Sm-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselleni ne tulivat liian äkkiä sairastumisen jälkeen. Teimme kaikkemme, jotta olisin ollut edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta lähtiessäni tiesin, ettei kunto kestä mitään. Kyllähän, jos pitäisi matkaa ajaa, niin ajan vaikka Suomen ympäri, mutta kun vauhtia laitetaan koneeseen, niin kone pettää. Siksi päätinkin, että tässä on oiva tilaisuus tehdä 2 hyvää treeniä. Tempossa ajoin kynnyksellä lähdöstä maaliin, se riitti 17 sijaan. Moni ihmetteli, miksen hymyillyt palkintopallilla kun joukkueemme sai SM-pronssia, voin sanoa, ettei paljoa liikuttanut, vaikka mitali on mitali. Koko kolmikko oli sairastellut, Niina ajoi kurkkukivussa, Suvi kärsinyt mykoplasman, itse oli 2 kk sivussa keuhkojen takia. Loistava joukkue!!! Mutta menimme viivalle silti, kunnioituksena SM-kisoja kohtaan.
Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.
Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.
Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
maanantai 10. kesäkuuta 2013
vaikeuksien kautta kohti parempaa ja Porvoon ajoja.
koko kevät on ollut todella vaikeata astman ja keuhkojen oireiden takia. Kun poskiontelot saatiin rauhoittumaan, keuhkoni ilmoittivat, ettei kroppa ole balanssissa ja alkoi taistelujen tie. Välillä teki mieli luovuttaa koko kaudesta irti ja olla vaan. Viikko sitten alkoi näkyä valoa tunnelin päässä kun sain uudet astmalääkkeet ja oireeni osoittautuivat keuhkoputkentulehdukseksi ja astman pahentumaksi ja totesin kilpailleeni puolilla keuhkoilla koko alkukauden. Lääkkeet tehosivat, nopeasti ja pyörän alkoi tapahtua. Aloin systemaattisesti hakemaan kuntoani uudelleen, tiedän että SM-kisoihin on pari viikkoa aikaa ja kiire on, enkä usko että sinne mitään ihmettä tulee tapahtumaan mutta onhan niitä kisoja heinäkuussa ja elokuussakin. Pitää olla realisti.
Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.
Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!
Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.
Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.
Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.
Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.
Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D
Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.
Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!
Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.
Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.
Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.
Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.
Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D
tiistai 21. toukokuuta 2013
kesää kohti
Aikaa edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt paljon. Maajoukkueen touhut ovat vieneet naista paikasta toiseen ja puhelinrumba ja asioiden järjestely ovat verottaneet aikaa.
Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa. Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.
Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.
Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.
Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.
Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa. Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.
Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.
Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.
Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.
torstai 11. huhtikuuta 2013
tuulenhalkojan oikkuiluja
Jos maaliskuu kului siivillä treenatessa ja homma kulki kuin unelma, niin huhtikuu on sen vastakohta.
Maaliskuun lopussa hampaani korjattiin ns tehojaksolla. Viikkoon en pystynyt puremaan mitään saatika harjaamaan niitä kuin hellästi sivellen. Tästä kroppa äityneenä, päätti se ruveta vittuilemaan. Tuli kurkkukipu, räkätauti ja mahatauti, sen jälkeen ajattelin että nyt helpottaa, mutta ei sentään. Nousi kuume. Sitä seurasi tänään lääkärireissu, hintaa tutkimuksille ja toimenpiteille koitui vajaassa tunnissa 177,80 euroa.
Voin sanoa että viimeisen 2 vuoden aikana tähän kärsään on uponnut euro poikineen. Fess-leikkaus 2000 e, lukuisat punkteeraukset, toimenpiteet, tutkimukset, kuvaukset... siinä ei 5000 e riitä. Taidan vakuuttaa tuulenhalkojani, se on arvokkaampi kuin pyöräni.
