Eilen pieni mutta tehokas joukkueemme kotiutui kisoista. Kaikki onnistui ja pienet murheet kalustonkin kanssa saatiin korjattua yhteistyössä tanskalaisten kanssa. Kiitos heille!
Tempo ajettiin lauantaina. Naisten kilpailu alkoi jo klo 09.15 ja itselläni lähtöaika oli klo 10.36.
Ilma ehti lämmetä sopivasti. Minua hieman jännitti ennen kisaa, sillä en ollut aiemmin saanut ajaa tempoa suljetulla reitillä paitsi joukkueaika-ajossa MC:ssä 2008.
Eli koko tie oli käytössäni, edessäni oli moottoripyörä ja Marko takanani huoltoautossa.
Aika-ajopyöräni herätti suurta kiinnostusta yleisössä ja sitä kuvattiin ja ihailtiin kovin. Moni halusi ujosti koskettaakin runkoa. Minua hieman nauratti. Pyörähän se vain on.
Startti oli vauhdikas tiukkoine kurveineen ja liikenneympyröineen, sitten alkoi paahtaminen suoraa tietä. Ajo kulki kuin unelma. Olin innoissani ja nautin katsellessani nopeusmittaria, jonka nopeudet pyörivät 45 km/h molemmin puolin.. 10 km:n ajon jälkeen tein ison virheen. Ajoin yhdessä mäessä itseni aivan punaiselle ja en toipunut siitä enää. Elämän reaaliteetit tulivat vastaan noin 6 km ennen maalia, ei ollut tarpeeksi voimaa ja kuntoa pusertaa lopun mäkistä maastoa ja vauhti alkoi hiipumaan. Tuntui että taju lähtee, takana huoltoautosta kuului kovaa käskytystä ja sain siitä voimaa puristaa kaikki irti. Loppusijoitus oli 23. Olen siihen tyytyväinen. Se oli paras ajoni tänä vuonna ja juuri oikeassa paikassa. Parempaan en nykykunnollani pysty. Mirkku oli 35. lopputuloksissa mutta antoi tasoitusta, ajaessaan ilman lisätankoja, vaikkakin hän sai asentonsa matalammaksi kuin minulla.
Naisten kärki oli kova. Maailman tasolla ihan hyviä suorituksia tarjosivat 6 viikkoa ennen kisoja virkamerkin saaneet jonkin tason ammattilaiskuskit.
Miehissä Marko ajoi sijalle 16. Miesten ranskalainen voittaja ajoi keskinopeudella 49.6 km/h jos se jotain kertoisi kisan tasosta ja kovuudesta, joten Marko saa olla ylpeä suorituksestaan.
Sunnuntaina oli vuorossa maantie. 89 km naisilla ja miehillä 134km.
Naisten kisa lähti vauhdikkaasti ja ensimmäinen kierros ajettiin yli 40 km/h keskarilla. saksalaiset ja ranskalaiset pitivät vauhtia yllä. Itse tulin lähtöviivalle hiukan myöhässä kun kannattimeni oli löysä ja kääntyi vinoon ja jouduin huoltoauton luona sitä korjauttaa. Joten starttasin takarivistä ja kapealla reitillä ohittaminen oli vaikeata ja kärsin ensimmäisellä kierroksella kurvien aiheuttamista nykivistä kiihdytyksistä. Ne kuluttivat paljon. Toisen kierroksen jälkeen saksalaiset rykivät jo tosissaan ja olin helisemässä. Pysyin vaivoin porukassa ja yritin nousta lähemmäs kärkeä jotta ajo helpottuisi.
sitten tuli taas isku, ja tipuin. Sitten näin kuinka Mirkku putosi ja moni muu. Sain jostain vielä yhden vaihteen ja ajoin Mirkun eteen että vedän hänet vielä pääjoukkoon ja sitten vaikka keskeytän itse. Mirkku putosi kyydistäni ja päätin että minun on ainoana suomalaisena pakko ajaa maaliin. Sain noukittua pääjoukosta pudonneita ja meistä muodostui ryhmä joka ajoi maaliin pääjoukon takana. Huoltoautosta tanskalaiset ja Marko huusivat että pysy siinä ryhmässä vaikka henki menisi:) Mirkku oli keskeyttänyt ja näin hänet huutamassa minulle maalin tuntumassa. Ei ollut vaihtoehtoja.
Noin 5 kierroksella kuulimme että pääjoukossa oli kasa, ja ero olisi enää pääjoukkoon vajaa 2 minuuttia siinä vaiheessa pääjoukon takaryhmään. Yritin yhdessä brittien kanssa ajaa eroa kiinni mutta sitten homma kariutui kun irlantilaiset vain peesasivat eivätkä tehneet töitä. Vauhtimme tökkäsi keskinäiseen nahisteluun ja ero kasvoi 10 minuuttiin lopulta. Minua kiellettiin vetämästä koska brittien ja ranskalaisten mielestä olin tehnyt jo liikaa töitä ja heillä oli 3 kuskia molemmilta samoin irkuilta. Lopulta päätin että 4 km ennen maalia lähden yksin irti, jotta olisin edes lähellä 20 sijaa, mutta epätoivoinen irtiottoni ajettiin kiinni ja tuli ranskalaisen isku perään ja itse en siihen enää pystynyt vastaamaan ja tyydyin pyörittelemään hapokkailla jaloillani maaliin sijalle 31.
