee nostamaan pystyyn, kun makaan ojan pohjalla. Pitäähän naispyöräilijän aina vähän olla draamaqueen :)

Parasta tässä harrastuksessa on se, että saa antaa kaikkensa, saavuttaen itsensä voittamisen tunteen jos ei muuta. Se tunne kantakoon jokaista pyöräilijää myös vaikeina hetkinä. Sillä niitä on kaikilla. Se tunne minullakin oli eilen illalla, koska en olisi koskaan uskonut ajavani sellaisilla jaloilla 60 km. Mutta ajoin kumminkin, perkele!

3. naisten etappiajo 1-3.5.2015

Joukkueemme oli tähän etappikisaan nelihenkinen. 1 monipuolinen ajaja, 1 kiritykki, 1 tempoajaja ja 1 enskertalainen sekä N-18 kisassa ainoana osanottaja Cecilia, joka haki kisakuntoa samalla ja auttoi naisten joukkuetta monin tavoin. Tällä lähdettiin liikkeelle.

1. etappi oli 2.6km prologi Helsingin baanalla. Vappupäivä oli kolea ja tuulinen.
 Prologissa eroja jo saatiin aikaiseksi ja siellä Heidi ja Rosa ajoivat sekunnin sisään toisistaan sijoille 2 ja 3. Itse olin kahdeksas. Heli avasi myös hyvin.

2. Etappi 10km tempo sateen jälkeen koleassa kelissä Seutulassa. Tempo monesti etappikisoissa tekee eroja, joita on vaikea ajaa kiinni ja niin kävi nytkin. SM-hopeamitalisti Särkioja paineli menojaan ja otti paidan. Itse tempopossuna olin 6. ja Heidi ja Rosa tulivat siinä perässä ja Heli tempoi myös kivasti.

3. Etappi. Kaatosateessa ja +4 astetta 82 km maantie. Joukkueemme piti lähteä hyökkäystaktiikkaan mutta siinä kelissä ne aikeet kohmettuivat. Yksi yritys Rosan kanssa, mutta ei niin ei ja heti perään Rosalla meni rengas 37 km kohdalla ja siirryimme pääjoukon eteen hallinnoimaan vauhtia, jotta hän pääsee takaisin. Itsellä tarkoituksena oli vetää Toppilanmäen alle ryhmä nauhana josta kiritykkimme pääsi kirimään kiripisteistä ja voin sanoa, että sen jälkeen Toppilanmäki koitui aina erittäin raskaaksi minulle. Putosin ja nousin aina takaisin ja se vei voimia paljon. Etuvaihtaja sanoi sateessa sopimuksen irti. Sitten jalat kramppasivat ja olin jo keskeyttää, mutta luonne ei antanut periksi ja ajoin vielä kerran pääjoukkoon ja siirryin viimeiseen suunnitelmaan, vetää loppuveto. Se oli jotain karmeaa, sormet eivät toimineet ja jalat olivat krampeista ja kylmyydestä kohmeiset.  Lopussa Rosa kiri neljänneksi, ei enempää saanut ulos siinä vaiheessa, tosin ei kukaan muukaan. Heidi myös kirissä mukana ja itse olin 10 rullaillen pääjoukon perällä maaliin.  Heli tuli 6-7 min myöhemmin maaliin uupuneena.  Heli osoitti joukkuejajajan luonnetta, kun vedimme joukkueena pääjoukkoa hetken aikaa, ennen irtiottoyritystä.  Hieno suoritus häneltä.

Johtajan paita säilyi Särkiojalla ja sitä päätettiin lähteä riistämään häneltä seuraavana päivänä.

4. etappi. Aurinkoisessa, koleassa kelissä Eläintarhassa ajettu 36 km kortteli. radalla oli 2 nousua, joista toisen päätteeksi oli hiekkatietä ja vesirailoja sekä tiukka 120 asteinen kurvi, jossa mutaisen ruohionurmikon kautta pääsi nopeammin. Matkalla 3 kirikierrosta. Tiedettiin, että tempokone Särkioja ei kestänyt maantielläkään kovia rykäisyjä kovin hyvin, niin päätimme aloittaa heti nykimisen. Rosa johdatti porukan ekaan mäkeen ja eroa syntyi ja Särkioja tippui. Heli kontrolloi Särkiojaa ja huoltajat kellottivat eroa. Sen jälkeen ajattelin, että se homma hoidettu, nyt Heidi ajaa pronssista. Päätin alkaa varmistelemaan joukkuekilpailun voittoa ja sekin oli hoidettu jo puoliväliin mennessä. Palasin pääjoukkoon mutta en enää kestänyt kun kirikierros viimeisen kerran rävähti. Liian hapokasta.  Olin tyhmä, siinä vaiheessa olisi oikeasti tarvittu, jos olisi ollut jaloissa jotain, mitä antaa. Viimeisen kirin jälkeen kilpailun voittaja olikin jatkanut vetoa,  ja Heidi ja Rosa eivät saaneet porukkaa syttymään takaa-ajoon ajoissa. Sinne meni voitto ja samalla voittaja nousi peräti 7. sijalta kokonaiskilpailun 3.eksi. Heidi jäi neljänneksi. Harmitti vietävästi. Kaiken lisäksi viimeisellä kierroksella Heidi kaatui kovavauhtisessa kurvissa, ja rengas lähti vanteelta, Heidi onneksi selvisi kaatumisesta säikähdyksellä ja pikku naarmuilla.  Itse tulin maaliin pääjoukosta jääneenä ja kaiken antaneena ja olin 9. Heli tuli maaliin myös ja huokaisi syvään, ensimmäinen etappikisa oli ajettu maaliin hienosti.

Cecilia voitti N-18 sarjan, ja me voitimme joukkuekilpailun, joten ei nyt ihan tyhjin käsin kotiin lähdetty. Hyvä treeniviikonloppu kilpailullisessa mielessä. Joukkue sai hyvää käytännön oppia ja harjoitusta.