No kiivaan talven jäljiltä on hyväkin hengähtää hieman, mutta rajansa tietysti kaikella. Kroppa joka on tottunut rääkkiin, lyödään seis, niin muutaman päivän jälkeen seuraa levottomuus ja kun kaikki kotonakin on tehty niin sitten alkaa hermostuminen ja lihasten kipeytyminen. Läheiseni tämän tietävät ja hyvin osaavat minua käsitellä. Olen kuin villiponi, jonka kuolaimia kiristelemällä, saadaan poni taas kuriin.
Päätin sitten alkaa korjaamaan kalustoani. Klossit uusittu, stemmiprojekti etenee, aika-ajopyörä valmiina uurastukseen, treenihuone tuli siivottua tänään, veren valuessa kärsästä. Mitäs sitä tuommoisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen lepäämään viitsisi..
Nyt tuli vähän heikko olo, niin päätin istua koneelle ja pohtia asiaa.
Pitää miettiä mistä tämä kaikki sai alkunsa. Vitamiinit, treenimäärät ja ruokailu on kondiksessa. Kaikki on tehty oppikirjamaisesti. Kovan leirityksen jälkeen tietysti tuli otettua rennosti ja huilattua. Mutta missä vika?
Nyt virukset ja pöpöt jylläävät kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. En ole missään noista. Siis katson kotiani. Kaikki siivotaan 3 kertaa viikossa. Pitäisikö desinfioida kaikki taloon tulevat ihmiset? Ovella suihkuttaa... Hmm aika brutaalilta kuulostaa. Tai jos erakoituisin, eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Ei taida oppikirjat auttaa tähän ongelmaan.
Tosiasia on että pöpöjä tulee ja pöpöjä menee. Urheilija on kuin pieni lapsi, joka imee kaiken itseensä. Vastustuskyky on leirien jälkeen alimmillaan, elimistön rasitustilan takia. Pitää vain oppia hyväksymään se tosiasia ja ottaa vastaan mitä tulee. Mahdollisimman vähin nollapäivin kun pääsee siitä ylitse niin kaikki on hyvin. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse tunnun olevan sitä herkästi syttyvää mallia. On se hyvä, että edes pöpöt tykkää minusta:)
Niinpä seuraankin Turun kilpailuviikonlopun etänä ja toivon tiimiläisille hyvää kisaviikonloppua, samoin kaikille muillekin. Muistakaa pukeutua lämpimästi, kevät on petollista aikaa.
Maaliskuun lopussa hampaani korjattiin ns tehojaksolla. Viikkoon en pystynyt puremaan mitään saatika harjaamaan niitä kuin hellästi sivellen. Tästä kroppa äityneenä, päätti se ruveta vittuilemaan. Tuli kurkkukipu, räkätauti ja mahatauti, sen jälkeen ajattelin että nyt helpottaa, mutta ei sentään. Nousi kuume. Sitä seurasi tänään lääkärireissu, hintaa tutkimuksille ja toimenpiteille koitui vajaassa tunnissa 177,80 euroa.
Voin sanoa että viimeisen 2 vuoden aikana tähän kärsään on uponnut euro poikineen. Fess-leikkaus 2000 e, lukuisat punkteeraukset, toimenpiteet, tutkimukset, kuvaukset... siinä ei 5000 e riitä. Taidan vakuuttaa tuulenhalkojani, se on arvokkaampi kuin pyöräni.
No kiivaan talven jäljiltä on hyväkin hengähtää hieman, mutta rajansa tietysti kaikella. Kroppa joka on tottunut rääkkiin, lyödään seis, niin muutaman päivän jälkeen seuraa levottomuus ja kun kaikki kotonakin on tehty niin sitten alkaa hermostuminen ja lihasten kipeytyminen. Läheiseni tämän tietävät ja hyvin osaavat minua käsitellä. Olen kuin villiponi, jonka kuolaimia kiristelemällä, saadaan poni taas kuriin.
