kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.
Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.
Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.
08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.
Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.
31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.
Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.
Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.
Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.
Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.
Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.
Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.
Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
lauantai 23. marraskuuta 2013
itsekkyys
Näin taloudellisesti maan ollessa ns kriisissä pitää olla onnellinen, että on töitä.
Pyöräilijän pitkien harjoitusten takia ajankäyttö ja työssäkäynti tuottavat ongelmia, varsinkin palautumisessa ja rytmityksessä. Itse olen aina ärsyyntynyt itsekkäistä ihmisistä, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtämään heitä. Kiitos urheilun. Itsekkyys ei ole sama asia kuin itsepäisyys, vaikka monet sen siihen rinnastavatkin. Itsekkyys on parhaimmillaan sitoutumista jonkin asiaan, joka imee mukanaan.
Kun oma työpaikkani eli koko viime vuoden kriisin keskellä ja se päätettiin lakkauttaa ja siirrymme virallisesti joulukuun alusta Lohjalle kaikki töihin, mietin pitkään miten tämän homman nyt hoitaisi.
Ensimmäinen ajatus oli lopettaa kilpaurheilu ja harrastella. Katselin koko syksyn itseäni peiliin ja totesin, etten saa siitä sitä motivaatiota jota tarvitsen itseni rääkkäämiseen ja pelkkä hinkuttelu ei kiinnosta vielä ainakaan. Haluan siis toisin sanoen ajaa kilpaa. Motivaatio kasvoi, kun jouduin pakosti sairaslomalla olemaan paikoillani, koska työpaikan home-ongelmat olivat saaneet nenäni lopullisesti hajoamaan. Eikä se vieläkään ole kokonaan toipunut. Mutta nyt tiedän mistä se ainainen poskionteloiden tulehtuminen johtui. 10 vuotta siitä tulikin kärsittyä enemmän ja vähemmän.
Liiton tehdessä omia strategioitaan ja seuratessani sitä keskustelua sivusta, varsinkin kuultuani viimeisimmät versiot suunnitelmista, totesin, ettei aikani riitä siihen otona. Enkä halua hommaa tehdä vasemmalla kädellä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka tänä vuonna toiminta oli pientä, olin vuorotteluvapaalla ja oli aikaa siihen, silti aika ei riittänyt. Vetäydyin. Uskon, että sinne löytyy viisaita, innovatiivisia, lajia eteenpäin vieviä henkilöitä ihan varmasti. Ainakin jos keskustelupalstoja on uskominen.
Näin sain aikaa itselleni. Kilpa-urheilijan pitää olla itsekäs. Sitä en ole kovin usein ollut käytännössä ja jos olen ollutkin, olen tuntenut pahaa mieltä ja hyvitellyt uupumukseen saakka. Nyt olen opetellut sanomaan ei, ja kas vain aikaa tuntuu irtoavan vaikka mihin ja henkisesti olotilani on rauhallinen. Puhelin on vaiennut, stressitasot laskeneet ja saan keskittyä siihen mihin pitää ilman puhelimen pärinää. Olen myös aloittanut puhelimen käyttöseurannan, etten koko ajan tiiraile sitä tai maailma ei kaadu, jso puhelin jää kotiin. Olen kasvanut kuitenkin aikakauteni kun ei vielä ollut kännyköitä. Monet kaverit ovatkin odotelleet vastasoittoa päiviä, koska olen kuitenkin päästäni vielä aika pehmeä, etten muista yksinkertaisesti soittaa. Sitten viikon päästä saan ahaa-elämyksen kesken jonkun suorituksen, että ai perhana, Jarkolle piti soittaa jo viikko sitten.
Töissä en voi olla kovin itsekäs. Mutta olen päättänyt, että vastaan vain omasta osuudestani. Jos joku kysyy apua, mietin hetken, ennenkuin suostun. Kaikki omaksi parhaakseni. Sillä jos en pidä huolta itsestäni en voi pitää huolta työyhteisönkään hyvinvoinnista. Se on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Eikä tämä ole vielä ainakaan tuottanut uudessa työyhteisössä ongelmia. Siellä monilla on suurempia haaveita kuin työ. Työ hoidetaan ja vapaa-ajalla harrastetaan. Töitä ei tehdä elämäntyönä.