Täältä voi käydä katselemassa kokonaistuloksia. http://www.tulospalvelu.profiili.fi

kisakausi avattu

Viime sunnuntaina aloitin vaatimattomasti Turun klassikosta TS-korttelista. Onhan ensimmäisen kisan oltava jatkuvaa rykimistä kurveista ja mahdollisimman karuissa olosuhteissa. +5 astetta ja vesisateen liukastuttama rata:D


Edellisestä oikeasta kisasta oli kulunut aikaa jo 1,5 vuotta ja viimeisestä maantiekisasta jossa ajelin vähän huvikseen hetken oli jo vajaa vuosi, niin lähtökohdat eivät olleet ihanteelliset.


Ekoilla kierroksilla kone ei oikein hyväksynytkään railakasta menoa epämukavuusalueella mutta sitten se lämpeni. Tosin kapteenimme oli jo etummaisessa ryhmässä joten eipä siinä tarvinnut muuta kuin roikkua ja mallata, ettei ero tule kiinni. Vajaa puoli tuntia reipasta menoa, ja loppukirissä kilkkasin yhden pojan kanssa ja se yritys parantaa asemia jäi siihen ja rullasin maaliin voittajan kanssa samalla ajalla pääjoukon perällä. Omalle tiimille kaksoisvoitto ja kokonaiskilpailun voitto, voiko parempaa toivoa. No tietysti kolmoisvoitto, mutta se oli etukäteenkin jo kaukaa haettua näistä lähtökohdista.


Eilen tiistaina oli edessä Bianchi-cupin kisa Riihimäellä. Miesten kanssa tunti kovaa. Sijoittauduin lähdössä aika ylös, jotta on varaa liikkua ja turvallisempi ajaa ja se tuotti tulosta. 42,5 km/h keskarilla tunti helposti ajaen, ja koneessa oli varaa vielä vaikka kuinka. Kisa oli siisti ja ensimmäisen kierroksen keskari 45km/h pisti keikkujat perälle tai ulos suosiolla. Maksimi suoralla yli 60km/h lasissa sai etsimään isompia pykäliä. Loppukiriin en lähtenyt repimään enää ja rullailin porukan hännillä maaliin. Tärkein tavoite täyttyi, ammattikuntien välinen taisto päättyi taas voitokseni :D Tämä oli hyvä treenikisa. Ei päässyt isäntä kotona kettuilemaan. Palkinnoksi hyvästä suorituksesta sain hampurilaisen, tosin ei ollut kaupat enää auki, joten isännän oli liki pakko ruokkia eukkonsa jotenkin.


Mutta kausi on avattu kahdella kovalla rypistyksellä ja kisatuntuma alkaa siitä kehittymään. Olen tyytyväinen kehitykseeni ja odotan innolla ensi viikonlopun naisten kv etappeja. Siellä pääsee jo tempopyörälläkin päästämään höyryjä.


Ja näin lopuksi... Turussa joku huusi takasuoralla vitun lehmä kisan aikana, joten eläinaiheilla jatketaan:D Mutta se huutaja ei ollutkaan se, joksi ensi alkuun luulin, . Pyydän itse näin julkisestikin anteeksi, että luulin hänen huutaneen ja näin kerroin ja sana levisi hänenkin korviinsa, kun hän torui poikiakin kisan aikana, mutta näin ei ollut vaan huutaja olikin joku muu ja näin jälkikäteen mietittynä, kenelle joku huusi, niin kuka tietää. Mutta onneksi hän laittoi asiasta viestiä ja soitin hänelle ja naureskelimme asialle yhdessä, kuka nyt possua lehmäksi voisi luulla???. Mutta kisassa taas nahistellaan, eiks vaan ;)


Mutta voin sanoa, että olen todella iloinen siitä, että Suomessa on naisten pyöräilyssä tiimejä, jotka oikeasti ajavat kilpaa keskenään ja tekevät kisoista kilpailuita ja kisojen ulkopuolella ollaan kavereita ja pidetään yhteyttä. Kehitetään tätä ja tehdään tästä joukkuelaji, koska ryhmässä on voimaa ja hauskempaa..

leireilyä vol 2

Leiriä edeltävällä viikolla olin flunssassa keskiviikosta alkaen ja pelko persiissä oli kova. Nukuin 4 päivää ja tein kaiken oppikirjojen mukaan ja matkaan päästiin terveenä. Tein kyllä ristinmerkkejä ja ensimmäisellä kevyellä lenkillä kuulostelin kropan olotilaa tosissaan jotta varmistuisin että ohjelmaa lähdetään viemään läpi. No ekalla lenkillä taivas repes ja vettä tuli ja lämpötila laski 9 asteeseen. Ei lahkeita mukana, vain sadetakki. 3h palelin ja mietin, että tämä tästä vielä puuttuikin.

Seuraavana päivänä alkoi akillesjänteet oireilemaan ja aamuhölkät jätettiin pois ja pidin pakkolepoa 2 päivää, nilkat käärittyinä elmukelmuihin joiden sisällä oli voltareniä. Silti ensimmäisellä viikolla jäin vain 2,5h alkuperäisestä ohjelmasta, tehotreenit tuli tehtyä kaikki osittain modifoituna.

Sitten päästiin tositoimiin. Kelit lämpeni entisestään ja ja nenä punoitti auringosta. Nautin ajamisesta pitkästä aikaa ihan tosissaan. Toisen viikon lopussa takki oli aika tyhjä, kiitos lyhyiden yöunien ja kovien treenien. Kun tiimikaveri lähti kotimatkalle, pidin ansaitun lepopäivän ja otin aurinkoa ja kävin pyöräilemässä ja katselemassa maisemia. Viikon aikana edellisen viikon tunnit ajettiin kiinni ja homma oli ohjelman mukaista.

Viimeisellä viikolla yksi tehotreeni ei mennyt suunnitelman mukaan, koska tosiaan kilometrit painoivat jaloissa ja keräsinkin dataa hieman enemmän. Sitten yritettiin uudelleen ja vedot sujuivat paremmin kuin ekalla ja tokalla viikolla ja olin hämmästynyt. Eli kyllä kestävyys ja voimakestävyys olivat kohdillaan. Sitten nautiskelin kilometrejä uudella pyörälläni loppuviikon suunnaten vuorille ja viimeisen illan Torrevieja sightseeing-illan ja useiden juustojen maistelun ja sangrioiden jälkeen suuntasin kotiin. Viimeisen yön asunnon makuuhuoneen sängyn alta löytyneen torakan takia, valvoin, koska en kyennyt nukkumaan silmäystäkään. Inhoan ötököitä.