Päätin sitten alkaa korjaamaan kalustoani. Klossit uusittu, stemmiprojekti etenee, aika-ajopyörä valmiina uurastukseen, treenihuone tuli siivottua tänään, veren valuessa kärsästä. Mitäs sitä tuommoisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen lepäämään viitsisi..
Nyt tuli vähän heikko olo, niin päätin istua koneelle ja pohtia asiaa.
Pitää miettiä mistä tämä kaikki sai alkunsa. Vitamiinit, treenimäärät ja ruokailu on kondiksessa. Kaikki on tehty oppikirjamaisesti. Kovan leirityksen jälkeen tietysti tuli otettua rennosti ja huilattua. Mutta missä vika?
Nyt virukset ja pöpöt jylläävät kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. En ole missään noista. Siis katson kotiani. Kaikki siivotaan 3 kertaa viikossa. Pitäisikö desinfioida kaikki taloon tulevat ihmiset? Ovella suihkuttaa... Hmm aika brutaalilta kuulostaa. Tai jos erakoituisin, eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Ei taida oppikirjat auttaa tähän ongelmaan.
Tosiasia on että pöpöjä tulee ja pöpöjä menee. Urheilija on kuin pieni lapsi, joka imee kaiken itseensä. Vastustuskyky on leirien jälkeen alimmillaan, elimistön rasitustilan takia. Pitää vain oppia hyväksymään se tosiasia ja ottaa vastaan mitä tulee. Mahdollisimman vähin nollapäivin kun pääsee siitä ylitse niin kaikki on hyvin. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse tunnun olevan sitä herkästi syttyvää mallia. On se hyvä, että edes pöpöt tykkää minusta:)
Niinpä seuraankin Turun kilpailuviikonlopun etänä ja toivon tiimiläisille hyvää kisaviikonloppua, samoin kaikille muillekin. Muistakaa pukeutua lämpimästi, kevät on petollista aikaa.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
NRW:n leiri 9-23.3.2013 Alcudia
En ollut koskaan käynyt Alcudiassa. Mallorcalla kyllä, mutta aina viettänyt aikani etelärannikolla. Ennen leiriä lisähaasteen henkisellä puolella loi äitini sairastuminen vyöruusuun. Eihän se muuten olisi mikään kova sairaus, mutta syöpää sairastavalle tuo omat lisähaasteensa ja kaiken lisäksi se tuli päähän ja toisen silmän alueelle. Eli terkkarin kautta sitten suuntasin lentokentälle.
Paikka oli vielä talven jäljiltä talviteloillaan. Pyöräilijöitä kautta maailman oli tuhansia siellä, mutta paikalliset eivät olleet vielä oikein heränneet talviunestaan. Ehkä Espanjan taloustilannekin näkyi siellä. Kaikki liikkeet olivat lappu luukulla.
Mahtavaa oli päästä maantielle ajamaan, ihan oikeasti. Nautin jokaisesta kilometristä. Kauniit maisemat hivelivät mieltäni ja oli todella hienoa. Hotellimme oli meren rannalla, ja juoksulenkit oli helppo juosta rantahietikolla. Lepopäivänä alkoi monsuunisade. Salamat iskivät, kirkkaalta taivaalta ja vesimassa vyöryi kaupunkiin. Juoksimme Samin kanssa erääseen laukkukauppaan suojaan. Tulipahan sieltä ostettua sitten äidille laukku tuliaisiksi.
Rakeiden hakatessa hartioita palasimme majapaikkaamme. Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä Söllerin valloitukseen. Lähdimme kuitenkin autolla illalla vielä katsomaan onko siellä lunta tiellä, koska alempanakin oli sohjoa. Olihan siellä. Olimme Samin kanssa paniikissa serppatiellä kääntämässä autoa, kun lämpötila laski lähelle nollaa ja tie oli lumen peitossa. Samana iltana saimme kuulla kahden saksalaisen pyöräilijän menehtyneen saarella ajauduttuaan sivutuulessa rekan eteen. Se herätti taas ajattelemaan lajin turvallisuutta, kun kaikki kirmailivat pyörillään liikenteen seassa kuin päättömät kanat.