Marko lähti miesten kisaan. Heti alussa 3 miestä lähti irti ja hän ajoi hienosti pääjoukossa. Pieni myöhästyminen seuraavasta irtiotosta, ja hän oli ulkona mitalitaistelusta. Edessä oli ajelua pääjoukossa ja hänelläkin sijoitus 31.
Kokonaisuudessaan urheilullisesti loistavat kisat. Ammattilaisten kisajärjestelyjä on kiva seurata ja nauttia niistä. Kisan järjestäjinä toimi samat miehet, jotka järjestelevät Tour de Francen ja Vueltan reittejä ja toimivat niissä kisaorganisaatioissa. Puitteet olivat fantastiset verrattuna Suomen peräkyläkisoihin.
Itseäni hieman haittasi asia, etteivät ranskalaiset oikein ymmärrä mikä on keliakia. Siellä meinaan pullaa ja leipää syödään koko ajan.
Loppuhuipennusateriani oli seuraavanlainen maantiekisan jälkeen:
salaatinlehtiä, porkkanaraastetta kuivana, 5 pestolla täytettyä herkkusientä ja 3 parsakaalin nuppua ja paljon kuohuviiniä.
Arvatkaapa oliko eilen kotiin tullessa nälkä? Sami onneksi vei minut suoraan lentokentältä nauttimaan sushiaterian, joten nälkä voitettiin.
Kiitos vielä Markolle ja Mirkulle hyvästä matkaseurasta, lähden uudestaan 4 vuoden päästä Belgiaan, aivan varmasti!!! SPÄNK SPÄNK!!!!
tiistai 18. syyskuuta 2012
torstai 6. syyskuuta 2012
nyt on vauhti päällä...
Kun kisaa niin sanotusti tosissaan ja asettaa itselleen tavoitteita, niin silloin epäonnistumiset saavat koko motivaation muserrettua aika nopeasti. varsinkin jos kaikki kesän tavoitteet tuntuvat valuvan kuin hiekka sormien läpi. Mutta sellaista se on. Mitä vanhemmaksi tulee, sen todennäköisempää se on, ettei niitä hyviä päiviä olekaan enää niin paljoa.
Pm-kisojen jälkeen juoksin Mehiläisessä päättäväisenä, olin asettanut tavoitteita itselleni laivamatkalla ja kotiin päästyäni aloin sinnikkäästi tavoitella niitä askel askeleelta.
Ensimmäinen vaihe oli nimittäin saada selville, mistä koko kesän johtunut sairastelu johtui. Olin vaipua jo epätoivoon. Käytin viimeisen oljenkorteni ja marssin Helsinkiin viime syksynä minut leikanneelle lääkärille. Hän tutki minut perusteellisesti. Ihmetteli kuumetta, ja vaivoja ja miksi juuri kortisoni oli se avain, joka aina kuurina paransi minut hetkeksi. Lopulta hän keksi. Vika on keuhkoissa. Ei ollutkaan korvatulehdusta, ei poskiontelotulehdusta eikä flunssaa. Keuhkot olivat sanoneet työsopimuksen irti. Marssin Riihimäelle, samana päivänä Etelä-Suomen ainoalle vapaana olevalle keuhkolääkärille. Hän tutki minut, etenkin keuhkoni. Voi tyttöraukkaa... kauanko olet kärvistellyt oireiden kanssa? Mikset tullut lääkäriin? No enhän mä nyt tajunnut että jos korvat tulehtuu, niin keuhkoissa on vika...
Sain uuden, kovemman astmalääkityksen, jatkeen kautta otettavaksi. Samalla vähän lisää kortisonikuuria, jotta tukkeessa olevat keuhkoputket rauhoittuisivat. Viime viikolla kävin sitten spirometriassa, ja tulokset olivat parantuneet 30 %. Olin onnessani. Ensimmäinen tavoite täyttyi. Sain itseni terveeksi.
Samoin asetin harjoittelussa tavoitteita. Kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa... sitä olen nyt kuukauden takonut. Ja nyt tuntuu tosi hyvälle ja herkälle, aivan kuten parhaina aikoina.
Asetin minä yhden toisenkin tavoitteen. Paino on pudonnut 4kg. Syynä yksinkertaisesti se, että ensi viikon kisoissa päälleni pitää mahtua xs-koon ajopaita:) No ei... mutta kun muualta painoa ei pois enää saa kuin kuskista. Ja mulla on varaa sitä tiputtaa vieläkin.