Pyörä oli koottava heti, edessä seuraavana päivänä jo lenkki kotimaisemissa. Jalat olivat keränneet nesteitä lihaksiin ihan todenteolla ja esim lentokoneessa jopa verkkarit kiristivät nilkoista. Sitä ennen kävin hieronnassa Hierontapalvelu Iiriksellä, ja Iiris hoiti totuttuun tapaan antaumuksella jalat kuntoon. Hieronta täydentyi Kahvila Kauriin maukkaalla karitsavartaalla hyvässä seurassa. Se taisi olla mun pääsiäisateria.  Se lenkki ei ihan mennyt hyvin, olin löyhällä kädellä kristänyt ohjaustangon ja tullessani hyvää vauhtia pieneen nyppyyn, tanko pyörähti ympäri ja sain onnenkantamoisella pidettyä itseni pystyssä. Sitten edessä oli pari sprinttiä mäkiin, ja ne avasivat loputkin tukot jaloista.
Seuraava läheltä piti-tilanne koitti tullessamme tunnelista ulos, kun risteyksessä tuli pyöräilijöitä ja jouduin nopeasti peesistä jarruttamaan ja tanko pyörähti taas, syke nousi!!! Olo oli kuin olisi ajanut liukkaalla jäällä.

Jatkossa kokoan pyörän kyllä vähän paremmin.. ei ollut rentouttava lenkki. Ja työkalu lenkillä olisi kyllä pelastanut paljon. Mutta eihän sitä nyt kaikkea voi hallita :D Ilolla katselin, että Sami pääsi ajamaan polvioireista huolimatta ja uskon että hänkin kuntoutuu ennen kevään kuntoajojaan. Pitäähän valmentajankin olla kunnossa :D

Tänään vedetään vetotreeni ja vähän jännittää kuinka jalat ovat palautuneet.  Treenin jälkeen alkaa ns kevyt viikko, ja tunnelmoin alkavasta kisakaudesta katsomalla legendaarisen pohjoisen helvetti-kisan eurosportilta.

Kokonaisuutena leiri meni todella hyvin ja tästä on hyvä jatkaa kohti kesän koitoksia. Paljon kisakilometrejä ja huikeita kokemuksia edessä. 

leireilyä

Ensimmäinen leiri SFI:n sjutusan ryhmän mukana on takana. Itse en kuulu tuohon nuorten lahjakkuuksien ryhmään, mutta sain joukkueeni kautta tilaisuuden olla mukana, ja tottakai käytin sen tilaisuuden, koska tiimimme ajajia oli siellä yhteensä 4 kpl. Lähdin leirille varapyörällä, koska tein viime käden ratkaisun vaihtaa kisapyöräni suurempaan.

Olin itse kapteenimme Rosan kanssa leirillä 7 päivää. Tunteja tuli 7 päivälle 26h. Leiri oli pk-painotteinen mutta yhtenä päivänä ajoimme vk-treenin. Tosin minä ajelin toisenakin päivänä, ihan vain kun sattui sopiva tempopätkä ja sainkin siitä hyytävää palautetta :D

Leiri sujui omalta osaltani hyvin, ensimmäisen pitkän lenkin aikana huomasin tosin, etten ihan pelkällä vedellä pärjää niissä lämmöissä ja vaihdoinkin veden sitten urheilujuomaan suosiolla.
Tuli hivenen kiire, koska suolat olivat kaikonneet lenkin aikana ja energia ei imeytynyt niin kuin piti, ja illalla vedinkin suolavettä koneeseen jotta aamulla olisi fressi olo. TOIMI!!! Muutenkin olin skeptinen siitä, että Espanjassa olisi oikeasti lämmin ja lähdin lenkeille aina ylipukeutuneena. Huippupäivä oli, jolloin minulla oli hiihtopipo, hiihtohanskat, 2 lämpöpaitaa ja pitkähihainen ajopaita ja tuuliliivi. Voin sanoa, että aamulla se oli ihan okei, mutta päivän edetessä tunsin tukehtuvani ja paistuvani elävältä :D Sain siitä hieman sarkastista palautetta...mutta eipä ollut kylmä!!!

Tiimimme ajajat ajoivat yhdessä neljänä päivänä joukkueenjohtajan kanssa ja muina päivinä ajoimme miesten kanssa. Harjoittelimme joukkueena ajoa, ja tiimimme henkinen yhteenkuuluvuus varmasti parani tuon leirin aikana. Meistä kaikista avautui muille ajajille uusia piirteitä, hauskoja sellaisia ja leiristä jäi kyllä erittäin hyvä mieli varmasti kaikille.

Leirin toiseksi viimeisenä päivänä onnistuin luiskauttaa jalkani ohi polkimen, ja huolimatta kengän kovasta hiilikuitupohjasta, jalkapöytäni sivu sai pienen osuman, haarovälistä puhumattakaan ja kipu kun lakkasi, luulin selvinneeni asiasta säikähdyksellä. Viimeisenä päivänä ajaessa tunsin kuinka jalkapöytään sattui aina kun nousin putkelle tai jouduin poljinta painamaan. Ajelin lenkin takareisillä ja paluumatkalla Suomeen jalka turposi ja oli erittäin kipeä. Valmentajani oli vastassa kentällä ja katsoi, ettei voi olla totta, että taas se ontuu, mutta päivän levon jälkeen jalka rauhoittui ja eilen pääsin jo tempopyörällä treenaamaan.

Nyt ollaan Suomessa 3 viikkoa töissä ja sitten lähdetään taas Rosan ja valmentajien kanssa Espanjaan jossa itse olen 3 viikkoa ja tavoitteena ajaa laadukkaita vk-treenejä ja saada kone kisakuntoon ja ajaa kisapyörä sisään.

talvitreeniä

Kun joulukuussa kelit kylmenivät, yritin venkoilla vielä pakkasessa ulkona ajaen. Aina kun kaivoin sukset esiin, taivaalta tuli vettä ja ruohotupsut muistuttivat, että vie ne takaisin vaan.