Itselläni leiri sujui pientä ihottumaongelmaa lukuunottamatta hyvin. Sekin todennäköisesti johtui huonosti pestyistä ajohousuista. Sain tehtyä kaikki suunnitellut harjoitukset ja vähän extraakin. Nyt leirin jälkeen tuntuu, että kyllä ne meni suoraan jalkoihin, kaikki kilometrit. Jalat tuntuvat painavilta, väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua. Sunnuntai menikin ihan koomassa.
Eilen kävin pyörittelemässä 1,5h lenkin kovan hammashoitoepisodin jälkeen. Yksi hampaistani oli oireillut jo joulukuusta asti ja nyt kaikki hampaani korjataan, kun keliakia oli murentanut ne piloille.
Hammasta porattiin ja sieltä löytyi kova tulehduspesäke, joka saatiin nyt kuriin. Koko lenkin ajan hammas vihloi kovin ja toi lisähaastetta illallekin.
Myöhään illalla sain leiripalautteen. Valmentaja hykerteli tyytyväisyyttään ja tuntui hyvältä, kun olin kerrankin onnistunut jossain. Nyt seuraava kuukausi on tsempattava. Askel kerrallaan. usko omaan tekemiseen on palannut.
Viime viikonloppuna ajettiin wattbiken SM-kisat 10 km:n matkalla. Omasta seurasta ajamassa oli Sini Savolainen ja Kirsi Lehmuskanta. Sini raskaan 2 leiriviikon jälkeen pystyi vielä venymään SM-pronssille, uskomaton pakkaus. Itse seisoin sunnuntai-aamuna silmät ristissä ja tuijotin seinää. Mietin, että luojan kiitos en lähteny kisaan mukaan. Ehkä 10 vuoden ikäerollakin on osuutta asiaan.
Kirsi taasen laittoi päivällä iloisen viestin. Hän oli voittanut ikäluokkansa SM-kultaa!!! Ei sekään vielä mitään mutta hänen aikansa 15.57 sai vanhan wattimestarin hymyilemään, olin onnellinen hänen puolestaan. Kaikkien vaikeuksien kautta hän on saavuttamassa hyvän kunnon kesää kohti.
Keväisin ajatuksin jatkamme eteenpäin ja toivotankin kaikille munarikasta pääsiäistä. Itselläni se kuluu pyörän selässä aurinkoa ihaillen.
Paikka oli vielä talven jäljiltä talviteloillaan. Pyöräilijöitä kautta maailman oli tuhansia siellä, mutta paikalliset eivät olleet vielä oikein heränneet talviunestaan. Ehkä Espanjan taloustilannekin näkyi siellä. Kaikki liikkeet olivat lappu luukulla.
Mahtavaa oli päästä maantielle ajamaan, ihan oikeasti. Nautin jokaisesta kilometristä. Kauniit maisemat hivelivät mieltäni ja oli todella hienoa. Hotellimme oli meren rannalla, ja juoksulenkit oli helppo juosta rantahietikolla. Lepopäivänä alkoi monsuunisade. Salamat iskivät, kirkkaalta taivaalta ja vesimassa vyöryi kaupunkiin. Juoksimme Samin kanssa erääseen laukkukauppaan suojaan. Tulipahan sieltä ostettua sitten äidille laukku tuliaisiksi.
Rakeiden hakatessa hartioita palasimme majapaikkaamme. Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä Söllerin valloitukseen. Lähdimme kuitenkin autolla illalla vielä katsomaan onko siellä lunta tiellä, koska alempanakin oli sohjoa. Olihan siellä. Olimme Samin kanssa paniikissa serppatiellä kääntämässä autoa, kun lämpötila laski lähelle nollaa ja tie oli lumen peitossa. Samana iltana saimme kuulla kahden saksalaisen pyöräilijän menehtyneen saarella ajauduttuaan sivutuulessa rekan eteen. Se herätti taas ajattelemaan lajin turvallisuutta, kun kaikki kirmailivat pyörillään liikenteen seassa kuin päättömät kanat.