Omat ratkaisuni ovat sovittaneet pitkät työmatkat, uuden työyhteisön, lisääntyneen työmäärän ja kovan harjoittelun tarkan valvonnan alla sellaiseen symbioosiin, että se vielä tuntuu mielekkäältä eikä elämä ole turhan askeettista ja robottimaista työskentelyä. Kovassa kunnossa kun ehtii ihailemaan luontoa, ja nauttimaan pienistä asioista, kuten pitkistä pyörälenkeistä kivojen pyöräilykavereiden kanssa. Ja kun pohja on tehty hyvin, se motivoi rakentamaan ison kakun, koska tietää itse, että se pohja kestää sen. Viime keväänä koristeluvaiheessa sattui moka, mutta nyt sekin on tiedostettu ja etukäteisjärjestelyillä ja itsekkyydellä se korjataan. Toivottavasti ensi vuonna kakku pysyisi pystyssä ja saan asettaa sen päälle sen viimeisen koristeen.
Ihmisellä pitää olla haaveita, niistä pitää tehdä tavoitteita, ja tavoitteiden eteen on tehtävä töitä sitoutuneesti jotta ne voisivat toteutua. Näin haaveistakin tulee totta jonakin päivänä.
Pyöräilijän pitkien harjoitusten takia ajankäyttö ja työssäkäynti tuottavat ongelmia, varsinkin palautumisessa ja rytmityksessä. Itse olen aina ärsyyntynyt itsekkäistä ihmisistä, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtämään heitä. Kiitos urheilun. Itsekkyys ei ole sama asia kuin itsepäisyys, vaikka monet sen siihen rinnastavatkin. Itsekkyys on parhaimmillaan sitoutumista jonkin asiaan, joka imee mukanaan.
Kun oma työpaikkani eli koko viime vuoden kriisin keskellä ja se päätettiin lakkauttaa ja siirrymme virallisesti joulukuun alusta Lohjalle kaikki töihin, mietin pitkään miten tämän homman nyt hoitaisi.
Ensimmäinen ajatus oli lopettaa kilpaurheilu ja harrastella. Katselin koko syksyn itseäni peiliin ja totesin, etten saa siitä sitä motivaatiota jota tarvitsen itseni rääkkäämiseen ja pelkkä hinkuttelu ei kiinnosta vielä ainakaan. Haluan siis toisin sanoen ajaa kilpaa. Motivaatio kasvoi, kun jouduin pakosti sairaslomalla olemaan paikoillani, koska työpaikan home-ongelmat olivat saaneet nenäni lopullisesti hajoamaan. Eikä se vieläkään ole kokonaan toipunut. Mutta nyt tiedän mistä se ainainen poskionteloiden tulehtuminen johtui. 10 vuotta siitä tulikin kärsittyä enemmän ja vähemmän.
Liiton tehdessä omia strategioitaan ja seuratessani sitä keskustelua sivusta, varsinkin kuultuani viimeisimmät versiot suunnitelmista, totesin, ettei aikani riitä siihen otona. Enkä halua hommaa tehdä vasemmalla kädellä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka tänä vuonna toiminta oli pientä, olin vuorotteluvapaalla ja oli aikaa siihen, silti aika ei riittänyt. Vetäydyin. Uskon, että sinne löytyy viisaita, innovatiivisia, lajia eteenpäin vieviä henkilöitä ihan varmasti. Ainakin jos keskustelupalstoja on uskominen.
Näin sain aikaa itselleni. Kilpa-urheilijan pitää olla itsekäs. Sitä en ole kovin usein ollut käytännössä ja jos olen ollutkin, olen tuntenut pahaa mieltä ja hyvitellyt uupumukseen saakka. Nyt olen opetellut sanomaan ei, ja kas vain aikaa tuntuu irtoavan vaikka mihin ja henkisesti olotilani on rauhallinen. Puhelin on vaiennut, stressitasot laskeneet ja saan keskittyä siihen mihin pitää ilman puhelimen pärinää. Olen myös aloittanut puhelimen käyttöseurannan, etten koko ajan tiiraile sitä tai maailma ei kaadu, jso puhelin jää kotiin. Olen kasvanut kuitenkin aikakauteni kun ei vielä ollut kännyköitä. Monet kaverit ovatkin odotelleet vastasoittoa päiviä, koska olen kuitenkin päästäni vielä aika pehmeä, etten muista yksinkertaisesti soittaa. Sitten viikon päästä saan ahaa-elämyksen kesken jonkun suorituksen, että ai perhana, Jarkolle piti soittaa jo viikko sitten.
Töissä en voi olla kovin itsekäs. Mutta olen päättänyt, että vastaan vain omasta osuudestani. Jos joku kysyy apua, mietin hetken, ennenkuin suostun. Kaikki omaksi parhaakseni. Sillä jos en pidä huolta itsestäni en voi pitää huolta työyhteisönkään hyvinvoinnista. Se on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Eikä tämä ole vielä ainakaan tuottanut uudessa työyhteisössä ongelmia. Siellä monilla on suurempia haaveita kuin työ. Työ hoidetaan ja vapaa-ajalla harrastetaan. Töitä ei tehdä elämäntyönä.