Sitten koitti pikkutulehdusten aalto joulun jälkeen. Lääkäri kielsi ulkona pakkasessa ajamisen ja liikkumisen, jottei keuhkot ja poskiontelot alkaisi taas vaivaamaan enempää. Siirryin siis sisäharjoitteluun. BORING... alussa uskottelin, että tämä on vain tilapäistä, mutta kohta 4 viikkoa sisällä ajaneena ja kerran ulos päässeenä voin sanoa, että pää lahoaa.

Harjoittelutunnit tippuivat, koska sisällä ei yksinkertaisesti pää kestä ajaa kerralla 4h pk-lenkkejä eikä kyllä tarviikkaan, koska sisäharjoittelu on 1,5 kertaista teholtaan verrattuna ulkona ajettuihin. Tosin tähän löytyy mielipiteitä monelta taholta, ja itsekin uskon, ettei hapetus ole samaa sisällä kuin ulkona.

Mutta tehdään se mikä voidaan, ja odotetaan parempia kelejä. Tammikuussa maksimivoimakausi päättyi ja alkoi uusi vaihe. Kestovoimaa ja pitkää treeniä ja sitten helmikuun jälkeen alkaa kunnon tehot.

Wattbiken SM-kisat 10km matkalla ajettiin 17.1.2015 Espoossa. Oli ns kotikisa. Koko viikon vähän yritin herkistellä ja tuntuma olikin ihan hyvä. Olin toiveikas jopa oman ennätykseni parantamisesta. Toisin kävi. Kävin ylikierroksilla ennen kisaa henkisesti ja yritin rauhoittaa mieleni. Kun kisa alkoi, ylilatautuminen purkaantui ekan 4km:n aikana yliyrittämiseen ja ajoin itseltäni jalat alta. TYHMÄ!!!
Loppu olikin selviytymistä maaliin ja tulos 4. sija elämäni huonoimmalla ajalla. Ai mikä kokemus puhui... en tiedä. No mutta oppia ikä kaikki. Pikkasen nauratti kisan jälkeen oma koheltaminen.  Oman tiimin Heidi ja Tuulikki hoitivat homman kotiin kultaa ja pronssia. Loistavia muijia!!!

Kisan jälkeen päätin mennä ulos pitkän lenkin ajamaan sunnuntaina ja siihen sisältyi maantiekisatreeniä tavallaan 2,5 h. 3 miestä ja cyclot ja minä maasturilla ja kunnon ice spikerit alla.
Pysyin kuin pysyinkin kaikissa revityksissä ja vedoissa mukana peesissä ja sainkin vähän kunniaa ja balsamia haavoilleni. 4h oli treenin kokonaismitta. 150 oli kadenssi isoimmalla vaihteella mitä pyörästä löytyi ja pojat veti jonossa yli neljää kymppiä edellä. Hieno treeni.

Sitten alkoi uusi harjoitusjakso maanantaina. Sisällä ajamista on kertynyt ja tänään sainkin idean.
Korkean paikan treeniä. Siirsin trainerin kellarista yläkertaan :) Maisema vaihtui ja vaihtelu virkistää.

Mutta täytyy sanoa, että samalla kun kaverit postaa vuorotellen kuvia etelänleireiltään niin pieni katkeruus omaa köyhyyttä kohtaan nostaa häntäänsä. Mutta minkäs teet? Töissä on käytävä ja leipä tienattava. Harrastushan tämä vain on, vaikka mulle siitä on tullut elämäntapa, ja toinen ns "työ", josta ei palkkaa makseta, mutta enemmän mä treenaan välillä kuin töissä käyn. Päivät ovat pitkiä ja koko ajan väsyttää.

Helmikuun viimeisellä viikolla pääsen Deniaan viikoksi leirille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa.
Maaliskuun lopussa lähden kolmeksi viikoksi uudestaan ja kun pääsiäisen jälkeen palaan Suomeen, toivon että silloin pakkaset ovat mennyttä ja pääsen ulos ajamaan. Näitä kun päässään miettii, niin jaksaa taas eteenpäin.

Ja nyt se pommi. 5.9.2015 on Ruskon tempo. Siellä kaikki nämä vuodet kiteytyy ja se on viimeinen kisani.  Kävi kesällä miten vaan, olen sen päätöksen tehnyt jo syksyllä. Sen jälkeen keskityn töihini ja kuntoliikuntaan. Ei enää linimenttejä eikä numerolappuja.  Toivon, että pääsen tuohon etappiin ehjänä ja saan ajettua parhaan kisakauteni ikinä. Reilut 7kk tulen nauttimaan jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta kisasta, jokaisesta lenkistä, koska tiedän, että viimeisiä viedään. Ja niille jotka tätä epäilevät, niin sori, ei enää. Elämässä kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Mutta mitään, mitä olen uhrannut tämän lajin vuoksi, en kadu, en päivääkään. Jokainen arpi, vamma ja palkinto ovat muistoja joista olen ylpeä. Upeita hetkiä, joita en unohda koskaan.

leireilyä ja wattbikekisaa

Joulukuu alkoi rivakasti. Lähdin marraskuun viimeinen päivä Espanjaan viikon määräleirille.

Kohteena oli turistirysä Benalmadena, jossa ei tähän aikaan vuodesta ole tungosta. Ensimmäisenä päivänä vaivuin epätoivoon, kun heti lenkin aluksi edessä oli yhden vuoren rinteen nousut ja ne eivät olleet serppaa vaan suoraa nousua. Mutta järkytyksestä toipuneena ja Samin sitkeästä kartan etsinnästä selvinneenä löysimme lopulta määrällemme sopivaa maastoa ja leiri meni suht hyvin ja tavoitteista jäimme vain pari tuntia. Näimme kauniita maisemia ja aurinko piristi sopivasti synkän syksyn jälkeen.

Yksi syy vaisuun harjoitteluintoon oli pieni nuha ja kurkkukipu, ja pelkäsin koko ajan että sairastun.
Oireet jatkuivat leirin jälkeen kotonakin pari päivää ja taistelin töissä pysyäkseni tolpillani ja hereillä.
Eräänä aamuna kävin itsepuhelua työpaikan vessassa ja kysyin itseltäni, tätäkö sä haluat tehdä vielä?
Peilistä katsoivat väsyneet mutta päättäväiset silmät ja menin ilmoittautumaan wattbiken 4km:n SM kisoihin.