Itselläni leiri sujui pientä ihottumaongelmaa lukuunottamatta hyvin. Sekin todennäköisesti johtui huonosti pestyistä ajohousuista. Sain tehtyä kaikki suunnitellut harjoitukset ja vähän extraakin. Nyt leirin jälkeen tuntuu, että kyllä ne meni suoraan jalkoihin, kaikki kilometrit. Jalat tuntuvat painavilta, väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua. Sunnuntai menikin ihan koomassa.
Eilen kävin pyörittelemässä 1,5h lenkin kovan hammashoitoepisodin jälkeen. Yksi hampaistani oli oireillut jo joulukuusta asti ja nyt kaikki hampaani korjataan, kun keliakia oli murentanut ne piloille.
Hammasta porattiin ja sieltä löytyi kova tulehduspesäke, joka saatiin nyt kuriin. Koko lenkin ajan hammas vihloi kovin ja toi lisähaastetta illallekin.
Myöhään illalla sain leiripalautteen. Valmentaja hykerteli tyytyväisyyttään ja tuntui hyvältä, kun olin kerrankin onnistunut jossain. Nyt seuraava kuukausi on tsempattava. Askel kerrallaan. usko omaan tekemiseen on palannut.
Viime viikonloppuna ajettiin wattbiken SM-kisat 10 km:n matkalla. Omasta seurasta ajamassa oli Sini Savolainen ja Kirsi Lehmuskanta. Sini raskaan 2 leiriviikon jälkeen pystyi vielä venymään SM-pronssille, uskomaton pakkaus. Itse seisoin sunnuntai-aamuna silmät ristissä ja tuijotin seinää. Mietin, että luojan kiitos en lähteny kisaan mukaan. Ehkä 10 vuoden ikäerollakin on osuutta asiaan.
Kirsi taasen laittoi päivällä iloisen viestin. Hän oli voittanut ikäluokkansa SM-kultaa!!! Ei sekään vielä mitään mutta hänen aikansa 15.57 sai vanhan wattimestarin hymyilemään, olin onnellinen hänen puolestaan. Kaikkien vaikeuksien kautta hän on saavuttamassa hyvän kunnon kesää kohti.
Keväisin ajatuksin jatkamme eteenpäin ja toivotankin kaikille munarikasta pääsiäistä. Itselläni se kuluu pyörän selässä aurinkoa ihaillen.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
välitesti...
Kun viime syksynä 5.10.2012 kävin aloitustestissä kautta 2013 varten, tuli eteeni karu tavoite.
Tiesin ettei tule olemaan helppo talvi. Kävisin kuitenkin helmikuun loppuun asti töissä ja pitäisi oikeasti treenata tosissaan, jotta saavuttaisin sellaisen kunnon, jolla tavoitteeni voisi olla realistisesti saavutettavissa.
Nyt eilen, tasan 5kk myöhemmin samassa paikassa, oli välikuntotesti. Lopullinenhan on sitten kilpailu.
Pelkäsin jotenkin alitajunnassa tuota testiä etukäteen. Toisaalta olin innoissani menossa katsomaan työni jälkeä. Ajatukset olivat sekasortoiset. Tässä iässä kun ei oikein viitsisi mitään nollatulosta enää katsella. Tulokset olivat suorastaan sykähdyttävät. Olin kehittynyt niillä osa-alueilla huimasti, joita oli tarkoituskin kehittää. Huomasin, että uusi astmalääkitys todellakin puree eikä vikinöistä ollut enää tietoakaan. Hengityskapasiteetissä jäi varaa, kun testi loppui, samoin jalat olisivat halunneet jatkaa, ainoa syy miksi lopetin testin, oli keskittymisen herpaantuminen. Pää hajosi. Olin odottanut sitä hetkeä, jotenkin tyydyin siihen, että olin saavuttanut jo parhaimman tulokseni ikinä enkä edes yrittänyt vetää sitä loppuun asti. Outoa... Noh, rajat joita halusimme selvittää olivat jo ajat sitten tulleet esille ja niinpä Sami heti testin jälkeen alkoi muokkaamaan leiriohjelman uusille sykerajoille ja wateille.