Asetin myös tavoitteeksi, että pitää pystyä ajamaan vähintään 30 min kovilla tehoilla, kovilla sykkeillä. Sekin täyttyi viime viikonloppuna. Sain irti itsestäni enemmän kuin 3 vuoteen missään kisassa.
Harjoittelun strateginen muuttaminen teki tulosta.
Toiseksi viimeinen tavoite oli, että tämän kovan kuukauden jälkeen parisuhteeni voisi vieläkin hyvin ja Sami kestäisi minun kipuiluni kovien treenien jälkeen ja askeettisen elämäni. Eilen sekin täyttyi. Sami tuli kotiin ruusukimpun kanssa ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja päättäväisyydestäni.
Viimeinen ja kovin tavoite odottaa ensi viikon lauantaina kun starttaan aamulla poliisien EM-tempoon. Siellä on tiristettävä irti kaikki ja muistettava, että kipu tulee kauan ennen kuolemaa:)
Pm-kisojen jälkeen juoksin Mehiläisessä päättäväisenä, olin asettanut tavoitteita itselleni laivamatkalla ja kotiin päästyäni aloin sinnikkäästi tavoitella niitä askel askeleelta.
Ensimmäinen vaihe oli nimittäin saada selville, mistä koko kesän johtunut sairastelu johtui. Olin vaipua jo epätoivoon. Käytin viimeisen oljenkorteni ja marssin Helsinkiin viime syksynä minut leikanneelle lääkärille. Hän tutki minut perusteellisesti. Ihmetteli kuumetta, ja vaivoja ja miksi juuri kortisoni oli se avain, joka aina kuurina paransi minut hetkeksi. Lopulta hän keksi. Vika on keuhkoissa. Ei ollutkaan korvatulehdusta, ei poskiontelotulehdusta eikä flunssaa. Keuhkot olivat sanoneet työsopimuksen irti. Marssin Riihimäelle, samana päivänä Etelä-Suomen ainoalle vapaana olevalle keuhkolääkärille. Hän tutki minut, etenkin keuhkoni. Voi tyttöraukkaa... kauanko olet kärvistellyt oireiden kanssa? Mikset tullut lääkäriin? No enhän mä nyt tajunnut että jos korvat tulehtuu, niin keuhkoissa on vika...
Sain uuden, kovemman astmalääkityksen, jatkeen kautta otettavaksi. Samalla vähän lisää kortisonikuuria, jotta tukkeessa olevat keuhkoputket rauhoittuisivat. Viime viikolla kävin sitten spirometriassa, ja tulokset olivat parantuneet 30 %. Olin onnessani. Ensimmäinen tavoite täyttyi. Sain itseni terveeksi.
Samoin asetin harjoittelussa tavoitteita. Kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa, kovaa, hiljaa... sitä olen nyt kuukauden takonut. Ja nyt tuntuu tosi hyvälle ja herkälle, aivan kuten parhaina aikoina.
Asetin minä yhden toisenkin tavoitteen. Paino on pudonnut 4kg. Syynä yksinkertaisesti se, että ensi viikon kisoissa päälleni pitää mahtua xs-koon ajopaita:) No ei... mutta kun muualta painoa ei pois enää saa kuin kuskista. Ja mulla on varaa sitä tiputtaa vieläkin.
Asetin myös tavoitteeksi, että pitää pystyä ajamaan vähintään 30 min kovilla tehoilla, kovilla sykkeillä. Sekin täyttyi viime viikonloppuna. Sain irti itsestäni enemmän kuin 3 vuoteen missään kisassa.
Harjoittelun strateginen muuttaminen teki tulosta.
Toiseksi viimeinen tavoite oli, että tämän kovan kuukauden jälkeen parisuhteeni voisi vieläkin hyvin ja Sami kestäisi minun kipuiluni kovien treenien jälkeen ja askeettisen elämäni. Eilen sekin täyttyi. Sami tuli kotiin ruusukimpun kanssa ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja päättäväisyydestäni.
Viimeinen ja kovin tavoite odottaa ensi viikon lauantaina kun starttaan aamulla poliisien EM-tempoon. Siellä on tiristettävä irti kaikki ja muistettava, että kipu tulee kauan ennen kuolemaa:)
tiistai 7. elokuuta 2012
PM-kisat Ruotsissa
Olivat viime viikonloppuna. Kisoihin lähdettiin hyvällä ja luottavaisella mielellä sillä sairastelujen jälkeen kunto oli hyvä. Saavuimme majapaikkaan, joka osoittautui aivan mahtavaksi paikaksi. www.jarvsobaden.se jota suosittelen lämpimästi kaikille.
Kävin ajamassa temporeittiä pienessä tihkusateessa torstaina sekä perjantaina. Totesin radan olevan haastavan kova, ihanteellinen temporeitti. Alamäissä olisi ajettava eikä vain palauteltava. Olin innoissani. Perjantaina pääni särki, se meni jännityksen piikkiin, samoin pieni kurkkukipu ja poskiontelon orastava polte poskessa. Lauantaina lämmittelyssä ihmettelin kovaa hikoamistani mutta ajattelin että lämpöä on vain liikaa. En ollut yhtään hermostunut, joka oli myös hiukan outoa.