Koko kiireisen viikon yritin tsempata itseäni ja pitää orastavan kisajännityksen aisoissa. Edellinen startti niinkuin tosimielessä oli ajettu 2013 syksyllä paritempon SM-kisoissa. Tänä vuonna ehdin ennen burnoutia ajaa pari harjoituskisaa, joihin en osannut jännittääkään, koska tiesin, ettei tuloksella ole mitään väliä.

13.12.2014 Keravalla Pyöräliike Lundbergin ovista astuikin sisään ujo, hiljainen ja jännittävä 36 vuotias nainen ville viking pipo päässään. Tiesin lähtölistoista, että vastassa on lajin kovimmat naiset. Ulkoisesti hoin, että mulla ei oo mitään jakoa, ja kotona ajetuissa  kolmen sarjan vedoissa olen jäänyt 10 sekuntia vanhoista ajoistani viimeisissä täysillä ajetuissa vedoissa.

Siinä sitä sitten oltiin ns paskat housussa. Vuoden tauon jälkeen pyöräilymaailma avautui eteeni samanlaisena kuin ennenkin. Tuttuja riitti, mutta löin kuulokkeet päähän lämmitellessä, koska en jännitykseltäni olisi voinut jutella tai olisin antanut erittäin negatiivisen kuvan itsestäni. Etsiskelin sitä voitontahtoa, sitä tappamisen meininkiä, mutta itsetuntoni rippeet takoivat taustalla, että olet vanha, ja tänään tiedät, miltä tuntuu olla viimeinen. Katselin meidän tyttöjä, jotka olivat n14 sarjassa saaneet hopeaa ja pronssia ja iloitsivat niistä. Se lapsenriemu tekemiseen, siitä eräs valmentaja aikoinaan jauhoi... ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen wattbiken päälle, niin kammet tuntuvat kevyiltä ja se itsevarmuus tekemiseen tulee.

Toisin kävi, hyppäsin ekan pyörän päälle ja pienimmällä vaihteella kammet tuntuivat pyörivän tahmeasti ja kauhistuin. Valmentaja vieressä valoi uskoa, mutta tunne oli jotain muuta. Vaihdoin pyörää luullen, että pyörässä oli joku vika vaan. Ei ollut, seuraava pyörä oli samanlainen.
Kysyin itseltäni, että oletkohan ihan varma, meinaatko sen 5,5min ajaa tosissaan kangistumatta?
Vastaus oli etten tiedä. Sitten katsoin nykyistä tiimikaveriani, hänen kevyttä poljentaansa ja päätin, että perkele, sä oot tehnyt tän ennenkin, nyt kokoot ittes ja ajat sen saatana vaikka kuolisit.

Kun startti tapahtui, huomasin alitajunnasta noudattavani valmentajan tarkkaa ohjeistusta ja ajoin sen maaliin, kun maaliviiva tuli ylitettyä, silmissä sumeni ja en muista mitä sitten tapahtui, sitten kuulin kaukaa pimeydestä Samin äänen, älä nyt viitti siinä, putoat vielä pyörän päältä ja heräsin ja avasin silmäni ja näin kuinka tiimikaverini flippasi lattialle. Hän voitti uudella kovalla suomenennätysajalla ylivoimaisesti ja minä tulin kolmanneksi. KOLMANNEKSI!!! Olin aivan äimänkäkenä ja tuijotin tulostaulua epäuskoisena. Mä tein sen...

                                

Tässä meidän perheen mitalistit... Tytöistä olen todella ylpeä, koska tiesin, etteivät he ole oikein wattbiken kanssa ajaneet tosissaan ja jännitin,  ettei eka kisa olisi liian raaka heille.

Vaikka tällä kisalla ei nyt varsinaisesti merkitystä olekaan, mutta minulle se oli päänavaus takaisin.
Kaikki kesän koettelemukset yrittivät taittaa niskani ja saada lannistumaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Ja joku vielä kysyy, mitä iloa on kilpailla urheilussa? Kyllä se saa välillä hymyilemään :)

Huomenna jatketaan harjoittelua animaalisissa olosuhteissa ja se on huippukivaa!!!

opettavainen vuosi 2014

Elämässä on paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus menee kovaa, joskus elämä tuntui tasaisen jauhavalta tempolta ja joskus junnataan paikallaan.


Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.

Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki  antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.

Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.

Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.

Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.


Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.

Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun  hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.

Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D

Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.

Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.

elämäni etappiajo

kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.

Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.

Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.

08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.

Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.

31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.

Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.

Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.

Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.


Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.

Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.

Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan  ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.

Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.

itsekkyys

Näin taloudellisesti maan ollessa ns kriisissä pitää olla onnellinen, että on töitä.
Pyöräilijän pitkien harjoitusten takia ajankäyttö ja työssäkäynti tuottavat ongelmia, varsinkin palautumisessa ja rytmityksessä. Itse olen aina ärsyyntynyt itsekkäistä ihmisistä, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtämään heitä. Kiitos urheilun. Itsekkyys ei ole sama asia kuin itsepäisyys, vaikka monet sen siihen rinnastavatkin. Itsekkyys on parhaimmillaan sitoutumista jonkin asiaan, joka imee mukanaan.

Kun oma työpaikkani eli koko viime vuoden kriisin keskellä ja se päätettiin lakkauttaa ja siirrymme virallisesti joulukuun alusta Lohjalle kaikki töihin, mietin pitkään miten tämän homman nyt hoitaisi.
Ensimmäinen ajatus oli lopettaa kilpaurheilu ja harrastella. Katselin koko syksyn itseäni peiliin ja totesin, etten saa siitä sitä motivaatiota jota tarvitsen itseni rääkkäämiseen ja pelkkä hinkuttelu ei kiinnosta vielä ainakaan. Haluan siis toisin sanoen ajaa kilpaa. Motivaatio kasvoi, kun jouduin pakosti sairaslomalla olemaan paikoillani, koska työpaikan home-ongelmat olivat saaneet nenäni lopullisesti hajoamaan. Eikä se vieläkään ole kokonaan toipunut. Mutta nyt tiedän mistä se ainainen poskionteloiden tulehtuminen johtui. 10 vuotta siitä tulikin kärsittyä enemmän ja vähemmän.

