Viime viikot ovat vierähtäneet vauhdilla. Aloin kasaamaan jo syksyllä naisten ja naisjuniorien maajoukkuetta, ja matkalla tähän päivään haasteita on tullut monenlaisia eteen. Pyöräilyn ydinperhe kuitenkin tuntuu puhaltavan yhteen hiileen ja olemme saaneet joukkueet huoltajineen kasaan ja ilmoitettua ensimmäiseen kisaan jonkinlaisen kokoonpanon.
Seuraava haaste olikin heti perään oman tiimini leiriviikonloppu. Majoitimme Samin kanssa muutaman henkilön ja tietysti molemmat olimme satasella mukana suunnittelemassa osaa harjoituksista (minä lähinnä Samin selän takana utelemassa) ja sitten piti vielä itse osallistua harjoituksiin. Ajotreenit sujuivat kohdaltani hyvin. Kiritkin irtosivat yllättävän hyvin, kun alun tekniikkavirheen sain korjattua. Muutoin ajelin porukan mukana ja yritin neuvoa paria aloittanutta ajajaa peesaamisessa yms. Lauantaina satutin päivällä sitten kämmeneni Pian vetämässä kuntopiirissä. Molemmat. En tiedä, mikä niihin tuli, mutta karhunkävely näillä naruilla oli liian haasteellista ilmeisemmin.
Istuin salin lattialla seuraamassa toisten punnertamista ja vitutti kuin pientä oravaa. Sami sanoi ironisesti "sitä joko haluaa jumppaa tai sitten sitten ei halua jumppaa" ja sisälläni kiehui. Teki mieleni kävellä käsillä edestakaisin ja huutaa, että kyllä halua on, mutta huomenna haluan hiihtää terveillä käsillä. Kokosin tulenpalavan sieluni ja ajoin illalla palauttavia rullia kotona treenien perään. Olin kuin uudesti syntynyt.
Pääsin rullilta suihkuun ja lapset tulivat kotiin. Toinen itkuisena ja hädissään. Hän oli oksentanut pihalle. Ensin mietin, että perkele, taas pöpöjä ja kontaminaatiovaara. Mayday, mayday... avaruuspuku päälle ja hengityssuojaimet, mutta palasin perhe-elämän arkeen ja nöyrästi putsasin tytön oksennuksesta ja hoputin suihkuun.
Hiihto Paloheinässä sunnuntaina oli kuin menisi etanoiden sekaan. Sieluni kihisi, kun edessämme oli koko ajan joku kuntoilija limalautoineen sutimassa takaperin ja tiimimme yhteislenkki oli pelkkää ohittelua ja kiroilua. Ainakin omasta mielestäni. No mielessäni mietin Turun seudulla noussutta kalapaliikkia, kun kuntohiihtäjät eivät halunneet lapsia eteensä hidastelemaan.
Onhan se hienoa, että ihmiset liikkuvat. Ja taas kokosin kiukkuni ja ajattelin, että suditaan tässä nyt sitten porukan mukana.
Kotiin päästyäni, kotona odotti kaksi nuutunutta kuumeista lasta. Sami oli mennyt yövuoroon suoraan tiimin kokouksesta ja edessäni oli lastenilta. Madagaskar 3 pyörimään ja lasten kanssa sohvalle. Olen taitava torkkumaan silmät auki, olen oppinut sen poliisikouluajoilta tylsiltä luennoilta. Tytöt ihmettelivät, että miten nyt seurasinkin heidän kanssaan elokuvaa niin intensiivisesti:)
Tänään sitten kierähdin klo 06.15 sängystä lattialle.Työaamu. Siitä kontaten vessaan ja yritin katsella peilin yläpuolista motivaatioteippiä, jossa on motivaatiolauseeni pahojen aamujen varalle: "there is no tomorrow". Henkisesti rankka, mutta hauska leiri oli takana ja oli aika palata Karkkilaan paperipinojen taakse puurtamaan.
Päivän "pelasti" vierailu hammaslääkärissä. Kun menin ovesta sisään, niin hammaslääkäri kysyi: "Mites pyöräilijä näyttää noin lannistuneelta?" Vastasin: "Pelkään hammaslääkäriä." No sainkin lasten kohtelun ja hyvä etten saanut lelua hoidon päätteeksi. Siinä sitten aikoja varaillessa lääkäri kyseli kisakalenteriani, ettei hoito haittaa pyöräilyä. Joku vielä kehtaa väittää ettei julkinen terveydenhoito ole laadukasta:) Lopuksi hoitaja tokaisi: "Urhea tyttö olit".
Urheapa hyvinkin niin... nyt taas treenaamaan into piukeena:)
maanantai 4. helmikuuta 2013
lauantai 19. tammikuuta 2013
Wattbike SM 4km
Tänään ajettiin Keravalla Pyöräliike Lundbergin tiloissa SM-kisat. Matka oli 4km, eli ennen naisissa tuolla matkalla ei ole ajettu SM-arvoa eikä muuten 3 km:llakaan.
Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.
Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.
Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.
Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.
Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.
En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.
Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.
Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.
Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.
Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.
Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.
Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.
Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.
Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.
Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.
En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.
Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.
Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.
Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.
Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.
maanantai 7. tammikuuta 2013
vastauksia usein kysyttyyn huolenaiheeseen
Olen tällä treenikaudella saanut useilta kysymyksiä, kuin ka keliakia minulla paljastui, kuinka se oireili yms
Nyt ajattelin kertoa siitä vähän enemmän teille kaikille, jotta saisitte käsityksen millaisesta sairaudesta on kyse.