Omat ratkaisuni ovat sovittaneet pitkät työmatkat, uuden työyhteisön, lisääntyneen työmäärän ja kovan harjoittelun tarkan valvonnan alla sellaiseen symbioosiin, että se vielä tuntuu mielekkäältä eikä elämä ole turhan askeettista ja robottimaista työskentelyä. Kovassa kunnossa kun ehtii ihailemaan luontoa, ja nauttimaan pienistä asioista, kuten pitkistä pyörälenkeistä kivojen pyöräilykavereiden kanssa. Ja kun pohja on tehty hyvin, se motivoi rakentamaan ison kakun, koska tietää itse, että se pohja kestää sen. Viime keväänä koristeluvaiheessa sattui moka, mutta nyt sekin on tiedostettu ja etukäteisjärjestelyillä ja itsekkyydellä se korjataan. Toivottavasti ensi vuonna kakku pysyisi pystyssä ja saan asettaa sen päälle sen viimeisen koristeen.
Ihmisellä pitää olla haaveita, niistä pitää tehdä tavoitteita, ja tavoitteiden eteen on tehtävä töitä sitoutuneesti jotta ne voisivat toteutua. Näin haaveistakin tulee totta jonakin päivänä.
lauantai 21. syyskuuta 2013
tilinteko
Syyskuun ensimmäinen päivä ajettiin TDH, jossa itse vedin 29 nopeusryhmän kauden päätteeksi kauheassa vesisateessa. Sen jälkeen tiesin, että vielä 3 päivää kunnes kuntotesti on tehty ja sitten saan levätä hetken. Kun kuntotesti oli päättynyt, paluumatkalla Pajulahdesta jo tunsin olevani kipeä. Ja niinhän se flunssa sieltä tulikin jo torstaiksi. Siitä on nyt kolme viikkoa.
Alussa ajattelin, että tämä kuuluu asiaan ja nautin olla kipeä. Ihanaa vaan olla ja nauttia kodista. Sitten mieli alkoi halajamaan takaisin pyörän selkään. Sehän tarkoitus olikin, mutta tauti on jyllännyt kropassa liian pitkään ja aiheuttaa lähinnä nyt saamattomuutta ja väsymystä. Ja siihen ei ole lääkkeitä. Pitäisi vaan henkisesti kestää ja odottaa. Siinä lajissa en pärjää. En todellakaan.
Mutta harjoitellaan. Sitä kärsivällisyyttä!!!!
Palataan elokuuhun. Olin kesäkuun jälkeen todella pettynyt aika-ajosuorituksiini ja tunsin,että koko kausi oli mennyt hyvästä harjoittelusta huolimatta ihan penkin alle. Myös tiimimme kärsi ajajapulasta ja sairastelimme paljon. Pienissä yksittäisissä kisoissa sain onnistumisia mutten mitään erikoista.
Heinäkuussa loukkasin itseni lievästi U6:lla ja sekin lisäsi vitutuskäyrän tappiin. Päätin palata alkulähteille, tein hyvän 3 viikon setin ja palasin töihin. Sitten alkoi elokuun kisat. Ja tuntui hyvältä. Onni ei ihan ollut mukana, mutta vittuako siitä, kun itte tietää, että nyt kulkee.
Asiaan vaikutti sekin, että vaihdoin tempopyöräni. Olin ollut tyytymätön aiempaan Giantiin, koska ajaessa en saanut sitä tunnetta, että nyt mennään. Rohkaistuin ja pyysin Lundbergilta koeajoon Trekin speedconcept 9.5:n. Ajoin niillä säädöillä uuden ennätyksen viikkotempossa. Sitten pyörä säädettiin ja tein uuden ennätyksen ja taas uuden. ISM-tempossa asentoa rukattiin vielä ennen lähtöä, ja tiedän ettei se ollut järkiratkaisu, mutta kaiken sen häröilyn jälkeen tunsin, että olen oikealla polulla taas kerran siltä eksyttyäni. Paritempo SM oli itselleni helppo fyysisesti mutta henkisesti jännitti, kun parini kanssa en ollut ehtinyt treenaamaan hommaa kuin pari kertaa. Hänelle tempo lajina muutoinkin oli aika tuore. SM-pronssi ja hopea niukasti hävittynä tuntui hyvältä.
Mutta se ero, mikä näillä 2 huipputason aika-ajopyörällä on, on mitoitus. Molemmat pyörät ovat hyviä, samaa runkokokoa, mutta geometria aivan erilainen. Se on se juju.. Kun Giant ostettiin, en nähnyt sitä kuin kuvissa. Ekana vuonna se tuntui hyvältä, kun olin 12 kg isompi ja en edes taipunut niin alas kuin nyt pääsen. Sitten kun fyysinen ulkomuoto muuttui, pyörää ei saanut säädettyä samalla kaavalla sääntöjen mukaan. Se oli auttamatta liian pitkä vaakaputki, liian pysty asento.