ajoasennon etsimistä, vaikeata
Kaikkein parasta oli huomata se, että olen todellakin oppinut kuuntelemaan itseäni. Sanoin ennen testiä sykkeen tarkkuudella missä aerobinen ja anaerobinen kynnykseni ovat. Sanoin heti testin loputtua että pää hajosi, kunto ei loppunut, ja testaaja sanoi, että niinhän siinä kävi käyrienkin mukaan. Eniten testissä ihmetystä herätti se, kuinka paljon ihminen voi 5kk pudottaa itsestään puhdasta läskiä, varsinkin jos ei ole kovin läski ollut aloituksessakaan.
Voimatasapaino oli noussut samaan aikaan, koska ajamisen taloudellisuusaste ei ollut muuttunut.
Kaikin puolin onnistunut testi. Suunta on hyvä ja tavoitteet ovat taas askelen lähempänä, mutta kivinen tuo tie tulee olemaan.
Lauantaina lähdetään sitten Espanjaan. Samille rankinta tulee olemaan aamuherätys klo 04. Hän nauttii niistä suunnattoman vähän. Toivottavasti poju saa itsensä terveeksi ennen sitä, koska hän tuntuu sairastavan kaiken puolestani. Ehkä sekin on sitä rakkautta ja empatiaa, joka hänestä minua kohtaan huokuu.
Näin lopuksi. Maanantaina 4.3 avattiin Suomen naisten pyöräilymaajoukkueen blogi www.womencycling.blogspot.fi ja facebookissa on myös sivut. Tytöt ovat hyvässä vauhdissa ja näiltä sivuilta voitte seurata joukkueiden otteita kesän mittaan.
Pitäkää ketju kireällä...
Tiesin ettei tule olemaan helppo talvi. Kävisin kuitenkin helmikuun loppuun asti töissä ja pitäisi oikeasti treenata tosissaan, jotta saavuttaisin sellaisen kunnon, jolla tavoitteeni voisi olla realistisesti saavutettavissa.
Nyt eilen, tasan 5kk myöhemmin samassa paikassa, oli välikuntotesti. Lopullinenhan on sitten kilpailu.
Pelkäsin jotenkin alitajunnassa tuota testiä etukäteen. Toisaalta olin innoissani menossa katsomaan työni jälkeä. Ajatukset olivat sekasortoiset. Tässä iässä kun ei oikein viitsisi mitään nollatulosta enää katsella. Tulokset olivat suorastaan sykähdyttävät. Olin kehittynyt niillä osa-alueilla huimasti, joita oli tarkoituskin kehittää. Huomasin, että uusi astmalääkitys todellakin puree eikä vikinöistä ollut enää tietoakaan. Hengityskapasiteetissä jäi varaa, kun testi loppui, samoin jalat olisivat halunneet jatkaa, ainoa syy miksi lopetin testin, oli keskittymisen herpaantuminen. Pää hajosi. Olin odottanut sitä hetkeä, jotenkin tyydyin siihen, että olin saavuttanut jo parhaimman tulokseni ikinä enkä edes yrittänyt vetää sitä loppuun asti. Outoa... Noh, rajat joita halusimme selvittää olivat jo ajat sitten tulleet esille ja niinpä Sami heti testin jälkeen alkoi muokkaamaan leiriohjelman uusille sykerajoille ja wateille.