Vuonna 2011 vuodenvaihteessa olin pyöräilijän kovissa kuntotesteissä Ruotsissa. Olin huippukunnossa. Siis todellakin. Kaikki näytti hyvältä ja unelmani oli käsissäni. Keväällä wattbiken sm-kisojen jälkeen, kun olin voittanut suomenmestaruuden ylivoimaisesti lähdimme Espanjaan leirille. Söimme paljon leipää, puuroa, pastaa yms. Mahani kiehui, nukuin pitkiä yöunia, toisten nauraessa minulle. Ihmettelin mikä minulla oli. Ajo kulki, muttei siten kun olin ajatellut ja kuinka ajoin tammikuussa Espanjan leirillä.
Jatkoin intensiivistä harjoittelua, välillä pystyin ajamaan tosi kovaa ja mielessä kävi, että jännitänkö kisoja vai mikä on? Olin todella väsynyt, aamu-uninen ja iltauninen. Ennen olin aina herännyt kuudelta virkeänä.
Veriarvot olivat kesäkuun alussa kunnossa. Paritempon sm-kisoihin valmistellessa Heljän kanssa tuntui, että nyt kulkee. Itse kisaan tankkasin pastaa ja ajo oli tahmeata taas. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tulin todella ärtyisäksi, epätoivoiseksi, nuutuneeksi. Mikään ei enää kiinnostanut. Käsivarsissani oli outoja patteja, rakkuloita, kutisevia sellaisia. Kärsin nivelkivuista, kynteni halkeilivat, minulla oli oikeassa korvassa tinnitus, hampaani lahosivat suuhuni. Ikenet vuosivat verta.
Hiukseni alkoivat lähteä päästä. Elettiin heinäkuun loppua. Pm-kisoissa kävin ennen lähtöä 3 kertaa ripulipaskalla metsässä. Luulin että jännitän niin kovin.
Elokuussa olin jo aivan loppu. Tuijotin tyhjyyteen. Nukahdin rattiin ja sain töissä sairaskohtauksen. Uskomattoman hedarin. Jouduin ambulanssilla sairaalaan ja siellä minua testattiin kuin koekania. Mitään ei löytynyt. Poskionteloitani punkteerattiin ja punkteerattiin, söin kortisonia ja allergialääkkeitä.
Myin pyörät jotta sain rahaa mennä yksityiselle poskionteiloiden fess-leikkaukseen, koska ne olivat aivan turvonneet tukkoon. Väsymystäni selitettiin sillä. Epäiltiin että poskessa oli syöpäkasvain, joka selittäisi uupumukseni. Röntgenkuvissa näkyi varjostuma. Olin aivan peloissani ja epätoivoinen. Mieheni etsi selityksiä, diagnoosia, alkoi epäilemään keliakiaa.
Syyskuun lopussa menin Mehiläisen sairaalaan leikkaukseen. Leikkaava lääkäri oli ottanut mykoplasma ja keliakiakokeet mieheni pyynnöstä. Verestä. Keliakia oli räjähdysmäinen tulos.
Leikkaus oli periaatteessa turha, 1800 euroa. Mutta tulipahan tehtyä.
Menin vatsatähystykseen. Siitä ei löytynyt kuin marmorikuviointia hivenen. Tosin olin jo ehtinyt olla gluteenittomalla ruokavaliolla jo 3 viikkoa sitä ennen, koska halusin äkkiä parantua.
Nyt reilu vuosi siitä, suolistoni on pikkuhiljaa toipunut, treenimäärät ovat nousseet takaisin ja olen elämäni kunnossa. Paino putoaa, turvotus ja päänsäryt, ihottumat, hiustenlähtö ja muut kivut ja viat ovat poissa. Hiukseni kiiltävät ja ovat tuuheat ja vahvat kuten pienenä. Olen oppinut elämään sairauteni kanssa, henkisesti rankinta on ollut se eriarvoisuus ja ruuan hinta ja matkoilla ruuan etsimisen vaikeus. Rankkaa on ollut myös korjata hampaita pikkuhiljaa, katsella arpia ihossani, jotka jäivät muistoksi ihottumasta.
Suvussani ei ole diagnosoitu kellään keliakiaa. En tiedä mistä se on tullut, mutta epäilen pitkää kestävyysurheilu-uraani yhdeksi osasyyksi.
Nyt ajattelin kertoa siitä vähän enemmän teille kaikille, jotta saisitte käsityksen millaisesta sairaudesta on kyse.
Vuonna 2011 vuodenvaihteessa olin pyöräilijän kovissa kuntotesteissä Ruotsissa. Olin huippukunnossa. Siis todellakin. Kaikki näytti hyvältä ja unelmani oli käsissäni. Keväällä wattbiken sm-kisojen jälkeen, kun olin voittanut suomenmestaruuden ylivoimaisesti lähdimme Espanjaan leirille. Söimme paljon leipää, puuroa, pastaa yms. Mahani kiehui, nukuin pitkiä yöunia, toisten nauraessa minulle. Ihmettelin mikä minulla oli. Ajo kulki, muttei siten kun olin ajatellut ja kuinka ajoin tammikuussa Espanjan leirillä.