Kisa sujui sykemittarin mukaan hyvin ja 10km maalia totesin ruotsalaisen ohittavan minut minuutilla. Sitten heräsin. Ei tämä taidakaan mennä ihan hyvin. Puskin vastatuuleen reidet huutaen ruotsalaisen perässä ja tipuin suoraan vetoon siinäkin. Uskomatonta, totesin mielessäni ja maalissa ihmettelin itsekseni oloani, joka ei ollut normaali. Olin aivan uupunut ja ajatus kävi hitaalla. Tuloksena oli 5 sija. Onneksi Riikka veti hyvin, ja voitti sarjamme. Toinen masentava uutinen oli, kun Anne tuli selkä edellä vastaan kisassa ja totesin, että nyt Annella ei ole kaikki kunnossa. Hänellä takakiekko pääsi siirtymään pomppuisella alkupätkällä ja hinkkaamaan runkoon niin, ettei ajamisesta tullut mitään.
Illalla kurkku kipeytyi ja pää särki. Jalat kramppasivat illallisella ja yöllä heräsin kun olin aivan läpimärkä hiestä ja kurkku oli niin kipeä, etten voinut niellä. Ei voinut muuta kuin todeta, että kisat jäivät siihen. Sunnuntaina sitten tyydyin katselemaan muiden ajoa. Riikka ajoi pronssille ja Anne jäi niukasti mitalien ulkopuolelle. Kuntoa molemmilla oli, mutta irti ei päässyt ja loppukiri oli hankala paikka. Ruotsilla ja Norjalla oli hyvät joukkueet, jotka osasivat estää yritykset.
Reissu oli kiva lomareissuna, mutta kilpailumielessä oli pettymys tietysti. Mutta tällaista on urheilu. Täytyy sanoa, että masterien kisoissa henki oli aivan mahtava. Illat vietettiin Suomen joukkueen kanssa yhdessä ja hauskaa oli. Uimaankin pääsin kerran altaalla ja marjavarkaissa Samin kanssa kävimme illan hämärtyessä.
Näille reissuille lähdes vastedeskin.
Tänään kävin lääkärissä. Eipä sieltä mitään mullistavaa löytynyt. Virus kuin virus. Mutta raakile olen sängynpohjalla. Mutta ylpeänä totean, osasin kerrankin kuunnella kehoani ja jättää leikin kesken, välttäen näin isommat vaikeudet terveyden kanssa. Vielä vuosi sitten se ei olisi ollut niin itsestään selvä asia. Valitettavasti ISM-kisat jäävät osaltani ajamatta, sillä lääkäri kielsi urheilun ennenkuin olen varmaan kunnossa ja leposyke on ollut normaali 3 päivää. Ja aion totella. Seuraava haaste on poliisien EM-kisat Ranskassa 13-17.9.2012. Sinne yritetään nyt saada tempo kulkemaan, jotta ei tartte jossitella. Uskon itse että siellä se jossain on, mutta en vain saa sitä ulos kisatilanteissa. Osin jännityksen takia, osin terveyden takia. Mutta suunta on ylöspäin kaikesta huolimatta. Ainakin pyörä toimi tällä kertaa moitteetta ja ajoasentokin on muokkaantunut hyväksi kesän aikana.
Kävin ajamassa temporeittiä pienessä tihkusateessa torstaina sekä perjantaina. Totesin radan olevan haastavan kova, ihanteellinen temporeitti. Alamäissä olisi ajettava eikä vain palauteltava. Olin innoissani. Perjantaina pääni särki, se meni jännityksen piikkiin, samoin pieni kurkkukipu ja poskiontelon orastava polte poskessa. Lauantaina lämmittelyssä ihmettelin kovaa hikoamistani mutta ajattelin että lämpöä on vain liikaa. En ollut yhtään hermostunut, joka oli myös hiukan outoa.
Kisa sujui sykemittarin mukaan hyvin ja 10km maalia totesin ruotsalaisen ohittavan minut minuutilla. Sitten heräsin. Ei tämä taidakaan mennä ihan hyvin. Puskin vastatuuleen reidet huutaen ruotsalaisen perässä ja tipuin suoraan vetoon siinäkin. Uskomatonta, totesin mielessäni ja maalissa ihmettelin itsekseni oloani, joka ei ollut normaali. Olin aivan uupunut ja ajatus kävi hitaalla. Tuloksena oli 5 sija. Onneksi Riikka veti hyvin, ja voitti sarjamme. Toinen masentava uutinen oli, kun Anne tuli selkä edellä vastaan kisassa ja totesin, että nyt Annella ei ole kaikki kunnossa. Hänellä takakiekko pääsi siirtymään pomppuisella alkupätkällä ja hinkkaamaan runkoon niin, ettei ajamisesta tullut mitään.