Toiselle joku pyörä sopii ja toiselle ei. Olisi valtava helpotus monelle,että pyörää pääsisi kokeilemaan ennen ostopäätöstä. Ihan konkreettisesti. On eri ajaa sitä ergossa tai pukissa kuin luonnossa kisavauhdilla. Itse sain tilaisuuden ja kiitän siitä syvästi ja lämpimästi pyöräliike Lundbergin Jania sekä Sakua. Kiitos pojat.
Nooh, kisat on ajettu ja hehkutukset tehty. Tuleva kausi kolkuttelee ovella. Levot on levätty ja aika suunnata uutta päin. Tässä ehkä ensi vuodelle suurin haaste.
Haasteena oman ajamisen rinnalla tulee olemaan suomalaisen pyöräilyn kehittyminen. Itse vedin tämän kauden kokeiluna naisten maajoukkuetta. Sain osakseni katkeruutta, solvausta, kiitosta ja kehuja. Ristiriitaisia tunteita. Monta yötä valvoin, pohtien naistemme joukkuetta, ajajia, heidän ajovaatteitaan, rahoitusta, keskustelin eri maiden kisajärjestäjien kanssa etsien halpoja hyviä reissuja eukoille. Tuli paljon uusia kontakteja ja tuttuja. Sain myös tuta, kuinka plajon raha vaikuttaa osanotto-oikeuteen. Kiitos vaan patonkimaalle. Se ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta omaan suorituskykyyni ja kevään stressi asioiden keskellä punnertamassa sai minut sairastumaan lopulta ja nämä katkeroituneet solvaajat taputtamaan karvaisia käsiään onnesta.
Mutta periksi en antanut. Vein homman läpi hammasta purren. Pitäen kiinni toimintasuunnitelmasta, itkien monesti iltaisin kotona, kuinka perseestä koko homma on. Oli monia, jotka soittivat ja neuvoivat, kyselivät ja lupasivat auttaa, mutta kaikkein konkreettisimman avun hetkellä he eivät edes vastanneet puhelimeen. Sitten oli hetkiä jolloin leijuin. Olin saanut jotain sellaista aikaiseksi joka herätti keskustelun ja muutoksen askeleet. Uskalsin ottaa nuoret 16 vuotiaat tytöt mukaan hommaan ensi kaudeksi. Uudet ajatukset ovat jo valmiina. Voi olla että heitän ne romukoppaan, jos ne eivät saa tuulta alleen. Yritän ainakin. JA NÄMÄ AJATUKSET OVAT TULLEET AJAJILTA, eivät pelkästään minulta.
Taas sain synkkiä pilviä taivaalle. Joku jossain ei pitänyt ajatuksesta. Ja seisoin myrskytuulessa, ja seison vieläkin. Tai siltä se tuntuu. Olin hypännyt jonkun varpaille, jonkun etu kärsisi taas kerran.
Tällä hetkellä pyöräilymaailmassa kuohuu, foorumit, twitterit, facebook on täynnä päivittelyä asioista. Karu totuus on se, kenellä on halua siirtyä sanoista tekoihin. Ne teot ovat yksinkertaisimmillaan niitä, että otat 6 nuorta ajajaa omaan autoosi kaikkine romuineen, ajat heidät ulkomaille 1300km päähän, huollat vesisateessa kohmeisin sormin, päivystät sairaalassa huolestuneena loukkaantuneita, nukut viikon koulun lattialla puoliksi tyhjentyneellä ilmapatjalla toisten kuorsatessa äänekkäästi ja yrität ymmärtää tanskaa joukkueenjohtajien kokouksissa väsyneenä iltakymmeneltä. Ja vielä maksat tästä ilosta omasta pussistasi kuluja. En ole kenenkään äiti, en isä, enkä sukulainen. Olen itse ajanut maajoukkueessa, saanut pyöräilyltä paljon ystäviä, nähnyt uusia paikkoja joissa en muutoin olisi ikinä käynyt (en niin hullu olisi) ja nyt haluan auttaa näitä nuoria kuskeja, jotka motivoituneina tarvitsevat tukeamme. Se ajatus siivitti minuakin kestämään väsymyksen, vitutuksen ja muun saven. Koska luulen tietäväni, mitä he tarvitsevat. Ja tämän kauden jälkeen olen siitä enemmän kuin vakuuttunut. Ne ketkä ovat tänä vuonna olleet maajoukkueiden huoltajina, joukkueenjohtajina ja muutoin auttamassa talkoissa ansaitsevat ainakin minulta sydämelliset kiitokset, sillä yhdessä tekemällä ei kaikki kasaannu yhden niskaan. Ilman Tomi Lehteä, Juha Kakkoa, Fabian Ehrleriä, Sari Törmästä, Vesa Väkevää, Ari Sarismalaa, Jyrki Lepistöä, Ilpo Kyllöstä, Anne-Maarit Helasjoki-Vesasta, Markku Niemistä, Pertti Sireniä, Asko Hahtoa, Sari Nurmea, Ossi Törmästä, Sami Takalaa ja Markku Väyrystä ei tätäkään vähää olisi onnistuttu tekemään. Kiitos teille kaikille ajajien puolesta!