Jatkoin intensiivistä harjoittelua, välillä pystyin ajamaan tosi kovaa ja mielessä kävi, että jännitänkö kisoja vai mikä on? Olin todella väsynyt, aamu-uninen ja iltauninen. Ennen olin aina herännyt kuudelta virkeänä.
Veriarvot olivat kesäkuun alussa kunnossa. Paritempon sm-kisoihin valmistellessa Heljän kanssa tuntui, että nyt kulkee. Itse kisaan tankkasin pastaa ja ajo oli tahmeata taas. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tulin todella ärtyisäksi, epätoivoiseksi, nuutuneeksi. Mikään ei enää kiinnostanut. Käsivarsissani oli outoja patteja, rakkuloita, kutisevia sellaisia. Kärsin nivelkivuista, kynteni halkeilivat, minulla oli oikeassa korvassa tinnitus, hampaani lahosivat suuhuni. Ikenet vuosivat verta.
Hiukseni alkoivat lähteä päästä. Elettiin heinäkuun loppua. Pm-kisoissa kävin ennen lähtöä 3 kertaa ripulipaskalla metsässä. Luulin että jännitän niin kovin.
Elokuussa olin jo aivan loppu. Tuijotin tyhjyyteen. Nukahdin rattiin ja sain töissä sairaskohtauksen. Uskomattoman hedarin. Jouduin ambulanssilla sairaalaan ja siellä minua testattiin kuin koekania. Mitään ei löytynyt. Poskionteloitani punkteerattiin ja punkteerattiin, söin kortisonia ja allergialääkkeitä.
Myin pyörät jotta sain rahaa mennä yksityiselle poskionteiloiden fess-leikkaukseen, koska ne olivat aivan turvonneet tukkoon. Väsymystäni selitettiin sillä. Epäiltiin että poskessa oli syöpäkasvain, joka selittäisi uupumukseni. Röntgenkuvissa näkyi varjostuma. Olin aivan peloissani ja epätoivoinen. Mieheni etsi selityksiä, diagnoosia, alkoi epäilemään keliakiaa.
Syyskuun lopussa menin Mehiläisen sairaalaan leikkaukseen. Leikkaava lääkäri oli ottanut mykoplasma ja keliakiakokeet mieheni pyynnöstä. Verestä. Keliakia oli räjähdysmäinen tulos.
Leikkaus oli periaatteessa turha, 1800 euroa. Mutta tulipahan tehtyä.
Menin vatsatähystykseen. Siitä ei löytynyt kuin marmorikuviointia hivenen. Tosin olin jo ehtinyt olla gluteenittomalla ruokavaliolla jo 3 viikkoa sitä ennen, koska halusin äkkiä parantua.
Nyt reilu vuosi siitä, suolistoni on pikkuhiljaa toipunut, treenimäärät ovat nousseet takaisin ja olen elämäni kunnossa. Paino putoaa, turvotus ja päänsäryt, ihottumat, hiustenlähtö ja muut kivut ja viat ovat poissa. Hiukseni kiiltävät ja ovat tuuheat ja vahvat kuten pienenä. Olen oppinut elämään sairauteni kanssa, henkisesti rankinta on ollut se eriarvoisuus ja ruuan hinta ja matkoilla ruuan etsimisen vaikeus. Rankkaa on ollut myös korjata hampaita pikkuhiljaa, katsella arpia ihossani, jotka jäivät muistoksi ihottumasta.
Suvussani ei ole diagnosoitu kellään keliakiaa. En tiedä mistä se on tullut, mutta epäilen pitkää kestävyysurheilu-uraani yhdeksi osasyyksi.
lauantai 22. joulukuuta 2012
Rauhallista joulua kaikille ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
Vuosi 2012 alkaa olemaan lopuillaan ja edessä on joulurauhan julistus ja joulunpyhät. Itselleni tämä joulu on siitä erikoinen, sillä en ole töissä aattona enkä joulupäivänä. Tämä on ensimmäinen ns. vapaa joulu vuoden 2003 jälkeen. Jouluna olen perheeni kanssa kotona ja Samin äiti tulee aattoillaksi meille ja joulupäivänä siirrymme minun äitini luokse Vihtiin.
Olen siivonnut kotona, ostellut joululahjoja, jouluruokia ja etsinyt reseptejä joululeivonnaisiin. Eilen Sami kantoi joulukuusen kotiin. En ollut sitä todistamassa paikan päällä mutta se lämmitti mieltäni ja joulu vihdoinkin saavutti sydämeni.
Joulun valmistelujen ohessa olen harjoitellut. Joulunpyhien tuomat extravapaapäivät on pyhitetty tehokkaisiin määräharjoitteisiin. Tällä joulunalusviikolla joka päivä olen ahkeroinut ja hiihtolenkit ovat olleet 30km:n paikkeilla joka päivä. Mikäs noissa maisemissa on hiihdellä... aivan fantastista. Suoraan sanoen, torstaina illalla minut sai repiä ladulta pois. Olin hiihtänyt 32km kun eräs ruotsalaismies lähestyi ja kysyi, että aionko hiihtää koko yön? Samalla puhelimeeni oli tullut äidiltä ja Samilta viestejä että voisitko jo niinku soittaa? Päätin sitten kotiutua ja kotona huomasin nenästäni palaneen nahkat pois.