Kaikkein parasta oli huomata se, että olen todellakin oppinut kuuntelemaan itseäni. Sanoin ennen testiä sykkeen tarkkuudella missä aerobinen ja anaerobinen kynnykseni ovat. Sanoin heti testin loputtua että pää hajosi, kunto ei loppunut, ja testaaja sanoi, että niinhän siinä kävi käyrienkin mukaan. Eniten testissä ihmetystä herätti se, kuinka paljon ihminen voi 5kk pudottaa itsestään puhdasta läskiä, varsinkin jos ei ole kovin läski ollut aloituksessakaan.
Voimatasapaino oli noussut samaan aikaan, koska ajamisen taloudellisuusaste ei ollut muuttunut.
Kaikin puolin onnistunut testi. Suunta on hyvä ja tavoitteet ovat taas askelen lähempänä, mutta kivinen tuo tie tulee olemaan.
Lauantaina lähdetään sitten Espanjaan. Samille rankinta tulee olemaan aamuherätys klo 04. Hän nauttii niistä suunnattoman vähän. Toivottavasti poju saa itsensä terveeksi ennen sitä, koska hän tuntuu sairastavan kaiken puolestani. Ehkä sekin on sitä rakkautta ja empatiaa, joka hänestä minua kohtaan huokuu.
Näin lopuksi. Maanantaina 4.3 avattiin Suomen naisten pyöräilymaajoukkueen blogi www.womencycling.blogspot.fi ja facebookissa on myös sivut. Tytöt ovat hyvässä vauhdissa ja näiltä sivuilta voitte seurata joukkueiden otteita kesän mittaan.
Pitäkää ketju kireällä...
maanantai 18. helmikuuta 2013
ruokavaliosta
Olen nyt 1 ½ v kärvistellyt keliakian kanssa. Sairauden diagnosoinnin jälkeen jouduin tietysti ravintoterapeutin käsittelyyn. Hän oli järkyttynyt kun rehellisesti kerroin paperilla kuinka päivittäiset ruokailuni hoituvat.
Aiemmin söin säännöllisen epäsäännöllisesti. Pystyi helposti mennä pari päivää syömättä, kunnes kova nälkä vei voiton ja ahmin kuin kehitysmaan lapsi ruokaa. En juonut paljoakaan, koska koin, etten halunnut viettää tehokkaita päiviäni vessassa. Älkää tuomitko, tämä tuntuu olevan yleisempää monilla ikäisilläni kuin luulinkaan. Ja sitten vielä ihmettelin miksei paino putoa, vaikken kauheasti herkkuja itseeni ahtanutkaan. Ei minun nuoruudessani vanhempani opettaneet säännöllisiä ruoka-aikoja, silloin syötiin, kun oli nälkä.
Nyt olen viime syksystä asti oikeasti ryhdistäytynyt, opettelin syömään 34-vuotiaana.
Säännölliset ruokailu-ajat. Ensimmäinen kuukausi oli taistelua, teki mieli haistatella koko systeemille, liian hankalaa, vessassakin sai ravata koko ajan. Sitten aloin kiinnittämään mitä siinä lautasella oikeasti oli. Tuli lautasmalli kehiin.
Mutta sitten aloin huomaamaan, että harjoituksissa minulla oli virtaa, lihaskipuja ei enää ollut, vatsani alkoi tasapainottumaan. Ei ilmavaivoja eikä turvotusta.
Muutenkin oloni rauhoittui, olin virkeä ja tehokkaampi kuin koskaan. Paino alkoi putoamaan ihan itsestään ilman sen erikoisempaa diettaamista ja vielä talvella.
Nyt olen 13 kg kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan. Voitte kuvitella kuinka se lämmittää mieltäni. Harjoituksissani on aivan erilainen meininki. Ruokailut sujuvat omalla painollaan. Eikä niitä herkkujakaan tee enää mieli. Ei oo tarvetta.