Alussa ajattelin, että tämä kuuluu asiaan ja nautin olla kipeä. Ihanaa vaan olla ja nauttia kodista. Sitten mieli alkoi halajamaan takaisin pyörän selkään. Sehän tarkoitus olikin, mutta tauti on jyllännyt kropassa liian pitkään ja aiheuttaa lähinnä nyt saamattomuutta ja väsymystä. Ja siihen ei ole lääkkeitä. Pitäisi vaan henkisesti kestää ja odottaa. Siinä lajissa en pärjää. En todellakaan.
Mutta harjoitellaan. Sitä kärsivällisyyttä!!!!
Palataan elokuuhun. Olin kesäkuun jälkeen todella pettynyt aika-ajosuorituksiini ja tunsin,että koko kausi oli mennyt hyvästä harjoittelusta huolimatta ihan penkin alle. Myös tiimimme kärsi ajajapulasta ja sairastelimme paljon. Pienissä yksittäisissä kisoissa sain onnistumisia mutten mitään erikoista.
Heinäkuussa loukkasin itseni lievästi U6:lla ja sekin lisäsi vitutuskäyrän tappiin. Päätin palata alkulähteille, tein hyvän 3 viikon setin ja palasin töihin. Sitten alkoi elokuun kisat. Ja tuntui hyvältä. Onni ei ihan ollut mukana, mutta vittuako siitä, kun itte tietää, että nyt kulkee.
Asiaan vaikutti sekin, että vaihdoin tempopyöräni. Olin ollut tyytymätön aiempaan Giantiin, koska ajaessa en saanut sitä tunnetta, että nyt mennään. Rohkaistuin ja pyysin Lundbergilta koeajoon Trekin speedconcept 9.5:n. Ajoin niillä säädöillä uuden ennätyksen viikkotempossa. Sitten pyörä säädettiin ja tein uuden ennätyksen ja taas uuden. ISM-tempossa asentoa rukattiin vielä ennen lähtöä, ja tiedän ettei se ollut järkiratkaisu, mutta kaiken sen häröilyn jälkeen tunsin, että olen oikealla polulla taas kerran siltä eksyttyäni. Paritempo SM oli itselleni helppo fyysisesti mutta henkisesti jännitti, kun parini kanssa en ollut ehtinyt treenaamaan hommaa kuin pari kertaa. Hänelle tempo lajina muutoinkin oli aika tuore. SM-pronssi ja hopea niukasti hävittynä tuntui hyvältä.
Mutta se ero, mikä näillä 2 huipputason aika-ajopyörällä on, on mitoitus. Molemmat pyörät ovat hyviä, samaa runkokokoa, mutta geometria aivan erilainen. Se on se juju.. Kun Giant ostettiin, en nähnyt sitä kuin kuvissa. Ekana vuonna se tuntui hyvältä, kun olin 12 kg isompi ja en edes taipunut niin alas kuin nyt pääsen. Sitten kun fyysinen ulkomuoto muuttui, pyörää ei saanut säädettyä samalla kaavalla sääntöjen mukaan. Se oli auttamatta liian pitkä vaakaputki, liian pysty asento.
Toiselle joku pyörä sopii ja toiselle ei. Olisi valtava helpotus monelle,että pyörää pääsisi kokeilemaan ennen ostopäätöstä. Ihan konkreettisesti. On eri ajaa sitä ergossa tai pukissa kuin luonnossa kisavauhdilla. Itse sain tilaisuuden ja kiitän siitä syvästi ja lämpimästi pyöräliike Lundbergin Jania sekä Sakua. Kiitos pojat.
Nooh, kisat on ajettu ja hehkutukset tehty. Tuleva kausi kolkuttelee ovella. Levot on levätty ja aika suunnata uutta päin. Tässä ehkä ensi vuodelle suurin haaste.