Perjantai sitten alkoikin noro-viruksen kourissa. Sami sairasti tuon taudin alkuviikosta ja nyt se oli minulla. Päätin mennä töihin, koska olisi ollut liian hankala selittää kaikille, mitä hommia olin sopinut. Puolen päivän jälkeen annoin periksi ja lähdin kotiin sairastamaan. Uni maistui.
Tänään ei ole tietoakaan norosta saati muustakaan taudista. Mieli tekisi kovin jo lähteä treenaamaan mutta valmentaja ei antanut lupaa. Puuh...
Mutta vuosi 2013 lähestyy ja itselläni alkaa piiiiiiiitkä loma maaliskuun alusta. Jään vuorotteluvapaalle. Tammikuussa olen jo 2 viikkoa lomalla esimakuna. Ja pyöräilystä tulee entistä suurempi osa jokapäiväistä elämääni.
Toivotan kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
Olen siivonnut kotona, ostellut joululahjoja, jouluruokia ja etsinyt reseptejä joululeivonnaisiin. Eilen Sami kantoi joulukuusen kotiin. En ollut sitä todistamassa paikan päällä mutta se lämmitti mieltäni ja joulu vihdoinkin saavutti sydämeni.
Joulun valmistelujen ohessa olen harjoitellut. Joulunpyhien tuomat extravapaapäivät on pyhitetty tehokkaisiin määräharjoitteisiin. Tällä joulunalusviikolla joka päivä olen ahkeroinut ja hiihtolenkit ovat olleet 30km:n paikkeilla joka päivä. Mikäs noissa maisemissa on hiihdellä... aivan fantastista. Suoraan sanoen, torstaina illalla minut sai repiä ladulta pois. Olin hiihtänyt 32km kun eräs ruotsalaismies lähestyi ja kysyi, että aionko hiihtää koko yön? Samalla puhelimeeni oli tullut äidiltä ja Samilta viestejä että voisitko jo niinku soittaa? Päätin sitten kotiutua ja kotona huomasin nenästäni palaneen nahkat pois.
Perjantai sitten alkoikin noro-viruksen kourissa. Sami sairasti tuon taudin alkuviikosta ja nyt se oli minulla. Päätin mennä töihin, koska olisi ollut liian hankala selittää kaikille, mitä hommia olin sopinut. Puolen päivän jälkeen annoin periksi ja lähdin kotiin sairastamaan. Uni maistui.
Tänään ei ole tietoakaan norosta saati muustakaan taudista. Mieli tekisi kovin jo lähteä treenaamaan mutta valmentaja ei antanut lupaa. Puuh...
Mutta vuosi 2013 lähestyy ja itselläni alkaa piiiiiiiitkä loma maaliskuun alusta. Jään vuorotteluvapaalle. Tammikuussa olen jo 2 viikkoa lomalla esimakuna. Ja pyöräilystä tulee entistä suurempi osa jokapäiväistä elämääni.
Toivotan kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
perjantai 14. joulukuuta 2012
Watteja ja ennätyksiä
Vime sunnuntaina 9.12.2012 oli edessä wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu. Näin talvella tykkään ajella niitä harjoitusmielessä, koska se on kivaa. Haasteena oli 4km:n matka täysillä pk-kaudella. En oikein valmistautunut kisoihin, edellisenä päivänäkin tuli tehtyä sauvakävelylenkki. Aamulla tein harjoitukseni normaalisti ja sitten lähdettiin iltapäivällä kisoihin. Hyvinhän se sujui. Uusi suomenennätys 4 km:n matkalla on nyt 4.25.60 jota on kyllä vara parantaa, uskoisin näin. Kivointa oli kuitenkin nähdä oman uuden tiimini kuskeja tositoimissa. Oli myös kiva, kun Tampereen Medilaserin tytöt pistivät ahtaalle ja jouduin taistelemaan. Sekunnin voittomarginaali oli matkassa 27 metriä:)
Omalta osaltani tiimeily jatkui intesiivisenä, kun tiimimme jäsen Sini tuli meille yöpymään ja maanantaina kävimme treenaamassa rappusia ja illalla vielä vähän lihaskuntotreeniä. Satutin illan treenissä kylkeni ja piru vie se oli kipeä. Tiistaina pidin tiimille luennon ja harjoittelimme yhdessä Liikuntamyllyssä. Keskiviikkona oli pakko huilata. Olin tulossa kipeäksi. Tiukat aikataulut ja kovat treenit olivat vieneet mehut. Onneksi oli kevyt viikko taas meneillään. Eilen kuitenkin pääsin pyörän päälle ja tein voimavetoja. Tuntui hyvältä. Tänään on vuorossa työpaikan pikkujoulut, joiden järjestelyvastaavana toimin jo 8 vuotta peräkkäin. Takki on aika tyhjä mutta ajattelin Keräkankareen maastoissa päästä suksille ennen pippaloiden alkua ja hiihtää muiden työkavereiden peesissä vk-harjoitteita. Tai sitten vaan rentoutua ja nauttia maastoista. En tiedä vielä kumpaan rahkeet riittää. Tämä viikonloppu pyhitetään joulutunnelmalle. Ensi viikolla on edessä sitten uudet kujeet.
