opettavainen vuosi 2014

Elämässä on paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus menee kovaa, joskus elämä tuntui tasaisen jauhavalta tempolta ja joskus junnataan paikallaan.


Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.

Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki  antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.

Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.

Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.

Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.


Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.

Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun  hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.

Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D

Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.

Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.

elämäni etappiajo

kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.

Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.

Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.

08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.

Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.

31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.

Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.

Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.

Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.


Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.

Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.

Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan  ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.

Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.

itsekkyys

Näin taloudellisesti maan ollessa ns kriisissä pitää olla onnellinen, että on töitä.
Pyöräilijän pitkien harjoitusten takia ajankäyttö ja työssäkäynti tuottavat ongelmia, varsinkin palautumisessa ja rytmityksessä. Itse olen aina ärsyyntynyt itsekkäistä ihmisistä, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtämään heitä. Kiitos urheilun. Itsekkyys ei ole sama asia kuin itsepäisyys, vaikka monet sen siihen rinnastavatkin. Itsekkyys on parhaimmillaan sitoutumista jonkin asiaan, joka imee mukanaan.

Kun oma työpaikkani eli koko viime vuoden kriisin keskellä ja se päätettiin lakkauttaa ja siirrymme virallisesti joulukuun alusta Lohjalle kaikki töihin, mietin pitkään miten tämän homman nyt hoitaisi.
Ensimmäinen ajatus oli lopettaa kilpaurheilu ja harrastella. Katselin koko syksyn itseäni peiliin ja totesin, etten saa siitä sitä motivaatiota jota tarvitsen itseni rääkkäämiseen ja pelkkä hinkuttelu ei kiinnosta vielä ainakaan. Haluan siis toisin sanoen ajaa kilpaa. Motivaatio kasvoi, kun jouduin pakosti sairaslomalla olemaan paikoillani, koska työpaikan home-ongelmat olivat saaneet nenäni lopullisesti hajoamaan. Eikä se vieläkään ole kokonaan toipunut. Mutta nyt tiedän mistä se ainainen poskionteloiden tulehtuminen johtui. 10 vuotta siitä tulikin kärsittyä enemmän ja vähemmän.

Liiton tehdessä omia strategioitaan ja seuratessani sitä keskustelua sivusta, varsinkin kuultuani viimeisimmät versiot suunnitelmista, totesin, ettei aikani riitä siihen otona. Enkä halua hommaa tehdä vasemmalla kädellä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka tänä vuonna toiminta oli pientä, olin vuorotteluvapaalla ja oli aikaa siihen, silti aika ei riittänyt. Vetäydyin. Uskon, että sinne löytyy viisaita, innovatiivisia, lajia eteenpäin vieviä henkilöitä ihan varmasti. Ainakin jos keskustelupalstoja on uskominen.

Näin sain aikaa itselleni. Kilpa-urheilijan pitää olla itsekäs. Sitä en ole kovin usein ollut käytännössä ja jos olen ollutkin, olen tuntenut pahaa mieltä ja hyvitellyt uupumukseen saakka. Nyt olen opetellut sanomaan ei, ja kas vain aikaa tuntuu irtoavan vaikka mihin ja henkisesti olotilani on rauhallinen. Puhelin on vaiennut, stressitasot laskeneet ja saan keskittyä siihen mihin pitää ilman puhelimen pärinää. Olen myös aloittanut puhelimen käyttöseurannan, etten koko ajan tiiraile sitä tai maailma ei kaadu, jso puhelin jää kotiin. Olen kasvanut kuitenkin aikakauteni kun ei vielä ollut kännyköitä. Monet kaverit ovatkin odotelleet vastasoittoa päiviä, koska olen kuitenkin päästäni vielä aika pehmeä, etten muista yksinkertaisesti soittaa. Sitten viikon päästä saan ahaa-elämyksen kesken jonkun suorituksen, että ai perhana, Jarkolle piti soittaa jo viikko sitten.