Haasteena oman ajamisen rinnalla tulee olemaan suomalaisen pyöräilyn kehittyminen. Itse vedin tämän kauden kokeiluna naisten maajoukkuetta. Sain osakseni katkeruutta, solvausta, kiitosta ja kehuja. Ristiriitaisia tunteita. Monta yötä valvoin, pohtien naistemme joukkuetta, ajajia, heidän ajovaatteitaan, rahoitusta, keskustelin eri maiden kisajärjestäjien kanssa etsien halpoja hyviä reissuja eukoille. Tuli paljon uusia kontakteja ja tuttuja. Sain myös tuta, kuinka plajon raha vaikuttaa osanotto-oikeuteen. Kiitos vaan patonkimaalle. Se ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta omaan suorituskykyyni ja kevään stressi asioiden keskellä punnertamassa sai minut sairastumaan lopulta ja nämä katkeroituneet solvaajat taputtamaan karvaisia käsiään onnesta.
Mutta periksi en antanut. Vein homman läpi hammasta purren. Pitäen kiinni toimintasuunnitelmasta, itkien monesti iltaisin kotona, kuinka perseestä koko homma on. Oli monia, jotka soittivat ja neuvoivat, kyselivät ja lupasivat auttaa, mutta kaikkein konkreettisimman avun hetkellä he eivät edes vastanneet puhelimeen. Sitten oli hetkiä jolloin leijuin. Olin saanut jotain sellaista aikaiseksi joka herätti keskustelun ja muutoksen askeleet. Uskalsin ottaa nuoret 16 vuotiaat tytöt mukaan hommaan ensi kaudeksi. Uudet ajatukset ovat jo valmiina. Voi olla että heitän ne romukoppaan, jos ne eivät saa tuulta alleen. Yritän ainakin. JA NÄMÄ AJATUKSET OVAT TULLEET AJAJILTA, eivät pelkästään minulta.
Taas sain synkkiä pilviä taivaalle. Joku jossain ei pitänyt ajatuksesta. Ja seisoin myrskytuulessa, ja seison vieläkin. Tai siltä se tuntuu. Olin hypännyt jonkun varpaille, jonkun etu kärsisi taas kerran.
Tällä hetkellä pyöräilymaailmassa kuohuu, foorumit, twitterit, facebook on täynnä päivittelyä asioista. Karu totuus on se, kenellä on halua siirtyä sanoista tekoihin. Ne teot ovat yksinkertaisimmillaan niitä, että otat 6 nuorta ajajaa omaan autoosi kaikkine romuineen, ajat heidät ulkomaille 1300km päähän, huollat vesisateessa kohmeisin sormin, päivystät sairaalassa huolestuneena loukkaantuneita, nukut viikon koulun lattialla puoliksi tyhjentyneellä ilmapatjalla toisten kuorsatessa äänekkäästi ja yrität ymmärtää tanskaa joukkueenjohtajien kokouksissa väsyneenä iltakymmeneltä. Ja vielä maksat tästä ilosta omasta pussistasi kuluja. En ole kenenkään äiti, en isä, enkä sukulainen. Olen itse ajanut maajoukkueessa, saanut pyöräilyltä paljon ystäviä, nähnyt uusia paikkoja joissa en muutoin olisi ikinä käynyt (en niin hullu olisi) ja nyt haluan auttaa näitä nuoria kuskeja, jotka motivoituneina tarvitsevat tukeamme. Se ajatus siivitti minuakin kestämään väsymyksen, vitutuksen ja muun saven. Koska luulen tietäväni, mitä he tarvitsevat. Ja tämän kauden jälkeen olen siitä enemmän kuin vakuuttunut. Ne ketkä ovat tänä vuonna olleet maajoukkueiden huoltajina, joukkueenjohtajina ja muutoin auttamassa talkoissa ansaitsevat ainakin minulta sydämelliset kiitokset, sillä yhdessä tekemällä ei kaikki kasaannu yhden niskaan. Ilman Tomi Lehteä, Juha Kakkoa, Fabian Ehrleriä, Sari Törmästä, Vesa Väkevää, Ari Sarismalaa, Jyrki Lepistöä, Ilpo Kyllöstä, Anne-Maarit Helasjoki-Vesasta, Markku Niemistä, Pertti Sireniä, Asko Hahtoa, Sari Nurmea, Ossi Törmästä, Sami Takalaa ja Markku Väyrystä ei tätäkään vähää olisi onnistuttu tekemään. Kiitos teille kaikille ajajien puolesta!