Liiton tehdessä omia strategioitaan ja seuratessani sitä keskustelua sivusta, varsinkin kuultuani viimeisimmät versiot suunnitelmista, totesin, ettei aikani riitä siihen otona. Enkä halua hommaa tehdä vasemmalla kädellä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka tänä vuonna toiminta oli pientä, olin vuorotteluvapaalla ja oli aikaa siihen, silti aika ei riittänyt. Vetäydyin. Uskon, että sinne löytyy viisaita, innovatiivisia, lajia eteenpäin vieviä henkilöitä ihan varmasti. Ainakin jos keskustelupalstoja on uskominen.

Näin sain aikaa itselleni. Kilpa-urheilijan pitää olla itsekäs. Sitä en ole kovin usein ollut käytännössä ja jos olen ollutkin, olen tuntenut pahaa mieltä ja hyvitellyt uupumukseen saakka. Nyt olen opetellut sanomaan ei, ja kas vain aikaa tuntuu irtoavan vaikka mihin ja henkisesti olotilani on rauhallinen. Puhelin on vaiennut, stressitasot laskeneet ja saan keskittyä siihen mihin pitää ilman puhelimen pärinää. Olen myös aloittanut puhelimen käyttöseurannan, etten koko ajan tiiraile sitä tai maailma ei kaadu, jso puhelin jää kotiin. Olen kasvanut kuitenkin aikakauteni kun ei vielä ollut kännyköitä. Monet kaverit ovatkin odotelleet vastasoittoa päiviä, koska olen kuitenkin päästäni vielä aika pehmeä, etten muista yksinkertaisesti soittaa. Sitten viikon päästä saan ahaa-elämyksen kesken jonkun suorituksen, että ai perhana, Jarkolle piti soittaa jo viikko sitten.

Töissä en voi olla kovin itsekäs. Mutta olen päättänyt, että vastaan vain omasta osuudestani. Jos joku kysyy apua, mietin hetken, ennenkuin suostun. Kaikki omaksi parhaakseni. Sillä jos en pidä huolta itsestäni en voi pitää huolta työyhteisönkään hyvinvoinnista. Se on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Eikä tämä ole vielä ainakaan tuottanut uudessa työyhteisössä ongelmia. Siellä monilla on suurempia haaveita kuin työ. Työ hoidetaan ja vapaa-ajalla harrastetaan. Töitä ei tehdä elämäntyönä.
Omat ratkaisuni ovat sovittaneet pitkät työmatkat, uuden työyhteisön, lisääntyneen työmäärän ja kovan harjoittelun tarkan valvonnan alla sellaiseen symbioosiin, että se vielä tuntuu mielekkäältä eikä elämä ole turhan askeettista ja robottimaista työskentelyä. Kovassa kunnossa kun ehtii ihailemaan luontoa, ja nauttimaan pienistä asioista, kuten pitkistä pyörälenkeistä kivojen pyöräilykavereiden kanssa. Ja kun pohja on tehty hyvin, se motivoi rakentamaan ison kakun, koska tietää itse, että se pohja kestää sen. Viime keväänä koristeluvaiheessa sattui moka, mutta nyt sekin on tiedostettu ja etukäteisjärjestelyillä ja itsekkyydellä se korjataan. Toivottavasti ensi vuonna kakku pysyisi pystyssä ja saan asettaa sen päälle sen viimeisen koristeen.

Ihmisellä pitää olla haaveita, niistä pitää tehdä tavoitteita, ja tavoitteiden eteen on tehtävä töitä sitoutuneesti jotta ne voisivat toteutua. Näin haaveistakin tulee totta jonakin päivänä.

tilinteko

Syyskuun ensimmäinen päivä ajettiin TDH, jossa itse vedin 29 nopeusryhmän kauden päätteeksi kauheassa vesisateessa. Sen jälkeen tiesin, että vielä 3 päivää kunnes kuntotesti on tehty ja sitten saan levätä hetken. Kun kuntotesti oli päättynyt, paluumatkalla Pajulahdesta jo tunsin olevani kipeä. Ja niinhän se flunssa sieltä tulikin jo torstaiksi. Siitä on nyt kolme viikkoa.

Alussa ajattelin, että tämä kuuluu asiaan ja nautin olla kipeä. Ihanaa vaan olla ja nauttia kodista. Sitten mieli alkoi halajamaan takaisin pyörän selkään. Sehän tarkoitus olikin, mutta tauti on jyllännyt kropassa liian pitkään ja aiheuttaa lähinnä nyt saamattomuutta ja väsymystä. Ja siihen ei ole lääkkeitä. Pitäisi vaan henkisesti kestää ja odottaa. Siinä lajissa en pärjää. En todellakaan.

Mutta harjoitellaan. Sitä kärsivällisyyttä!!!!


Palataan elokuuhun. Olin kesäkuun jälkeen todella pettynyt aika-ajosuorituksiini ja tunsin,että koko kausi oli mennyt hyvästä harjoittelusta huolimatta ihan penkin alle. Myös tiimimme kärsi ajajapulasta ja sairastelimme paljon. Pienissä yksittäisissä kisoissa sain onnistumisia mutten mitään erikoista.

Heinäkuussa loukkasin itseni lievästi U6:lla ja sekin lisäsi vitutuskäyrän tappiin. Päätin palata alkulähteille, tein hyvän 3 viikon setin ja palasin töihin. Sitten alkoi elokuun kisat. Ja tuntui hyvältä. Onni ei ihan ollut mukana, mutta vittuako siitä, kun itte tietää, että nyt kulkee.