Töissä en voi olla kovin itsekäs. Mutta olen päättänyt, että vastaan vain omasta osuudestani. Jos joku kysyy apua, mietin hetken, ennenkuin suostun. Kaikki omaksi parhaakseni. Sillä jos en pidä huolta itsestäni en voi pitää huolta työyhteisönkään hyvinvoinnista. Se on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Eikä tämä ole vielä ainakaan tuottanut uudessa työyhteisössä ongelmia. Siellä monilla on suurempia haaveita kuin työ. Työ hoidetaan ja vapaa-ajalla harrastetaan. Töitä ei tehdä elämäntyönä.
Omat ratkaisuni ovat sovittaneet pitkät työmatkat, uuden työyhteisön, lisääntyneen työmäärän ja kovan harjoittelun tarkan valvonnan alla sellaiseen symbioosiin, että se vielä tuntuu mielekkäältä eikä elämä ole turhan askeettista ja robottimaista työskentelyä. Kovassa kunnossa kun ehtii ihailemaan luontoa, ja nauttimaan pienistä asioista, kuten pitkistä pyörälenkeistä kivojen pyöräilykavereiden kanssa. Ja kun pohja on tehty hyvin, se motivoi rakentamaan ison kakun, koska tietää itse, että se pohja kestää sen. Viime keväänä koristeluvaiheessa sattui moka, mutta nyt sekin on tiedostettu ja etukäteisjärjestelyillä ja itsekkyydellä se korjataan. Toivottavasti ensi vuonna kakku pysyisi pystyssä ja saan asettaa sen päälle sen viimeisen koristeen.

Ihmisellä pitää olla haaveita, niistä pitää tehdä tavoitteita, ja tavoitteiden eteen on tehtävä töitä sitoutuneesti jotta ne voisivat toteutua. Näin haaveistakin tulee totta jonakin päivänä.

tilinteko

Syyskuun ensimmäinen päivä ajettiin TDH, jossa itse vedin 29 nopeusryhmän kauden päätteeksi kauheassa vesisateessa. Sen jälkeen tiesin, että vielä 3 päivää kunnes kuntotesti on tehty ja sitten saan levätä hetken. Kun kuntotesti oli päättynyt, paluumatkalla Pajulahdesta jo tunsin olevani kipeä. Ja niinhän se flunssa sieltä tulikin jo torstaiksi. Siitä on nyt kolme viikkoa.

Alussa ajattelin, että tämä kuuluu asiaan ja nautin olla kipeä. Ihanaa vaan olla ja nauttia kodista. Sitten mieli alkoi halajamaan takaisin pyörän selkään. Sehän tarkoitus olikin, mutta tauti on jyllännyt kropassa liian pitkään ja aiheuttaa lähinnä nyt saamattomuutta ja väsymystä. Ja siihen ei ole lääkkeitä. Pitäisi vaan henkisesti kestää ja odottaa. Siinä lajissa en pärjää. En todellakaan.

Mutta harjoitellaan. Sitä kärsivällisyyttä!!!!


Palataan elokuuhun. Olin kesäkuun jälkeen todella pettynyt aika-ajosuorituksiini ja tunsin,että koko kausi oli mennyt hyvästä harjoittelusta huolimatta ihan penkin alle. Myös tiimimme kärsi ajajapulasta ja sairastelimme paljon. Pienissä yksittäisissä kisoissa sain onnistumisia mutten mitään erikoista.

Heinäkuussa loukkasin itseni lievästi U6:lla ja sekin lisäsi vitutuskäyrän tappiin. Päätin palata alkulähteille, tein hyvän 3 viikon setin ja palasin töihin. Sitten alkoi elokuun kisat. Ja tuntui hyvältä. Onni ei ihan ollut mukana, mutta vittuako siitä, kun itte tietää, että nyt kulkee.