Omalta osaltani tiimeily jatkui intesiivisenä, kun tiimimme jäsen Sini tuli meille yöpymään ja maanantaina kävimme treenaamassa rappusia ja illalla vielä vähän lihaskuntotreeniä. Satutin illan treenissä kylkeni ja piru vie se oli kipeä. Tiistaina pidin tiimille luennon ja harjoittelimme yhdessä Liikuntamyllyssä. Keskiviikkona oli pakko huilata. Olin tulossa kipeäksi. Tiukat aikataulut ja kovat treenit olivat vieneet mehut. Onneksi oli kevyt viikko taas meneillään. Eilen kuitenkin pääsin pyörän päälle ja tein voimavetoja. Tuntui hyvältä. Tänään on vuorossa työpaikan pikkujoulut, joiden järjestelyvastaavana toimin jo 8 vuotta peräkkäin. Takki on aika tyhjä mutta ajattelin Keräkankareen maastoissa päästä suksille ennen pippaloiden alkua ja hiihtää muiden työkavereiden peesissä vk-harjoitteita. Tai sitten vaan rentoutua ja nauttia maastoista. En tiedä vielä kumpaan rahkeet riittää. Tämä viikonloppu pyhitetään joulutunnelmalle. Ensi viikolla on edessä sitten uudet kujeet.
lauantai 17. marraskuuta 2012
työn ja harjoittelun yhdistäminen
Käyn töissä. Ajan kilpaa. Kaikkihan sen nyt tietää ja se on monen suomalaisen pyöräilijän painajaismainen kombinaatio ja taistelu aina talvisin. Kesällä helpotusta tuo kesälomat.
Minullakin kesän reissujen jäljiltä, lomat ovat palaneet ja viikonlopun vapaiden jälkeen sisään on syksyllä taottava viikonloppuja, jotta olen tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa.
Viime viikkoni ovat olleet ehkä kovimmat aikoihin. Harjoituksista sattui ne kovat viikot juuri tähän saumaan ja töissä sattui kovat viikot samaan aikaan. Mitä tehdä? No C-vitamiinia nassuun ja askeettinen elämäntyyli kurinalaisen käskytyksen kera toimii aina. Kaikki muu saa jäädä. Nämä kaksi asiaa täyttävät päiväni. Teoriassa sen pitäisi onnistua, viikon tunnit ovat enemmän kuin työni ja harjoitusteni yhteenlasketut tunnit. Joten eikun tuumasta toimeen.
Aamulla klo 6.00 ylös. Töissä pitää olla kello 08.00. Työmatka kestää tunnin, 62 km. Töissä syön ensimmäisen palaverin aikana aamupuuron ja juon kahvin. Työt loppuvat klo 16 tai klo 17. On syötävä töissä hyvä ateria päivällä, jotta heti töiden jälkeen jaksaa painaa treenin. Illalla klo 20.30 nukkumaan. Yhtenä päivänä jouduin ylitöihin. Pääsin lähtemään klo 18.30.
Menneellä viikolla minulla oli 1 vapaapäivä, keskellä viikkoa. Silloin ajoin pitkän pk:n. Olin aivan puhki, suolat tuli ulos mutta sykkeet pysyivät alhaalla, suht koht:) Ajo oli tervaista. Töissä tein viikolla 2 harjoitusta. Tatamilla tein tunnin kuntopiirin ja salilla 1h kovan voimaharjoituksen.
Tämän voimaharjoituksen jälkeen jouduin hissillä nousemaan työhuonekerrokseeni kun rappusia en kyennyt kävelemään. Asiakas tuli sovittuna ajankohtana ja istuimme työhuoneessani, kun kesken kaiken pohkeeni ja takareiteni ilmoittivat läsnäolostaan ja ponkaisin tuolista ylös irvistäen. Asiakkaalle jouduin vähän selittelemään, mutta hän vaan totesi, "kyllä minä sinut tunnistin, kovaa toi pyöräilijän elämä. Milloin kisakausi alkaa?" Vähän nolostutti, mutta tajusin, että mitäs tässä. Jatkoin töitä.
Esimieheni päätti muistaa minua, sain proteiinirahkan. Toiset saivat hillomunkit. Silloin mietin, että onko kurinalaisuuteni tällä hetkellä näin läpinäkyvää? "Ei Riina, haluan vain että ensi vuonna onnistut siinä mikä sinulle on tärkeää, sillä se on kantava voima, joka vie nuorta eteenpäin." Mieleni hamusi sitä munkkia, mutta tyydyin lusikoimaan rahkan napaani.
Töitä tuli tehtyä 7 päivää, yksi vapaapäivä ja 3 työpäivää ja nyt viikonloppu vapaa. Harjoitustunnit olivat 15h ja tällä viikolla yli 15h.
Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille, jotka syksyn pimetessä kiroavat, kun virta ei riitä töiden jälkeen treenaamaan ja lysähtävät sohvalle väsyneinä. Kuten näette, päätöksellä ja aikataulutuksella ja pienellä asioiden lomittamisella tämäkin on mahdollista. Kodin antama tuki ja apu oli vertaansa vailla. Tyttöjen kanssa käytiin uimassa yhtenä iltana ja siellä toteutin yhden treenini. Ymmärrystä riitti. Ja voin sanoa, että tämän setin läpikäyneenä olin yllättynyt, kuinka hyvin ja tehokkaasti suoriuduin treeneistäni sekä töistäni. Mutta väsymys painaa ja onneksi ensi viikolla on kevyt viikko treeneistä mutta töissä on samanlainen rupeama edessä.