Illalla kurkku kipeytyi ja pää särki. Jalat kramppasivat illallisella ja yöllä heräsin kun olin aivan läpimärkä hiestä ja kurkku oli niin kipeä, etten voinut niellä. Ei voinut muuta kuin todeta, että kisat jäivät siihen. Sunnuntaina sitten tyydyin katselemaan muiden ajoa. Riikka ajoi pronssille ja Anne jäi niukasti mitalien ulkopuolelle. Kuntoa molemmilla oli, mutta irti ei päässyt ja loppukiri oli hankala paikka. Ruotsilla ja Norjalla oli hyvät joukkueet, jotka osasivat estää yritykset.
Reissu oli kiva lomareissuna, mutta kilpailumielessä oli pettymys tietysti. Mutta tällaista on urheilu. Täytyy sanoa, että masterien kisoissa henki oli aivan mahtava. Illat vietettiin Suomen joukkueen kanssa yhdessä ja hauskaa oli. Uimaankin pääsin kerran altaalla ja marjavarkaissa Samin kanssa kävimme illan hämärtyessä.
Näille reissuille lähdes vastedeskin.
Tänään kävin lääkärissä. Eipä sieltä mitään mullistavaa löytynyt. Virus kuin virus. Mutta raakile olen sängynpohjalla. Mutta ylpeänä totean, osasin kerrankin kuunnella kehoani ja jättää leikin kesken, välttäen näin isommat vaikeudet terveyden kanssa. Vielä vuosi sitten se ei olisi ollut niin itsestään selvä asia. Valitettavasti ISM-kisat jäävät osaltani ajamatta, sillä lääkäri kielsi urheilun ennenkuin olen varmaan kunnossa ja leposyke on ollut normaali 3 päivää. Ja aion totella. Seuraava haaste on poliisien EM-kisat Ranskassa 13-17.9.2012. Sinne yritetään nyt saada tempo kulkemaan, jotta ei tartte jossitella. Uskon itse että siellä se jossain on, mutta en vain saa sitä ulos kisatilanteissa. Osin jännityksen takia, osin terveyden takia. Mutta suunta on ylöspäin kaikesta huolimatta. Ainakin pyörä toimi tällä kertaa moitteetta ja ajoasentokin on muokkaantunut hyväksi kesän aikana.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Seitsemän minuuttia
Seitsemään minuuttiin voi mahtua paljon tapahtumia. Eilen kuume nousi töissä ollessani uudestaan ja tunsin itseni todella kipeäksi.
Tänään menin lääkäriin Mehiläiseen etuajassa. Otin äitini mukaan, jotta menisimme ostamaan juustohöylän hänelle kun vanhat sanoivat sopimuksensa irti. Kaikki oli hyvin, ajattelin että saan lähetteen poskionteloitten punkteeraukseen huomiselle ja maanantaina voin aloittaa viimeistelytreenit PM-kisoihin. Vaan kuinka kävi?
Lääkäri otti etuajassa minut sisälle ja lähetteen kirjoitus kesti 7 minuuttia, saavuin autolle ja näin autossa kalpean äitini, jonka takki oli veressä. Kysyin, että mitäs nyt on sattunut, ja äitini vastasi kylmän viileästi, "kävin jäätelökioskilla".
Tarina meni seuraavasti: Hän meni jäätelökioskille, kun olin lähtenyt lääkäriin. Hän tuli takaisin onnellisena kuin pieni lapsi nuoleskellen suklaatötteröään. sitten hän kompastui katukivetykseen ja heitti ukemit asfalttiin vasen käsi edellä. Ja mikä pahinta, tötterö meni liiskaksi. Se oli äitini suurin murhe. 2,70 euroa maksanut tötterö. Katsoin kättä ja totesin sen olevan todennäköisesti ainakin murtunut. Vein hänet paikalliseen terveyskeskukseen jossa minut tunnistettiin. Äitini pääsi heti röntgeniin ja lääkäriin. 45minuuttia myöhemmin hän käveli kolmioliinassa autolleni olkavarsi murtuneena.
Hän kysyin minulta leikkisästi: "käydäänkö hakemassa uudet jätskit?"
Totesin, että eiköhän tän vuoden tötteröt ole syöty, ja juustohöylä saa olla tylsänä edelleen laatikossaan.
Ei varmaan ole epäselvää, kuka on äitini:)
Ja isä oli ihan samaa sarjaa.... valitettavasti... se on sukuvika. Vika ei ole tosin suuri... mutta...
Yritä tässä sitten ajaa kilpaa... Ainakin Etelä-Suomen sairaalat on koluttu tänä vuonna läpi.
Tänään menin lääkäriin Mehiläiseen etuajassa. Otin äitini mukaan, jotta menisimme ostamaan juustohöylän hänelle kun vanhat sanoivat sopimuksensa irti. Kaikki oli hyvin, ajattelin että saan lähetteen poskionteloitten punkteeraukseen huomiselle ja maanantaina voin aloittaa viimeistelytreenit PM-kisoihin. Vaan kuinka kävi?