Asiaan vaikutti sekin, että vaihdoin tempopyöräni. Olin ollut tyytymätön aiempaan Giantiin, koska ajaessa en saanut sitä tunnetta, että nyt mennään. Rohkaistuin ja pyysin Lundbergilta koeajoon Trekin speedconcept 9.5:n. Ajoin niillä säädöillä uuden ennätyksen viikkotempossa. Sitten pyörä säädettiin ja tein uuden ennätyksen ja taas uuden. ISM-tempossa asentoa rukattiin vielä ennen lähtöä, ja tiedän ettei se ollut järkiratkaisu, mutta kaiken sen häröilyn jälkeen tunsin, että olen oikealla polulla taas kerran siltä eksyttyäni. Paritempo SM oli itselleni helppo fyysisesti mutta henkisesti jännitti, kun parini kanssa en ollut ehtinyt treenaamaan hommaa kuin pari kertaa. Hänelle tempo lajina muutoinkin oli aika tuore. SM-pronssi ja hopea niukasti hävittynä tuntui hyvältä.

Mutta se ero, mikä näillä 2 huipputason aika-ajopyörällä on, on mitoitus. Molemmat pyörät ovat hyviä, samaa runkokokoa, mutta geometria aivan erilainen. Se on se juju.. Kun Giant ostettiin, en nähnyt sitä kuin kuvissa. Ekana vuonna se tuntui hyvältä, kun olin 12 kg isompi ja en edes taipunut niin alas kuin nyt pääsen. Sitten kun fyysinen ulkomuoto muuttui, pyörää ei saanut säädettyä samalla kaavalla sääntöjen mukaan. Se oli auttamatta liian pitkä vaakaputki, liian pysty asento.
Toiselle joku pyörä sopii ja toiselle ei. Olisi valtava helpotus monelle,että pyörää pääsisi kokeilemaan ennen ostopäätöstä. Ihan konkreettisesti. On eri ajaa sitä ergossa tai pukissa kuin luonnossa kisavauhdilla. Itse sain tilaisuuden ja kiitän siitä syvästi ja lämpimästi pyöräliike Lundbergin Jania sekä Sakua. Kiitos pojat.

Nooh, kisat on ajettu ja hehkutukset tehty. Tuleva kausi kolkuttelee ovella. Levot on levätty ja aika suunnata uutta päin. Tässä ehkä ensi vuodelle suurin haaste.