Toivotan tsemppiä kaikille työssäkäyville perheellisille kuntoilijoille ja urheilijoille, kohta se aurinko taas alkaa paistamaan!!!
Minullakin kesän reissujen jäljiltä, lomat ovat palaneet ja viikonlopun vapaiden jälkeen sisään on syksyllä taottava viikonloppuja, jotta olen tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa.
Viime viikkoni ovat olleet ehkä kovimmat aikoihin. Harjoituksista sattui ne kovat viikot juuri tähän saumaan ja töissä sattui kovat viikot samaan aikaan. Mitä tehdä? No C-vitamiinia nassuun ja askeettinen elämäntyyli kurinalaisen käskytyksen kera toimii aina. Kaikki muu saa jäädä. Nämä kaksi asiaa täyttävät päiväni. Teoriassa sen pitäisi onnistua, viikon tunnit ovat enemmän kuin työni ja harjoitusteni yhteenlasketut tunnit. Joten eikun tuumasta toimeen.
Aamulla klo 6.00 ylös. Töissä pitää olla kello 08.00. Työmatka kestää tunnin, 62 km. Töissä syön ensimmäisen palaverin aikana aamupuuron ja juon kahvin. Työt loppuvat klo 16 tai klo 17. On syötävä töissä hyvä ateria päivällä, jotta heti töiden jälkeen jaksaa painaa treenin. Illalla klo 20.30 nukkumaan. Yhtenä päivänä jouduin ylitöihin. Pääsin lähtemään klo 18.30.
Menneellä viikolla minulla oli 1 vapaapäivä, keskellä viikkoa. Silloin ajoin pitkän pk:n. Olin aivan puhki, suolat tuli ulos mutta sykkeet pysyivät alhaalla, suht koht:) Ajo oli tervaista. Töissä tein viikolla 2 harjoitusta. Tatamilla tein tunnin kuntopiirin ja salilla 1h kovan voimaharjoituksen.
Tämän voimaharjoituksen jälkeen jouduin hissillä nousemaan työhuonekerrokseeni kun rappusia en kyennyt kävelemään. Asiakas tuli sovittuna ajankohtana ja istuimme työhuoneessani, kun kesken kaiken pohkeeni ja takareiteni ilmoittivat läsnäolostaan ja ponkaisin tuolista ylös irvistäen. Asiakkaalle jouduin vähän selittelemään, mutta hän vaan totesi, "kyllä minä sinut tunnistin, kovaa toi pyöräilijän elämä. Milloin kisakausi alkaa?" Vähän nolostutti, mutta tajusin, että mitäs tässä. Jatkoin töitä.
Esimieheni päätti muistaa minua, sain proteiinirahkan. Toiset saivat hillomunkit. Silloin mietin, että onko kurinalaisuuteni tällä hetkellä näin läpinäkyvää? "Ei Riina, haluan vain että ensi vuonna onnistut siinä mikä sinulle on tärkeää, sillä se on kantava voima, joka vie nuorta eteenpäin." Mieleni hamusi sitä munkkia, mutta tyydyin lusikoimaan rahkan napaani.
Töitä tuli tehtyä 7 päivää, yksi vapaapäivä ja 3 työpäivää ja nyt viikonloppu vapaa. Harjoitustunnit olivat 15h ja tällä viikolla yli 15h.
Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille, jotka syksyn pimetessä kiroavat, kun virta ei riitä töiden jälkeen treenaamaan ja lysähtävät sohvalle väsyneinä. Kuten näette, päätöksellä ja aikataulutuksella ja pienellä asioiden lomittamisella tämäkin on mahdollista. Kodin antama tuki ja apu oli vertaansa vailla. Tyttöjen kanssa käytiin uimassa yhtenä iltana ja siellä toteutin yhden treenini. Ymmärrystä riitti. Ja voin sanoa, että tämän setin läpikäyneenä olin yllättynyt, kuinka hyvin ja tehokkaasti suoriuduin treeneistäni sekä töistäni. Mutta väsymys painaa ja onneksi ensi viikolla on kevyt viikko treeneistä mutta töissä on samanlainen rupeama edessä.
Toivotan tsemppiä kaikille työssäkäyville perheellisille kuntoilijoille ja urheilijoille, kohta se aurinko taas alkaa paistamaan!!!
lauantai 3. marraskuuta 2012
Julistetaan kausi 2013 alkavaksi!
Em-kisojen jälkeen koitti väsymys. Kuntotestissä sen huomasi ehkä kaikkein parhaiten. Ei ollut enää sitä jotain, jolla puristaa testitulos kattoon.
Oli aika levätä ja pudottaa tehoja. Pyöräilyssä se tarkoittaa, että lenkit pitenee ja vauhti tippuu. Joku kysyikin, että onko toi oikeesti teidän lepovaihe... Kyllä se on. Harjoitukset on fyysisesti helppoja, henkisesti ehkä aika kuluttavia joidenkin mielestä. Itse olen aina nauttinut pitkistä lenkeistä, erityisesti hiekkapoluilla ja luonnon keskellä. Sade ei ole haitannut sitä menoa.
Olin viikon Virossa hakemassa lisää motivaatiota. Meren rannalla oli mukava tehdä harjoituksia ja nauttia luonnon värimaailmasta syksyisessä Haapsalussa.