Asiaan vaikutti sekin, että vaihdoin tempopyöräni. Olin ollut tyytymätön aiempaan Giantiin, koska ajaessa en saanut sitä tunnetta, että nyt mennään. Rohkaistuin ja pyysin Lundbergilta koeajoon Trekin speedconcept 9.5:n. Ajoin niillä säädöillä uuden ennätyksen viikkotempossa. Sitten pyörä säädettiin ja tein uuden ennätyksen ja taas uuden. ISM-tempossa asentoa rukattiin vielä ennen lähtöä, ja tiedän ettei se ollut järkiratkaisu, mutta kaiken sen häröilyn jälkeen tunsin, että olen oikealla polulla taas kerran siltä eksyttyäni. Paritempo SM oli itselleni helppo fyysisesti mutta henkisesti jännitti, kun parini kanssa en ollut ehtinyt treenaamaan hommaa kuin pari kertaa. Hänelle tempo lajina muutoinkin oli aika tuore. SM-pronssi ja hopea niukasti hävittynä tuntui hyvältä.

Mutta se ero, mikä näillä 2 huipputason aika-ajopyörällä on, on mitoitus. Molemmat pyörät ovat hyviä, samaa runkokokoa, mutta geometria aivan erilainen. Se on se juju.. Kun Giant ostettiin, en nähnyt sitä kuin kuvissa. Ekana vuonna se tuntui hyvältä, kun olin 12 kg isompi ja en edes taipunut niin alas kuin nyt pääsen. Sitten kun fyysinen ulkomuoto muuttui, pyörää ei saanut säädettyä samalla kaavalla sääntöjen mukaan. Se oli auttamatta liian pitkä vaakaputki, liian pysty asento.
Toiselle joku pyörä sopii ja toiselle ei. Olisi valtava helpotus monelle,että pyörää pääsisi kokeilemaan ennen ostopäätöstä. Ihan konkreettisesti. On eri ajaa sitä ergossa tai pukissa kuin luonnossa kisavauhdilla. Itse sain tilaisuuden ja kiitän siitä syvästi ja lämpimästi pyöräliike Lundbergin Jania sekä Sakua. Kiitos pojat.

Nooh, kisat on ajettu ja hehkutukset tehty. Tuleva kausi kolkuttelee ovella. Levot on levätty ja aika suunnata uutta päin. Tässä ehkä ensi vuodelle suurin haaste.

Haasteena oman ajamisen rinnalla tulee olemaan suomalaisen pyöräilyn kehittyminen. Itse vedin tämän kauden kokeiluna naisten maajoukkuetta. Sain osakseni katkeruutta, solvausta, kiitosta ja kehuja. Ristiriitaisia tunteita. Monta yötä valvoin, pohtien naistemme joukkuetta, ajajia, heidän ajovaatteitaan, rahoitusta, keskustelin eri maiden kisajärjestäjien kanssa etsien halpoja hyviä reissuja eukoille. Tuli paljon uusia kontakteja ja tuttuja. Sain myös tuta, kuinka plajon raha vaikuttaa osanotto-oikeuteen. Kiitos vaan patonkimaalle. Se ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta omaan suorituskykyyni ja kevään stressi asioiden keskellä punnertamassa sai minut sairastumaan lopulta ja nämä katkeroituneet solvaajat taputtamaan karvaisia käsiään onnesta.
Mutta periksi en antanut. Vein homman läpi hammasta purren. Pitäen kiinni toimintasuunnitelmasta, itkien monesti iltaisin kotona, kuinka perseestä koko homma on. Oli monia, jotka soittivat ja neuvoivat, kyselivät ja lupasivat auttaa, mutta kaikkein konkreettisimman avun hetkellä he eivät edes vastanneet puhelimeen. Sitten oli hetkiä jolloin leijuin. Olin saanut jotain sellaista aikaiseksi joka herätti keskustelun ja muutoksen askeleet. Uskalsin ottaa nuoret 16 vuotiaat tytöt mukaan hommaan ensi kaudeksi. Uudet ajatukset ovat jo valmiina. Voi olla että heitän ne romukoppaan, jos ne eivät saa tuulta alleen. Yritän ainakin. JA NÄMÄ AJATUKSET OVAT TULLEET AJAJILTA, eivät pelkästään minulta.
Taas sain synkkiä pilviä taivaalle. Joku jossain ei pitänyt ajatuksesta. Ja seisoin myrskytuulessa, ja seison vieläkin. Tai siltä se tuntuu. Olin hypännyt jonkun varpaille, jonkun etu kärsisi taas kerran.
Tällä hetkellä pyöräilymaailmassa kuohuu, foorumit, twitterit, facebook on täynnä päivittelyä asioista. Karu totuus on se, kenellä on halua siirtyä sanoista tekoihin. Ne teot ovat yksinkertaisimmillaan niitä, että otat 6 nuorta ajajaa omaan autoosi kaikkine romuineen, ajat heidät ulkomaille 1300km päähän, huollat vesisateessa kohmeisin sormin, päivystät sairaalassa huolestuneena loukkaantuneita, nukut viikon koulun lattialla puoliksi tyhjentyneellä ilmapatjalla toisten kuorsatessa äänekkäästi ja yrität ymmärtää tanskaa joukkueenjohtajien kokouksissa väsyneenä iltakymmeneltä. Ja vielä maksat tästä ilosta omasta pussistasi kuluja. En ole kenenkään äiti, en isä, enkä sukulainen. Olen itse ajanut maajoukkueessa, saanut pyöräilyltä paljon ystäviä, nähnyt uusia paikkoja joissa en muutoin olisi ikinä käynyt (en niin hullu olisi) ja nyt haluan auttaa näitä nuoria kuskeja, jotka motivoituneina tarvitsevat tukeamme. Se ajatus siivitti minuakin kestämään väsymyksen, vitutuksen ja muun saven. Koska luulen tietäväni, mitä he tarvitsevat. Ja tämän kauden jälkeen olen siitä enemmän kuin vakuuttunut. Ne ketkä ovat tänä vuonna olleet maajoukkueiden huoltajina, joukkueenjohtajina ja muutoin auttamassa talkoissa ansaitsevat ainakin minulta sydämelliset kiitokset, sillä yhdessä tekemällä ei kaikki kasaannu yhden niskaan. Ilman Tomi Lehteä, Juha Kakkoa, Fabian Ehrleriä, Sari Törmästä, Vesa Väkevää, Ari Sarismalaa, Jyrki Lepistöä, Ilpo Kyllöstä, Anne-Maarit Helasjoki-Vesasta, Markku Niemistä, Pertti Sireniä, Asko Hahtoa, Sari Nurmea, Ossi Törmästä, Sami Takalaa ja Markku Väyrystä ei tätäkään vähää olisi onnistuttu tekemään. Kiitos teille kaikille ajajien puolesta!