Töissä monet ovat ihmetelleet säännöllistä ja orjallista ruokailurytmiäni. Ja ovat kyllä huomanneet ulkoisen habitukseni muutoksen. Moni onkin alkanut seurailemaan jalanjälkiäni ja kyselemään neuvoja.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta se, miksi tästä halusin kirjoittaa, on syy, jonka olen huomannut seuratessani nuorempien kilpakumppanieni ruokailuja ja tapoja. Vaikka olisittekin langanlaihoja nyt alle 20 vuotiaina, kuten minäkin olin, niin huonot ruokailutavat jatkuessaan tulevat vaikuttamaan painoonne ja suorituksiinne yhä enemmän ja enemmän. Ruoka on polttoaine, jolla pyöräilijä ajaa. Eihän se autokaan ihan millä polttoaineella hyvänsä kulje. Se tarvitsee juuri oikeata polttoainetta aivan kuten mekin. Eikä tyhjällä tankillakaan auto etene.
En kirjoittaisi tätä, ellen itse olisi sitä kokenut. Ei ne ravintoterapeutit ihan hulluja puhu.
Aiemmin söin säännöllisen epäsäännöllisesti. Pystyi helposti mennä pari päivää syömättä, kunnes kova nälkä vei voiton ja ahmin kuin kehitysmaan lapsi ruokaa. En juonut paljoakaan, koska koin, etten halunnut viettää tehokkaita päiviäni vessassa. Älkää tuomitko, tämä tuntuu olevan yleisempää monilla ikäisilläni kuin luulinkaan. Ja sitten vielä ihmettelin miksei paino putoa, vaikken kauheasti herkkuja itseeni ahtanutkaan. Ei minun nuoruudessani vanhempani opettaneet säännöllisiä ruoka-aikoja, silloin syötiin, kun oli nälkä.
Nyt olen viime syksystä asti oikeasti ryhdistäytynyt, opettelin syömään 34-vuotiaana.
Säännölliset ruokailu-ajat. Ensimmäinen kuukausi oli taistelua, teki mieli haistatella koko systeemille, liian hankalaa, vessassakin sai ravata koko ajan. Sitten aloin kiinnittämään mitä siinä lautasella oikeasti oli. Tuli lautasmalli kehiin.
Mutta sitten aloin huomaamaan, että harjoituksissa minulla oli virtaa, lihaskipuja ei enää ollut, vatsani alkoi tasapainottumaan. Ei ilmavaivoja eikä turvotusta.
Muutenkin oloni rauhoittui, olin virkeä ja tehokkaampi kuin koskaan. Paino alkoi putoamaan ihan itsestään ilman sen erikoisempaa diettaamista ja vielä talvella.
Nyt olen 13 kg kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan. Voitte kuvitella kuinka se lämmittää mieltäni. Harjoituksissani on aivan erilainen meininki. Ruokailut sujuvat omalla painollaan. Eikä niitä herkkujakaan tee enää mieli. Ei oo tarvetta.
Töissä monet ovat ihmetelleet säännöllistä ja orjallista ruokailurytmiäni. Ja ovat kyllä huomanneet ulkoisen habitukseni muutoksen. Moni onkin alkanut seurailemaan jalanjälkiäni ja kyselemään neuvoja.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta se, miksi tästä halusin kirjoittaa, on syy, jonka olen huomannut seuratessani nuorempien kilpakumppanieni ruokailuja ja tapoja. Vaikka olisittekin langanlaihoja nyt alle 20 vuotiaina, kuten minäkin olin, niin huonot ruokailutavat jatkuessaan tulevat vaikuttamaan painoonne ja suorituksiinne yhä enemmän ja enemmän. Ruoka on polttoaine, jolla pyöräilijä ajaa. Eihän se autokaan ihan millä polttoaineella hyvänsä kulje. Se tarvitsee juuri oikeata polttoainetta aivan kuten mekin. Eikä tyhjällä tankillakaan auto etene.
En kirjoittaisi tätä, ellen itse olisi sitä kokenut. Ei ne ravintoterapeutit ihan hulluja puhu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)