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
kisoja tulee ja menee
Sm-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselleni ne tulivat liian äkkiä sairastumisen jälkeen. Teimme kaikkemme, jotta olisin ollut edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta lähtiessäni tiesin, ettei kunto kestä mitään. Kyllähän, jos pitäisi matkaa ajaa, niin ajan vaikka Suomen ympäri, mutta kun vauhtia laitetaan koneeseen, niin kone pettää. Siksi päätinkin, että tässä on oiva tilaisuus tehdä 2 hyvää treeniä. Tempossa ajoin kynnyksellä lähdöstä maaliin, se riitti 17 sijaan. Moni ihmetteli, miksen hymyillyt palkintopallilla kun joukkueemme sai SM-pronssia, voin sanoa, ettei paljoa liikuttanut, vaikka mitali on mitali. Koko kolmikko oli sairastellut, Niina ajoi kurkkukivussa, Suvi kärsinyt mykoplasman, itse oli 2 kk sivussa keuhkojen takia. Loistava joukkue!!! Mutta menimme viivalle silti, kunnioituksena SM-kisoja kohtaan.
Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.
Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.
Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.
Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.
Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.
Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
vaikeuksien kautta kohti parempaa ja Porvoon ajoja.
koko kevät on ollut todella vaikeata astman ja keuhkojen oireiden takia. Kun poskiontelot saatiin rauhoittumaan, keuhkoni ilmoittivat, ettei kroppa ole balanssissa ja alkoi taistelujen tie. Välillä teki mieli luovuttaa koko kaudesta irti ja olla vaan. Viikko sitten alkoi näkyä valoa tunnelin päässä kun sain uudet astmalääkkeet ja oireeni osoittautuivat keuhkoputkentulehdukseksi ja astman pahentumaksi ja totesin kilpailleeni puolilla keuhkoilla koko alkukauden. Lääkkeet tehosivat, nopeasti ja pyörän alkoi tapahtua. Aloin systemaattisesti hakemaan kuntoani uudelleen, tiedän että SM-kisoihin on pari viikkoa aikaa ja kiire on, enkä usko että sinne mitään ihmettä tulee tapahtumaan mutta onhan niitä kisoja heinäkuussa ja elokuussakin. Pitää olla realisti.
Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.
Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!
Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.
Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.
Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.
Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.
Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D
Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.
Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!
Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.
Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.
Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.
Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.
Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D
tiistai 21. toukokuuta 2013
kesää kohti
Aikaa edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt paljon. Maajoukkueen touhut ovat vieneet naista paikasta toiseen ja puhelinrumba ja asioiden järjestely ovat verottaneet aikaa.
Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa. Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.
Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.
Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.
Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.
Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa. Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.
Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.
Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.
Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.
torstai 11. huhtikuuta 2013
tuulenhalkojan oikkuiluja
Jos maaliskuu kului siivillä treenatessa ja homma kulki kuin unelma, niin huhtikuu on sen vastakohta.
Maaliskuun lopussa hampaani korjattiin ns tehojaksolla. Viikkoon en pystynyt puremaan mitään saatika harjaamaan niitä kuin hellästi sivellen. Tästä kroppa äityneenä, päätti se ruveta vittuilemaan. Tuli kurkkukipu, räkätauti ja mahatauti, sen jälkeen ajattelin että nyt helpottaa, mutta ei sentään. Nousi kuume. Sitä seurasi tänään lääkärireissu, hintaa tutkimuksille ja toimenpiteille koitui vajaassa tunnissa 177,80 euroa.
Voin sanoa että viimeisen 2 vuoden aikana tähän kärsään on uponnut euro poikineen. Fess-leikkaus 2000 e, lukuisat punkteeraukset, toimenpiteet, tutkimukset, kuvaukset... siinä ei 5000 e riitä. Taidan vakuuttaa tuulenhalkojani, se on arvokkaampi kuin pyöräni.
No kiivaan talven jäljiltä on hyväkin hengähtää hieman, mutta rajansa tietysti kaikella. Kroppa joka on tottunut rääkkiin, lyödään seis, niin muutaman päivän jälkeen seuraa levottomuus ja kun kaikki kotonakin on tehty niin sitten alkaa hermostuminen ja lihasten kipeytyminen. Läheiseni tämän tietävät ja hyvin osaavat minua käsitellä. Olen kuin villiponi, jonka kuolaimia kiristelemällä, saadaan poni taas kuriin.
Päätin sitten alkaa korjaamaan kalustoani. Klossit uusittu, stemmiprojekti etenee, aika-ajopyörä valmiina uurastukseen, treenihuone tuli siivottua tänään, veren valuessa kärsästä. Mitäs sitä tuommoisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen lepäämään viitsisi..
Nyt tuli vähän heikko olo, niin päätin istua koneelle ja pohtia asiaa.
Pitää miettiä mistä tämä kaikki sai alkunsa. Vitamiinit, treenimäärät ja ruokailu on kondiksessa. Kaikki on tehty oppikirjamaisesti. Kovan leirityksen jälkeen tietysti tuli otettua rennosti ja huilattua. Mutta missä vika?