kisoja tulee ja menee

Sm-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselleni ne tulivat liian äkkiä sairastumisen jälkeen. Teimme kaikkemme, jotta olisin ollut edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta lähtiessäni tiesin, ettei kunto kestä mitään. Kyllähän, jos pitäisi matkaa ajaa, niin ajan vaikka Suomen ympäri, mutta kun vauhtia laitetaan koneeseen, niin kone pettää. Siksi päätinkin, että tässä on oiva tilaisuus tehdä 2 hyvää treeniä. Tempossa ajoin kynnyksellä lähdöstä maaliin, se riitti 17 sijaan. Moni ihmetteli, miksen hymyillyt palkintopallilla kun joukkueemme sai SM-pronssia, voin sanoa, ettei paljoa liikuttanut, vaikka mitali on mitali. Koko kolmikko oli sairastellut, Niina ajoi kurkkukivussa, Suvi kärsinyt mykoplasman, itse oli 2 kk sivussa keuhkojen takia. Loistava joukkue!!! Mutta menimme viivalle silti, kunnioituksena SM-kisoja kohtaan.

Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.

Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.

Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.

vaikeuksien kautta kohti parempaa ja Porvoon ajoja.

koko kevät on ollut todella vaikeata astman ja keuhkojen oireiden takia. Kun poskiontelot saatiin rauhoittumaan, keuhkoni ilmoittivat, ettei kroppa ole  balanssissa ja alkoi taistelujen tie. Välillä teki mieli luovuttaa koko kaudesta irti ja olla vaan. Viikko sitten alkoi näkyä valoa tunnelin päässä kun sain uudet astmalääkkeet ja oireeni osoittautuivat keuhkoputkentulehdukseksi ja astman pahentumaksi ja totesin kilpailleeni puolilla keuhkoilla koko alkukauden. Lääkkeet tehosivat, nopeasti ja pyörän alkoi tapahtua. Aloin systemaattisesti hakemaan kuntoani uudelleen, tiedän että SM-kisoihin on pari viikkoa aikaa ja kiire on, enkä usko että sinne mitään ihmettä tulee tapahtumaan mutta onhan niitä kisoja heinäkuussa ja elokuussakin. Pitää olla realisti.



Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja  molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.

Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!

 Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.

Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.

Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.

Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.

Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D

kesää kohti

Aikaa edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt paljon. Maajoukkueen touhut ovat vieneet naista paikasta toiseen ja puhelinrumba ja asioiden järjestely ovat verottaneet aikaa.

Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa.  Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.

Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.

Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.

Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.

tuulenhalkojan oikkuiluja

Jos maaliskuu kului siivillä treenatessa ja homma kulki kuin unelma, niin huhtikuu on sen vastakohta.

Maaliskuun lopussa hampaani korjattiin ns tehojaksolla. Viikkoon en pystynyt puremaan mitään saatika harjaamaan niitä kuin hellästi sivellen. Tästä kroppa äityneenä, päätti se ruveta vittuilemaan. Tuli kurkkukipu, räkätauti ja mahatauti, sen jälkeen ajattelin että nyt helpottaa, mutta ei sentään. Nousi kuume. Sitä seurasi tänään lääkärireissu, hintaa tutkimuksille ja toimenpiteille koitui vajaassa tunnissa 177,80 euroa.

Voin sanoa että viimeisen 2 vuoden aikana tähän kärsään on uponnut euro poikineen. Fess-leikkaus 2000 e, lukuisat punkteeraukset, toimenpiteet, tutkimukset, kuvaukset... siinä ei 5000 e riitä. Taidan vakuuttaa tuulenhalkojani, se on arvokkaampi kuin pyöräni.

No kiivaan talven jäljiltä on hyväkin hengähtää hieman, mutta rajansa tietysti kaikella. Kroppa joka on tottunut rääkkiin, lyödään seis, niin muutaman päivän jälkeen seuraa levottomuus ja kun kaikki kotonakin on tehty niin sitten alkaa hermostuminen ja lihasten kipeytyminen. Läheiseni tämän tietävät ja hyvin osaavat minua käsitellä. Olen kuin villiponi, jonka kuolaimia kiristelemällä, saadaan poni taas kuriin.

Päätin sitten alkaa korjaamaan kalustoani. Klossit uusittu, stemmiprojekti etenee, aika-ajopyörä valmiina uurastukseen, treenihuone tuli siivottua tänään, veren valuessa kärsästä. Mitäs sitä tuommoisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen lepäämään viitsisi..

Nyt tuli vähän heikko olo, niin päätin istua koneelle ja pohtia asiaa.

Pitää miettiä mistä tämä kaikki sai alkunsa. Vitamiinit, treenimäärät ja ruokailu on kondiksessa. Kaikki on tehty oppikirjamaisesti. Kovan leirityksen jälkeen tietysti tuli otettua rennosti ja huilattua. Mutta missä vika?
Nyt virukset ja pöpöt jylläävät kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. En ole missään noista. Siis katson kotiani. Kaikki siivotaan 3 kertaa viikossa. Pitäisikö desinfioida kaikki taloon tulevat ihmiset? Ovella suihkuttaa... Hmm aika brutaalilta kuulostaa. Tai jos erakoituisin, eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Ei taida oppikirjat auttaa tähän ongelmaan.

Tosiasia on että pöpöjä tulee ja pöpöjä menee. Urheilija on kuin pieni lapsi, joka imee kaiken itseensä. Vastustuskyky on leirien jälkeen alimmillaan, elimistön rasitustilan takia. Pitää vain oppia hyväksymään se tosiasia ja ottaa vastaan mitä tulee. Mahdollisimman vähin nollapäivin kun pääsee siitä ylitse niin kaikki on hyvin. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse tunnun olevan sitä herkästi syttyvää mallia. On se hyvä, että edes pöpöt tykkää minusta:)

Niinpä seuraankin Turun kilpailuviikonlopun etänä ja toivon tiimiläisille hyvää kisaviikonloppua, samoin kaikille muillekin. Muistakaa pukeutua lämpimästi, kevät on petollista aikaa.