Haasteena oman ajamisen rinnalla tulee olemaan suomalaisen pyöräilyn kehittyminen. Itse vedin tämän kauden kokeiluna naisten maajoukkuetta. Sain osakseni katkeruutta, solvausta, kiitosta ja kehuja. Ristiriitaisia tunteita. Monta yötä valvoin, pohtien naistemme joukkuetta, ajajia, heidän ajovaatteitaan, rahoitusta, keskustelin eri maiden kisajärjestäjien kanssa etsien halpoja hyviä reissuja eukoille. Tuli paljon uusia kontakteja ja tuttuja. Sain myös tuta, kuinka plajon raha vaikuttaa osanotto-oikeuteen. Kiitos vaan patonkimaalle. Se ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta omaan suorituskykyyni ja kevään stressi asioiden keskellä punnertamassa sai minut sairastumaan lopulta ja nämä katkeroituneet solvaajat taputtamaan karvaisia käsiään onnesta.
Mutta periksi en antanut. Vein homman läpi hammasta purren. Pitäen kiinni toimintasuunnitelmasta, itkien monesti iltaisin kotona, kuinka perseestä koko homma on. Oli monia, jotka soittivat ja neuvoivat, kyselivät ja lupasivat auttaa, mutta kaikkein konkreettisimman avun hetkellä he eivät edes vastanneet puhelimeen. Sitten oli hetkiä jolloin leijuin. Olin saanut jotain sellaista aikaiseksi joka herätti keskustelun ja muutoksen askeleet. Uskalsin ottaa nuoret 16 vuotiaat tytöt mukaan hommaan ensi kaudeksi. Uudet ajatukset ovat jo valmiina. Voi olla että heitän ne romukoppaan, jos ne eivät saa tuulta alleen. Yritän ainakin. JA NÄMÄ AJATUKSET OVAT TULLEET AJAJILTA, eivät pelkästään minulta.
Taas sain synkkiä pilviä taivaalle. Joku jossain ei pitänyt ajatuksesta. Ja seisoin myrskytuulessa, ja seison vieläkin. Tai siltä se tuntuu. Olin hypännyt jonkun varpaille, jonkun etu kärsisi taas kerran.
Tällä hetkellä pyöräilymaailmassa kuohuu, foorumit, twitterit, facebook on täynnä päivittelyä asioista. Karu totuus on se, kenellä on halua siirtyä sanoista tekoihin. Ne teot ovat yksinkertaisimmillaan niitä, että otat 6 nuorta ajajaa omaan autoosi kaikkine romuineen, ajat heidät ulkomaille 1300km päähän, huollat vesisateessa kohmeisin sormin, päivystät sairaalassa huolestuneena loukkaantuneita, nukut viikon koulun lattialla puoliksi tyhjentyneellä ilmapatjalla toisten kuorsatessa äänekkäästi ja yrität ymmärtää tanskaa joukkueenjohtajien kokouksissa väsyneenä iltakymmeneltä. Ja vielä maksat tästä ilosta omasta pussistasi kuluja. En ole kenenkään äiti, en isä, enkä sukulainen. Olen itse ajanut maajoukkueessa, saanut pyöräilyltä paljon ystäviä, nähnyt uusia paikkoja joissa en muutoin olisi ikinä käynyt (en niin hullu olisi) ja nyt haluan auttaa näitä nuoria kuskeja, jotka motivoituneina tarvitsevat tukeamme. Se ajatus siivitti minuakin kestämään väsymyksen, vitutuksen ja muun saven. Koska luulen tietäväni, mitä he tarvitsevat. Ja tämän kauden jälkeen olen siitä enemmän kuin vakuuttunut. Ne ketkä ovat tänä vuonna olleet maajoukkueiden huoltajina, joukkueenjohtajina ja muutoin auttamassa talkoissa ansaitsevat ainakin minulta sydämelliset kiitokset, sillä yhdessä tekemällä ei kaikki kasaannu yhden niskaan. Ilman Tomi Lehteä, Juha Kakkoa, Fabian Ehrleriä, Sari Törmästä, Vesa Väkevää, Ari Sarismalaa, Jyrki Lepistöä, Ilpo Kyllöstä, Anne-Maarit Helasjoki-Vesasta, Markku Niemistä, Pertti Sireniä, Asko Hahtoa, Sari Nurmea, Ossi Törmästä, Sami Takalaa ja Markku Väyrystä ei tätäkään vähää olisi onnistuttu tekemään. Kiitos teille kaikille ajajien puolesta!

kisoja tulee ja menee

Sm-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselleni ne tulivat liian äkkiä sairastumisen jälkeen. Teimme kaikkemme, jotta olisin ollut edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta lähtiessäni tiesin, ettei kunto kestä mitään. Kyllähän, jos pitäisi matkaa ajaa, niin ajan vaikka Suomen ympäri, mutta kun vauhtia laitetaan koneeseen, niin kone pettää. Siksi päätinkin, että tässä on oiva tilaisuus tehdä 2 hyvää treeniä. Tempossa ajoin kynnyksellä lähdöstä maaliin, se riitti 17 sijaan. Moni ihmetteli, miksen hymyillyt palkintopallilla kun joukkueemme sai SM-pronssia, voin sanoa, ettei paljoa liikuttanut, vaikka mitali on mitali. Koko kolmikko oli sairastellut, Niina ajoi kurkkukivussa, Suvi kärsinyt mykoplasman, itse oli 2 kk sivussa keuhkojen takia. Loistava joukkue!!! Mutta menimme viivalle silti, kunnioituksena SM-kisoja kohtaan.

Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.

Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.

Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.

vaikeuksien kautta kohti parempaa ja Porvoon ajoja.

koko kevät on ollut todella vaikeata astman ja keuhkojen oireiden takia. Kun poskiontelot saatiin rauhoittumaan, keuhkoni ilmoittivat, ettei kroppa ole  balanssissa ja alkoi taistelujen tie. Välillä teki mieli luovuttaa koko kaudesta irti ja olla vaan. Viikko sitten alkoi näkyä valoa tunnelin päässä kun sain uudet astmalääkkeet ja oireeni osoittautuivat keuhkoputkentulehdukseksi ja astman pahentumaksi ja totesin kilpailleeni puolilla keuhkoilla koko alkukauden. Lääkkeet tehosivat, nopeasti ja pyörän alkoi tapahtua. Aloin systemaattisesti hakemaan kuntoani uudelleen, tiedän että SM-kisoihin on pari viikkoa aikaa ja kiire on, enkä usko että sinne mitään ihmettä tulee tapahtumaan mutta onhan niitä kisoja heinäkuussa ja elokuussakin. Pitää olla realisti.



Porvoon ajoissa eilen sunnuntaina olin apukuski, joka auttaisi kuvassa näkyvää Sini Savolaista hyvään sijoitukseen, joka myöskin on kärsinyt sairastumisesta ja  molempien kunto oli arvoitus tässä lähtöviivalla. Ajatukset olivat molemmilla erittäin sekavat ennen starttia.

Kisa lähti käyntiin ja oma dieselini lämpesi hitaasti ja noin 7 km kohdalla tunsin, että kone oli lämmin ja kovat nykäisyt alkoivat tuottaa enemmän nautintoa kuin tuskaa. Tunteeni ja pelkoni vapautuivat ja oloni oli rento ja mukava, vaikka vauhti olikin reipasta. Nautin suurenmoisesti kisasta siihen asti, kunnes toisen kierroksen lopussa yhdessä loivassa mäessä ohitimme kierroksella ajajia ja oma joukkomme levisi mäessä, johon oli pysäytetty harmaa auto. Auto oli tien reunassa, ja näin jo kaukaa auton, mutten voinut odottaa mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtuisi. Porukka painoi minua vasempaan laitaan kuten kahta muutakin reunassa ajanutta kuskia, ajattelin että kyllähän tästä mahtuu vielä, olenhan hoikentunutkin sen verran:) Ei ihan mahtunut!!! Kylkeni läsähti auton sivupeiliin, tuottaen heilahdusliikkeen, joka aiheutti jonkun ajajan korjausliikkeen ansiosta kontaktin, jossa takapyöräni sai kylkeni lisäksi kovan tällin. En kaatunut, onneksi, mutta säikähdin ihan sikana!!!

 Seuraavassa laskussa huomasin pyörässäni vikaa, yritin epätoivoisesti saada sen ajaessa kuntoon, ja sainkin takaa auenneen linkun kiinni potkimalla ja avasin takajarruun ettei rengas ota kiinni. Sain sanottua tiimikavereille, että pyörässäni on ongelmia, ja he ottivat vastuun omista hommistani. Vajaan kilometrin päästä kuitenkin rengas sanoi sopimuksen irti ja jouduin hakemaan apua huoltoautosta. Pääsin vielä huoltoautoletkan hännille, mutta ketjut eivät istuneet uuteen varakiekkoon vaan hyppivät rungon ja rataspakan väliin, jumittaen takapään. Kaatuminen oli todella lähellä, huoltoautossa pojat laittoivat silmät kiinni. Mutta ihmeen kaupalla sain vielä pyörän hallittua ja totesin, ettei ketju käy rattaalle millään enkä tällä yhdistelmällä saisi pääjoukkoa kiinni varsinkin kun nousut olivat juuri edessä. Vedin tien reunaan uudestaan ja silloin kylkeni ilmoitti, että anna olla. Ilmoitin huoltoautoon, että peli on pelattu ja tyydyin istumaan Mirella Harjun kanssa nauttimaan kisakatsomohommista. Mirellan lunkki asenne, rauhoitti palavan mieleni ja kipu sai vallan. Onneksi yksi joukkueen huoltajista tuli paikalle ja laittoi kylmäkallen kylkeen välittömästi ja pahimmat vauriot saivat jäädä. Sain ambulanssista lisää kylmää ja buranaa ja pystyin vielä seuraamaan miesten ksian loppuhuipennukset sekä palkintojenjaon.