Nyt virukset ja pöpöt jylläävät kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. En ole missään noista. Siis katson kotiani. Kaikki siivotaan 3 kertaa viikossa. Pitäisikö desinfioida kaikki taloon tulevat ihmiset? Ovella suihkuttaa... Hmm aika brutaalilta kuulostaa. Tai jos erakoituisin, eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Ei taida oppikirjat auttaa tähän ongelmaan.
Tosiasia on että pöpöjä tulee ja pöpöjä menee. Urheilija on kuin pieni lapsi, joka imee kaiken itseensä. Vastustuskyky on leirien jälkeen alimmillaan, elimistön rasitustilan takia. Pitää vain oppia hyväksymään se tosiasia ja ottaa vastaan mitä tulee. Mahdollisimman vähin nollapäivin kun pääsee siitä ylitse niin kaikki on hyvin. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse tunnun olevan sitä herkästi syttyvää mallia. On se hyvä, että edes pöpöt tykkää minusta:)
Niinpä seuraankin Turun kilpailuviikonlopun etänä ja toivon tiimiläisille hyvää kisaviikonloppua, samoin kaikille muillekin. Muistakaa pukeutua lämpimästi, kevät on petollista aikaa.
Maaliskuun lopussa hampaani korjattiin ns tehojaksolla. Viikkoon en pystynyt puremaan mitään saatika harjaamaan niitä kuin hellästi sivellen. Tästä kroppa äityneenä, päätti se ruveta vittuilemaan. Tuli kurkkukipu, räkätauti ja mahatauti, sen jälkeen ajattelin että nyt helpottaa, mutta ei sentään. Nousi kuume. Sitä seurasi tänään lääkärireissu, hintaa tutkimuksille ja toimenpiteille koitui vajaassa tunnissa 177,80 euroa.
Voin sanoa että viimeisen 2 vuoden aikana tähän kärsään on uponnut euro poikineen. Fess-leikkaus 2000 e, lukuisat punkteeraukset, toimenpiteet, tutkimukset, kuvaukset... siinä ei 5000 e riitä. Taidan vakuuttaa tuulenhalkojani, se on arvokkaampi kuin pyöräni.
No kiivaan talven jäljiltä on hyväkin hengähtää hieman, mutta rajansa tietysti kaikella. Kroppa joka on tottunut rääkkiin, lyödään seis, niin muutaman päivän jälkeen seuraa levottomuus ja kun kaikki kotonakin on tehty niin sitten alkaa hermostuminen ja lihasten kipeytyminen. Läheiseni tämän tietävät ja hyvin osaavat minua käsitellä. Olen kuin villiponi, jonka kuolaimia kiristelemällä, saadaan poni taas kuriin.
Päätin sitten alkaa korjaamaan kalustoani. Klossit uusittu, stemmiprojekti etenee, aika-ajopyörä valmiina uurastukseen, treenihuone tuli siivottua tänään, veren valuessa kärsästä. Mitäs sitä tuommoisen kirurgisen toimenpiteen jälkeen lepäämään viitsisi..
Nyt tuli vähän heikko olo, niin päätin istua koneelle ja pohtia asiaa.
Pitää miettiä mistä tämä kaikki sai alkunsa. Vitamiinit, treenimäärät ja ruokailu on kondiksessa. Kaikki on tehty oppikirjamaisesti. Kovan leirityksen jälkeen tietysti tuli otettua rennosti ja huilattua. Mutta missä vika?
Nyt virukset ja pöpöt jylläävät kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. En ole missään noista. Siis katson kotiani. Kaikki siivotaan 3 kertaa viikossa. Pitäisikö desinfioida kaikki taloon tulevat ihmiset? Ovella suihkuttaa... Hmm aika brutaalilta kuulostaa. Tai jos erakoituisin, eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Ei taida oppikirjat auttaa tähän ongelmaan.
Tosiasia on että pöpöjä tulee ja pöpöjä menee. Urheilija on kuin pieni lapsi, joka imee kaiken itseensä. Vastustuskyky on leirien jälkeen alimmillaan, elimistön rasitustilan takia. Pitää vain oppia hyväksymään se tosiasia ja ottaa vastaan mitä tulee. Mahdollisimman vähin nollapäivin kun pääsee siitä ylitse niin kaikki on hyvin. Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse tunnun olevan sitä herkästi syttyvää mallia. On se hyvä, että edes pöpöt tykkää minusta:)
Niinpä seuraankin Turun kilpailuviikonlopun etänä ja toivon tiimiläisille hyvää kisaviikonloppua, samoin kaikille muillekin. Muistakaa pukeutua lämpimästi, kevät on petollista aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)