Lääkäri otti etuajassa minut sisälle ja lähetteen kirjoitus kesti 7 minuuttia, saavuin autolle ja näin autossa kalpean äitini, jonka takki oli veressä. Kysyin, että mitäs nyt on sattunut, ja äitini vastasi kylmän viileästi, "kävin jäätelökioskilla".
Tarina meni seuraavasti: Hän meni jäätelökioskille, kun olin lähtenyt lääkäriin. Hän tuli takaisin onnellisena kuin pieni lapsi nuoleskellen suklaatötteröään. sitten hän kompastui katukivetykseen ja heitti ukemit asfalttiin vasen käsi edellä. Ja mikä pahinta, tötterö meni liiskaksi. Se oli äitini suurin murhe. 2,70 euroa maksanut tötterö. Katsoin kättä ja totesin sen olevan todennäköisesti ainakin murtunut. Vein hänet paikalliseen terveyskeskukseen jossa minut tunnistettiin. Äitini pääsi heti röntgeniin ja lääkäriin. 45minuuttia myöhemmin hän käveli kolmioliinassa autolleni olkavarsi murtuneena.
Hän kysyin minulta leikkisästi: "käydäänkö hakemassa uudet jätskit?"
Totesin, että eiköhän tän vuoden tötteröt ole syöty, ja juustohöylä saa olla tylsänä edelleen laatikossaan.
Ei varmaan ole epäselvää, kuka on äitini:)
Ja isä oli ihan samaa sarjaa.... valitettavasti... se on sukuvika. Vika ei ole tosin suuri... mutta...
Yritä tässä sitten ajaa kilpaa... Ainakin Etelä-Suomen sairaalat on koluttu tänä vuonna läpi.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Elä hetkessä
Muistan aikoinaan nähneeni erään elokuvan teini-iässä, jossa puhuttiin hetkessä elämisestä ja siihen tarttumisesta. Pääosassa oli silloin lempinäyttelijäni Robin Williams. Se on unohtunut tässä ajan tiimellyksessä. Mutta viikonloppuna tuli toinen elokuva jossa huippuvoimistelija kävi onnettomuuden jäljiltä keskustelua itsensä kanssa. Siinäkin puhuttiin elämisestä hetkessä, tässä ja nyt.
Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".
Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.
Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.
Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.
Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.
Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.
Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.
Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...
Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".
Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.
Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.
Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.
Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.
Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.
Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.
Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...
torstai 21. kesäkuuta 2012
Juhannusmietteitä
SM-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselläni ei aika-ajo sujunut ollenkaan ja maantiellä kiri ei irronnut.
Sijoitukset 14 ja 10. Jännä huomata, kuinka paljon päivällä on merkitystä suoritukseen. Perjantaina ei tullut mitään ja lauantaina kulki ihan kivasti, paitsi kirissä. Mutta kisoja tulee ja menee, uusia koitoksia odotellessa. Kismittämään jäi silti, ja viimeksi eilen sain kuulla, että minun on jatkettava kilpailemista. En tiedä, en osaa sanoa vielä. Motivaatio on iso osa kilpailutoimintaa. Tällä hetkellä motivaationi taistelee väsymyksen kanssa. Työ vaatii paljon, perhe vaatii paljon ja siihen päälle äidin sairastuminen ovat salakavalasti syöneet voimavarojani. Lähinnä kyllä henkisesti. Olen yrittänyt ottaa irtiottoja, pitänyt ns lomaa henkisesti, mutta en ole oikein täydessä motivaatiossa pystynyt kilpailemaan. SM-aika-ajossakin putosin omiin ajatuksiini kesken kisan moneen otteeseen ja se näkyi loppuajassa. Haluan kuitenkin näiden vuosien jälkeen kilpailla täysillä, en puoliteholla. Se ei anna minulle mitään kutkutusta. En halua olla takahikiän tempon ykkönen vaan SM-kisojen ykkönen. Ja se vaatii nykytasolla omistautumista, täyttä motivaatiota ja luopumista monista muista kotkotuksista. Päätin,että viimeisen yrityksen tänä vuonna keskitän syksyyn, heinäkuun aikana teen kaikkeni parhaani mukaan jotta tavoitteeni toteutuu. Pohjaa mille rakentaa on yllin kyllin. Tiedän sen, nyt se on vain omasta tahdostani ja taidostani kiinni. Tuuriakin hieman tarvitaan. Syksyn koitoksien jälkeen olen valmis miettimään tavoittelenko vielä unelmaani vai luovutanko?
Enemmän jännitettävää on ollut äitini kanssa. Hänet leikattiin tiistaina. Toipumista ja takapakkia vuorotellen. Mutta uskon, että siinä asiassa aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Ja hän toipuu hyvin.