Kotona tutkimme pyörän vauriot, rengas oli aivan sökö, kiekko vääntynyt, takavaihtajan korvake vääntynyt ja kylkeni liekeissä.

Mutta vaikka kisa olikin tynkä kohdallani ja päättyi keskeytykseen, totesin itsekseni ja muillekin, kuinka iloinen olin taas siitä, että keuhkoni pelaavat ja kuntonikin on nousussa, sillä juuri Porvoo on ollut minulle haastava reitti vaativuutensa kautta, mutta nyt se tuntui lastenleikiltä. Kiitos talven kovan treenin. Edes kevään vaikeudet eivät tuota pohjaa olleet päässeet vielä nakertamaan.

Seuraavaksi edessä kovia settejä pari viikkoa, joissa kipu on kaverini ja tiedän jo ennakkoon, että taistelen itseäni vastaan vielä monta kertaa. Mutta sitä ennen hierojalle hakemaan apua selkääni, joka on sairastelujen myötä saanut kunnon jumin, sängyssä maatessani.

Hyvää kesää kaikille ja nauttikaa pyöräilystä sen kaikissa muodoissa:D

kesää kohti

Aikaa edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt paljon. Maajoukkueen touhut ovat vieneet naista paikasta toiseen ja puhelinrumba ja asioiden järjestely ovat verottaneet aikaa.

Helsingissä järjestettiin vapun jälkeen etappikisat naisille. Sitä ennen ajettiin AHH-ajot edellisenä viikonloppuna. Jo AHH-ajoissa suoritukseni herätti valmentajan ihmettelemään miksei kulje. Ihmettelin itsekin. Jouduin jopa ajamaan itseni aivan puolikuolleeksi ja silti en pysynyt porukan mukana.Sain pari astmakohtauksen tynkää ja lääkkeillä pystyin jatkamaan matkaa.  Masensi. Etappiajoissa tunsin perjantaina prologissa että nyt ei ole mikään hyvä fiilis. Lauantaina ennen tempoa fiilis oli jo niin kurja että kieltäydyin ajamasta. Lopulta suostuin todistamaan, että mulla on joku ongelma terveydessä. Tilasin jo perjantai-iltana lääkäriajan lauantaiksi tempon jälkeen. Kun tempo oli ajettu, menin lääkäriin Vantaalla ja selvisi, että keuhkoni olivat aivan tulehtuneet. Helpotus sinänsä, että löytyi selitys nopeasti ja saatiin hoitoa.

Lähdin maajoukkueen kanssa Tanskaan ja nautin lääkekuurin tunnollisesti ja lopulta tunsin että olen parantunut. Palasin Suomeen ja pääsinkin heti kokeilemaan kuntoani. Kellotin 10km:n tempossa uuden ennätykseni ja olin todella tyytyväinen. Vuonna 2008 olen viimeksi ajanut yhtä kovaa, tai siis nyt ajoin kovempaa tietysti. Seuraavaksi testattiin vetoharjoittelussa vauhtikestävyyttäni, kuinka paljon olin sairastelulla saanut takkiin. Olihan takapakkia tullut, muttei niin paljoa kuin ajattelin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, yksi asia kirkkaana mielessäni.

Nyt olo tuntuu suht hyvältä ja käyn vielä urheilulääkärin vastaanotolla torstaina tarkistamassa tilanteeni, koska yskä on palannut ja pelkään että homma toistuu, siihen ei olisi nyt varaa.

Sunnuntaina menen harjoitusmielessä kisoihin, mutta tietysti halu voittaa on aina takaraivossa. Se vaatii kuitenkin, että palikat ovat kohdallaan.