Kausi 2013 harjoituksineen siis on alkanut. Kausi tuo minulle taas muutoksia. Edustukseni siirtyy CCH:n alla toimivaan Nishiki Racing Women tiimiin. Minun piti jo vuonna 2012 edustaa tätä tiimiä, mutta halusin olla mukana perustamassa Vihtiin sen ensimmäistä pyöräilyseuraa. Se onkin harrastuspyöräilyn kannalta lähtenyt mukavasti pyörimään mutta kilpailutoiminta maantiepyöräilyssä ei niinkään. Varsinkin, kun 3 ajajaa lähti CCH:n riveihin.
tässä linkki uuden tiimini sivuille:
www.nishikiracing.fi
ja seurani sivut:
www.cch.fi
Kausi tuo tullessaan myös muutoksia yhteistyökumppaneihin. Tiimin sponsoreiden lisäksi, itselläni on kumppaneita, jotka tukevat pyöräilyuraani tahtoen minun saavuttavan tavoittaneeni samalla itse saaden mainostilaa, tarjota palveluitaan minulle, saaden olla mukana urheilumaailman ytimessä pienellä panostuksella. Olen heille kiitollinen ja toivon yhteistyömme jatkuvan ja menestyksen myötä heidänkin osuutensa nousevan esiin paremmin. Urheilu on siitä epäkiitollinen laji, ettei sponsori eikä urheilija voi koskaan etukäteen tietää, mitä kausi tuo tullessaan. Se voi olla jymypotti, mutta se voi kaatua jo ekaan kisaan, jossa tulee vamma, joka pilaa loppukauden. Se on se riski. Kaikessa yrittämisessä on riskinsä, niin myös sponsoroinnissa.
Ensi vuoden henkilökohtaisia yhteistyökumppaneitani ovat Riisula rakennus Oy Tuusulasta, Hierontapalvelu Iiris Riihikalliosta sekä uutena 2Bxtreme crossfit-sali Tuusulan Sulan alueelta. Tämä kolmikko on tehokas paketti, jonka kanssa yhteistyö on jokaviikkoista ja uusia kujeita keksitään varmasti molemmin puolin. Itse olen valmis muuhunkin, kun mainosten liimaamiseen autoon tai ajovaatteisiin. Sen he tietävät, ja toivonkin, että voin antaa jotain heillekin. Ainakin hieronnassa olen välillä antanut haasteita, joita tavallinen tallaaja ei tarjoa. Mutta Iiris on niistä suoriutunut vankalla kokemuksellaan ja pistänyt Tuutsin hikoilemaan ja puremaan pyyhettä usein.
Tässä linkkejä heidän sivuilleen tutustumista varten:
www.riisula.fi
www.hierontapalveluiiris.fi
www.2bxtreme.fi
Kaluston suhteen huolto ja varaosapalvelut ovat toimineet ja heihin luotan ensi vuonnakin
www.lundberg.fi
www.probike.fi
Valmentajana jatkaa jo viime vuonna pyöräilymaailman saloihin uppotunut mieheni Sami Takala, joka puhkuu intoa ottaa akastaan kaiken irti. Ensimmäinen valmennusvuosi oli haastava, ja monet treenit päättyivät kinasteluun harjoituksen tarkoituksesta ja tarkoitussidonnaisuudesta.Usein jouduin toteamaan pässinpäänä sisimmässäni, että kyllä se perhana tietää, mitä puhuu. Mutta en voinut antaa periksi hänelle ihan vaan piruuttani. Valmennussuhteen jatkamisen edellytyksenä oli, että minä kuuntelisin ja tottelisin. Vaikeaa, mutta keksin ratkaisun. Sami sai tuekseen Oulusta Marko Törmäsen, joka osaa kävevästi perustella minulle, miksi jotain pitää tehdä. Joten kun tiukka paikka tulee, niin Samin ja Markon mielipidettä pässinkin on vaikea ohittaa... ehkä...
Kävinkin Oulussa Markon juttusilla, olin flunssassa mutta lentolippu oli maksettu, joten päätin mennä, vaikka tiesin joutuvani tositoimiin ja toteuttamaan treenin siellä. Treenin jälkeen oksensin. Paluumatkalla tunsin, kuinka lihakseni ihmettelivät, että mitäköhän toi akka meinaa ja piruuttaan kipeytyivät niin, ettei kävelykään ollut enää itsestäänselvyys.
Eilen ja tänään pystyin ergolla ajamaan hissukseen palautellen jalkoja uudesta jutusta. Mutta reissu toi esille kaiken olennaisen. Nyt tiedän mitä tarvitsen ja miten niitä ominaisuuksia voin kehittää. Ja se tässä iässä on se juttu.
Ensimmäinen kilpailuni on kotikisa Wattbike-maailmassa. 9.12.2012 Liikuntamyllyssä ajetaan Wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu kaudella 2013. 4km tuskaa tiedossa. Mutta toimii hyvänä harjoitusosana, sen jälkeen edessä salitreeni heti perään:)
Eli kipua ja tuskaisia hetkiä edessä... Show must go on!!!
Oli aika levätä ja pudottaa tehoja. Pyöräilyssä se tarkoittaa, että lenkit pitenee ja vauhti tippuu. Joku kysyikin, että onko toi oikeesti teidän lepovaihe... Kyllä se on. Harjoitukset on fyysisesti helppoja, henkisesti ehkä aika kuluttavia joidenkin mielestä. Itse olen aina nauttinut pitkistä lenkeistä, erityisesti hiekkapoluilla ja luonnon keskellä. Sade ei ole haitannut sitä menoa.