SM-kisojen jälkeen valmennettavani ajoi toisen pyöräilijän kanssa yhteen kevyenliikenteen väylällä Hyvinkäällä ja sai kätensä kipsiin ja Giantin korjaukseen. Onni onnettomuudessa, ettei sattunut pahemmin. Tämäkin pisti miettimään ammattini puolesta, kuinka kevyenliikenteen väylien turvallisuutta voisi parantaa. Molemmat ajoivat liikennesääntöjen mukaan, alikulun jälkeen risteävässä paikassa törmäsivät toisiinsa.
Onneksi vauhtia ei ollut paljon. toisella ei ollut kypärää. Valmennettavallani oli. Ja se meni vaihtoon.
Kypäräpakko ja sen käyttämättä jättäminen etenkin olisi saatava rangaistavaksi samoin heijastimen. Ei sitä tarvitsisi niin valvoa, mutta onnettomuustilanteissa niiden käyttämättä jättäminen vaikuttaisi muutoinkin kuin kallovammalla. En tiedä, olisiko sillä merkitystä. Mikä olisi voinut estää tuonkin onnettomuuden? Ei oikein mikään.. tekevälle sattuu, sanotaan. No ehkä liikennesuunnittelu. Väylien parempi rakentaminen, näköesteiden poistaminen.
Huomenna on syntymäpäiväni ja juhannusaatto. Ajattelin juhlistaa sitä ajamalla muutaman tunnin lenkin kauniissa kesämaisemissa. Josko äitinikin kotiutuisi juhannukseksi sairaalasta ja voisimme leipoa pienen synttärikakun. Lahjoja olen saanut jo etukäteen, FFWD:n kiekkoja ja hienon Giro di Italia ajopaidan, juhlistamaan sitä, että tänä vuonna naisten Girossa on suomalaisedustus Sari Saarelaisen toimesta pitkästä aikaa. Upea juttu!!!
Toivotan kaikille lämmintä juhannusta ja olkaa varovaisia siellä liikenteessä!!!
Sijoitukset 14 ja 10. Jännä huomata, kuinka paljon päivällä on merkitystä suoritukseen. Perjantaina ei tullut mitään ja lauantaina kulki ihan kivasti, paitsi kirissä. Mutta kisoja tulee ja menee, uusia koitoksia odotellessa. Kismittämään jäi silti, ja viimeksi eilen sain kuulla, että minun on jatkettava kilpailemista. En tiedä, en osaa sanoa vielä. Motivaatio on iso osa kilpailutoimintaa. Tällä hetkellä motivaationi taistelee väsymyksen kanssa. Työ vaatii paljon, perhe vaatii paljon ja siihen päälle äidin sairastuminen ovat salakavalasti syöneet voimavarojani. Lähinnä kyllä henkisesti. Olen yrittänyt ottaa irtiottoja, pitänyt ns lomaa henkisesti, mutta en ole oikein täydessä motivaatiossa pystynyt kilpailemaan. SM-aika-ajossakin putosin omiin ajatuksiini kesken kisan moneen otteeseen ja se näkyi loppuajassa. Haluan kuitenkin näiden vuosien jälkeen kilpailla täysillä, en puoliteholla. Se ei anna minulle mitään kutkutusta. En halua olla takahikiän tempon ykkönen vaan SM-kisojen ykkönen. Ja se vaatii nykytasolla omistautumista, täyttä motivaatiota ja luopumista monista muista kotkotuksista. Päätin,että viimeisen yrityksen tänä vuonna keskitän syksyyn, heinäkuun aikana teen kaikkeni parhaani mukaan jotta tavoitteeni toteutuu. Pohjaa mille rakentaa on yllin kyllin. Tiedän sen, nyt se on vain omasta tahdostani ja taidostani kiinni. Tuuriakin hieman tarvitaan. Syksyn koitoksien jälkeen olen valmis miettimään tavoittelenko vielä unelmaani vai luovutanko?
Enemmän jännitettävää on ollut äitini kanssa. Hänet leikattiin tiistaina. Toipumista ja takapakkia vuorotellen. Mutta uskon, että siinä asiassa aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Ja hän toipuu hyvin.
SM-kisojen jälkeen valmennettavani ajoi toisen pyöräilijän kanssa yhteen kevyenliikenteen väylällä Hyvinkäällä ja sai kätensä kipsiin ja Giantin korjaukseen. Onni onnettomuudessa, ettei sattunut pahemmin. Tämäkin pisti miettimään ammattini puolesta, kuinka kevyenliikenteen väylien turvallisuutta voisi parantaa. Molemmat ajoivat liikennesääntöjen mukaan, alikulun jälkeen risteävässä paikassa törmäsivät toisiinsa.
Onneksi vauhtia ei ollut paljon. toisella ei ollut kypärää. Valmennettavallani oli. Ja se meni vaihtoon.
Kypäräpakko ja sen käyttämättä jättäminen etenkin olisi saatava rangaistavaksi samoin heijastimen. Ei sitä tarvitsisi niin valvoa, mutta onnettomuustilanteissa niiden käyttämättä jättäminen vaikuttaisi muutoinkin kuin kallovammalla. En tiedä, olisiko sillä merkitystä. Mikä olisi voinut estää tuonkin onnettomuuden? Ei oikein mikään.. tekevälle sattuu, sanotaan. No ehkä liikennesuunnittelu. Väylien parempi rakentaminen, näköesteiden poistaminen.
Huomenna on syntymäpäiväni ja juhannusaatto. Ajattelin juhlistaa sitä ajamalla muutaman tunnin lenkin kauniissa kesämaisemissa. Josko äitinikin kotiutuisi juhannukseksi sairaalasta ja voisimme leipoa pienen synttärikakun. Lahjoja olen saanut jo etukäteen, FFWD:n kiekkoja ja hienon Giro di Italia ajopaidan, juhlistamaan sitä, että tänä vuonna naisten Girossa on suomalaisedustus Sari Saarelaisen toimesta pitkästä aikaa. Upea juttu!!!
Toivotan kaikille lämmintä juhannusta ja olkaa varovaisia siellä liikenteessä!!!
tiistai 12. kesäkuuta 2012
ihana ilma
Aurinko paistaa ja luonto on ihanimmillaan. Eilen kävimme Samin kanssa illalla kävelemässä ja oli ihana haistella puiden ja kukkien tuoksua ja ihailla pihojen kukkaloistoa. Eilen vietimme myös Samin syntymäpäiväjuhlat hieman etuajassa kun virallisena päivänä olemme Sm-kisoissa. Oli vieraita ja Sami sai lohivoileipäkakkua, jonka sain onnistumaan aivan loistavasti.
Pyörälenkeilläkin on ihana katsella maisemia ja kuunnella luonnon ääniä. Tykkään ajella Rusutjärven ja Tuusulanjärven maisemissa, ne ovat nyt parhaimmat reitit kauneutensa puolesta. Olen huomannut, että pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Enemmän kuin ennen. Ihastuttavaa, että pyöräilykypärä on päässä melko monella. Hienoa! Mutta pyöräilijöiden liikennekäyttäytyminen on aika erikoista välillä. Ajetaan väärää puolta tietä, pysähdytään keskellä pyörätietä juomaan tai tutkimaan puhelinta, miksei voi mennä tien sivuun ja kunnioittaa muitakin antamalla tilaa?
Kuulin surullisen uutisen, kun eräs mastermiespyöräilijä loukkaantui onnettomuudessa Vantaalla. Autoilija oli syyllinen. Hänen avaamansa keskustelu pyöräilykypäräpakosta ja kevyenliikenteenväylistä herätti minutkin miettimään, mistä lisääntyneet onnettomuudet johtuvat? Jokainen autoilija, pyöräilijä ja jalankulkija voisi tarkastella omaa käyttäytymistään liikenteessä ja oman suoritteensa tehdessään hyvin on aina yksi riski vähemmän. Tämä ei kyllä aina onnistu.
Mutta jokainen pyöräilijä voi ainakin seuransa ajovaatteet päällä kunnioittaa omaa seuraansa niin paljon, että käyttäytyy liikenteessä esimerkillisesti ja hyvää mainetta seuralleen tuottaen.
Muistakaa kypärä, se pelasti tämän edellä mainitun mastermiehenkin hengen.
Pyörälenkeilläkin on ihana katsella maisemia ja kuunnella luonnon ääniä. Tykkään ajella Rusutjärven ja Tuusulanjärven maisemissa, ne ovat nyt parhaimmat reitit kauneutensa puolesta. Olen huomannut, että pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Enemmän kuin ennen. Ihastuttavaa, että pyöräilykypärä on päässä melko monella. Hienoa! Mutta pyöräilijöiden liikennekäyttäytyminen on aika erikoista välillä. Ajetaan väärää puolta tietä, pysähdytään keskellä pyörätietä juomaan tai tutkimaan puhelinta, miksei voi mennä tien sivuun ja kunnioittaa muitakin antamalla tilaa?
Kuulin surullisen uutisen, kun eräs mastermiespyöräilijä loukkaantui onnettomuudessa Vantaalla. Autoilija oli syyllinen. Hänen avaamansa keskustelu pyöräilykypäräpakosta ja kevyenliikenteenväylistä herätti minutkin miettimään, mistä lisääntyneet onnettomuudet johtuvat? Jokainen autoilija, pyöräilijä ja jalankulkija voisi tarkastella omaa käyttäytymistään liikenteessä ja oman suoritteensa tehdessään hyvin on aina yksi riski vähemmän. Tämä ei kyllä aina onnistu.
Mutta jokainen pyöräilijä voi ainakin seuransa ajovaatteet päällä kunnioittaa omaa seuraansa niin paljon, että käyttäytyy liikenteessä esimerkillisesti ja hyvää mainetta seuralleen tuottaen.
Muistakaa kypärä, se pelasti tämän edellä mainitun mastermiehenkin hengen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)