Olin viikon Virossa hakemassa lisää motivaatiota. Meren rannalla oli mukava tehdä harjoituksia ja nauttia luonnon värimaailmasta syksyisessä Haapsalussa.
Kausi 2013 harjoituksineen siis on alkanut. Kausi tuo minulle taas muutoksia. Edustukseni siirtyy CCH:n alla toimivaan Nishiki Racing Women tiimiin. Minun piti jo vuonna 2012 edustaa tätä tiimiä, mutta halusin olla mukana perustamassa Vihtiin sen ensimmäistä pyöräilyseuraa. Se onkin harrastuspyöräilyn kannalta lähtenyt mukavasti pyörimään mutta kilpailutoiminta maantiepyöräilyssä ei niinkään. Varsinkin, kun 3 ajajaa lähti CCH:n riveihin.
tässä linkki uuden tiimini sivuille:
www.nishikiracing.fi
ja seurani sivut:
www.cch.fi
Kausi tuo tullessaan myös muutoksia yhteistyökumppaneihin. Tiimin sponsoreiden lisäksi, itselläni on kumppaneita, jotka tukevat pyöräilyuraani tahtoen minun saavuttavan tavoittaneeni samalla itse saaden mainostilaa, tarjota palveluitaan minulle, saaden olla mukana urheilumaailman ytimessä pienellä panostuksella. Olen heille kiitollinen ja toivon yhteistyömme jatkuvan ja menestyksen myötä heidänkin osuutensa nousevan esiin paremmin. Urheilu on siitä epäkiitollinen laji, ettei sponsori eikä urheilija voi koskaan etukäteen tietää, mitä kausi tuo tullessaan. Se voi olla jymypotti, mutta se voi kaatua jo ekaan kisaan, jossa tulee vamma, joka pilaa loppukauden. Se on se riski. Kaikessa yrittämisessä on riskinsä, niin myös sponsoroinnissa.
Ensi vuoden henkilökohtaisia yhteistyökumppaneitani ovat Riisula rakennus Oy Tuusulasta, Hierontapalvelu Iiris Riihikalliosta sekä uutena 2Bxtreme crossfit-sali Tuusulan Sulan alueelta. Tämä kolmikko on tehokas paketti, jonka kanssa yhteistyö on jokaviikkoista ja uusia kujeita keksitään varmasti molemmin puolin. Itse olen valmis muuhunkin, kun mainosten liimaamiseen autoon tai ajovaatteisiin. Sen he tietävät, ja toivonkin, että voin antaa jotain heillekin. Ainakin hieronnassa olen välillä antanut haasteita, joita tavallinen tallaaja ei tarjoa. Mutta Iiris on niistä suoriutunut vankalla kokemuksellaan ja pistänyt Tuutsin hikoilemaan ja puremaan pyyhettä usein.
Tässä linkkejä heidän sivuilleen tutustumista varten:
www.riisula.fi
www.hierontapalveluiiris.fi
www.2bxtreme.fi
Kaluston suhteen huolto ja varaosapalvelut ovat toimineet ja heihin luotan ensi vuonnakin
www.lundberg.fi
www.probike.fi
Valmentajana jatkaa jo viime vuonna pyöräilymaailman saloihin uppotunut mieheni Sami Takala, joka puhkuu intoa ottaa akastaan kaiken irti. Ensimmäinen valmennusvuosi oli haastava, ja monet treenit päättyivät kinasteluun harjoituksen tarkoituksesta ja tarkoitussidonnaisuudesta.Usein jouduin toteamaan pässinpäänä sisimmässäni, että kyllä se perhana tietää, mitä puhuu. Mutta en voinut antaa periksi hänelle ihan vaan piruuttani. Valmennussuhteen jatkamisen edellytyksenä oli, että minä kuuntelisin ja tottelisin. Vaikeaa, mutta keksin ratkaisun. Sami sai tuekseen Oulusta Marko Törmäsen, joka osaa kävevästi perustella minulle, miksi jotain pitää tehdä. Joten kun tiukka paikka tulee, niin Samin ja Markon mielipidettä pässinkin on vaikea ohittaa... ehkä...
Kävinkin Oulussa Markon juttusilla, olin flunssassa mutta lentolippu oli maksettu, joten päätin mennä, vaikka tiesin joutuvani tositoimiin ja toteuttamaan treenin siellä. Treenin jälkeen oksensin. Paluumatkalla tunsin, kuinka lihakseni ihmettelivät, että mitäköhän toi akka meinaa ja piruuttaan kipeytyivät niin, ettei kävelykään ollut enää itsestäänselvyys.
Eilen ja tänään pystyin ergolla ajamaan hissukseen palautellen jalkoja uudesta jutusta. Mutta reissu toi esille kaiken olennaisen. Nyt tiedän mitä tarvitsen ja miten niitä ominaisuuksia voin kehittää. Ja se tässä iässä on se juttu.
Ensimmäinen kilpailuni on kotikisa Wattbike-maailmassa. 9.12.2012 Liikuntamyllyssä ajetaan Wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu kaudella 2013. 4km tuskaa tiedossa. Mutta toimii hyvänä harjoitusosana, sen jälkeen edessä salitreeni heti perään:)
Eli kipua ja tuskaisia hetkiä edessä... Show must go on!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)