En ollut koskaan käynyt Alcudiassa. Mallorcalla kyllä, mutta aina viettänyt aikani etelärannikolla. Ennen leiriä lisähaasteen henkisellä puolella loi äitini sairastuminen vyöruusuun. Eihän se muuten olisi mikään kova sairaus, mutta syöpää sairastavalle tuo omat lisähaasteensa ja kaiken lisäksi se tuli päähän ja toisen silmän alueelle. Eli terkkarin kautta sitten suuntasin lentokentälle.
Paikka oli vielä talven jäljiltä talviteloillaan. Pyöräilijöitä kautta maailman oli tuhansia siellä, mutta paikalliset eivät olleet vielä oikein heränneet talviunestaan. Ehkä Espanjan taloustilannekin näkyi siellä. Kaikki liikkeet olivat lappu luukulla.
Mahtavaa oli päästä maantielle ajamaan, ihan oikeasti. Nautin jokaisesta kilometristä. Kauniit maisemat hivelivät mieltäni ja oli todella hienoa. Hotellimme oli meren rannalla, ja juoksulenkit oli helppo juosta rantahietikolla. Lepopäivänä alkoi monsuunisade. Salamat iskivät, kirkkaalta taivaalta ja vesimassa vyöryi kaupunkiin. Juoksimme Samin kanssa erääseen laukkukauppaan suojaan. Tulipahan sieltä ostettua sitten äidille laukku tuliaisiksi.
Rakeiden hakatessa hartioita palasimme majapaikkaamme. Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä Söllerin valloitukseen. Lähdimme kuitenkin autolla illalla vielä katsomaan onko siellä lunta tiellä, koska alempanakin oli sohjoa. Olihan siellä. Olimme Samin kanssa paniikissa serppatiellä kääntämässä autoa, kun lämpötila laski lähelle nollaa ja tie oli lumen peitossa. Samana iltana saimme kuulla kahden saksalaisen pyöräilijän menehtyneen saarella ajauduttuaan sivutuulessa rekan eteen. Se herätti taas ajattelemaan lajin turvallisuutta, kun kaikki kirmailivat pyörillään liikenteen seassa kuin päättömät kanat.
Itselläni leiri sujui pientä ihottumaongelmaa lukuunottamatta hyvin. Sekin todennäköisesti johtui huonosti pestyistä ajohousuista. Sain tehtyä kaikki suunnitellut harjoitukset ja vähän extraakin. Nyt leirin jälkeen tuntuu, että kyllä ne meni suoraan jalkoihin, kaikki kilometrit. Jalat tuntuvat painavilta, väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua. Sunnuntai menikin ihan koomassa.
Eilen kävin pyörittelemässä 1,5h lenkin kovan hammashoitoepisodin jälkeen. Yksi hampaistani oli oireillut jo joulukuusta asti ja nyt kaikki hampaani korjataan, kun keliakia oli murentanut ne piloille.
Hammasta porattiin ja sieltä löytyi kova tulehduspesäke, joka saatiin nyt kuriin. Koko lenkin ajan hammas vihloi kovin ja toi lisähaastetta illallekin.
Myöhään illalla sain leiripalautteen. Valmentaja hykerteli tyytyväisyyttään ja tuntui hyvältä, kun olin kerrankin onnistunut jossain. Nyt seuraava kuukausi on tsempattava. Askel kerrallaan. usko omaan tekemiseen on palannut.
Viime viikonloppuna ajettiin wattbiken SM-kisat 10 km:n matkalla. Omasta seurasta ajamassa oli Sini Savolainen ja Kirsi Lehmuskanta. Sini raskaan 2 leiriviikon jälkeen pystyi vielä venymään SM-pronssille, uskomaton pakkaus. Itse seisoin sunnuntai-aamuna silmät ristissä ja tuijotin seinää. Mietin, että luojan kiitos en lähteny kisaan mukaan. Ehkä 10 vuoden ikäerollakin on osuutta asiaan.
Kirsi taasen laittoi päivällä iloisen viestin. Hän oli voittanut ikäluokkansa SM-kultaa!!! Ei sekään vielä mitään mutta hänen aikansa 15.57 sai vanhan wattimestarin hymyilemään, olin onnellinen hänen puolestaan. Kaikkien vaikeuksien kautta hän on saavuttamassa hyvän kunnon kesää kohti.
Keväisin ajatuksin jatkamme eteenpäin ja toivotankin kaikille munarikasta pääsiäistä. Itselläni se kuluu pyörän selässä aurinkoa ihaillen.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
välitesti...
Kun viime syksynä 5.10.2012 kävin aloitustestissä kautta 2013 varten, tuli eteeni karu tavoite.
Tiesin ettei tule olemaan helppo talvi. Kävisin kuitenkin helmikuun loppuun asti töissä ja pitäisi oikeasti treenata tosissaan, jotta saavuttaisin sellaisen kunnon, jolla tavoitteeni voisi olla realistisesti saavutettavissa.
Nyt eilen, tasan 5kk myöhemmin samassa paikassa, oli välikuntotesti. Lopullinenhan on sitten kilpailu.
Pelkäsin jotenkin alitajunnassa tuota testiä etukäteen. Toisaalta olin innoissani menossa katsomaan työni jälkeä. Ajatukset olivat sekasortoiset. Tässä iässä kun ei oikein viitsisi mitään nollatulosta enää katsella. Tulokset olivat suorastaan sykähdyttävät. Olin kehittynyt niillä osa-alueilla huimasti, joita oli tarkoituskin kehittää. Huomasin, että uusi astmalääkitys todellakin puree eikä vikinöistä ollut enää tietoakaan. Hengityskapasiteetissä jäi varaa, kun testi loppui, samoin jalat olisivat halunneet jatkaa, ainoa syy miksi lopetin testin, oli keskittymisen herpaantuminen. Pää hajosi. Olin odottanut sitä hetkeä, jotenkin tyydyin siihen, että olin saavuttanut jo parhaimman tulokseni ikinä enkä edes yrittänyt vetää sitä loppuun asti. Outoa... Noh, rajat joita halusimme selvittää olivat jo ajat sitten tulleet esille ja niinpä Sami heti testin jälkeen alkoi muokkaamaan leiriohjelman uusille sykerajoille ja wateille.
ajoasennon etsimistä, vaikeata
Kaikkein parasta oli huomata se, että olen todellakin oppinut kuuntelemaan itseäni. Sanoin ennen testiä sykkeen tarkkuudella missä aerobinen ja anaerobinen kynnykseni ovat. Sanoin heti testin loputtua että pää hajosi, kunto ei loppunut, ja testaaja sanoi, että niinhän siinä kävi käyrienkin mukaan. Eniten testissä ihmetystä herätti se, kuinka paljon ihminen voi 5kk pudottaa itsestään puhdasta läskiä, varsinkin jos ei ole kovin läski ollut aloituksessakaan.
Voimatasapaino oli noussut samaan aikaan, koska ajamisen taloudellisuusaste ei ollut muuttunut.
Kaikin puolin onnistunut testi. Suunta on hyvä ja tavoitteet ovat taas askelen lähempänä, mutta kivinen tuo tie tulee olemaan.
Lauantaina lähdetään sitten Espanjaan. Samille rankinta tulee olemaan aamuherätys klo 04. Hän nauttii niistä suunnattoman vähän. Toivottavasti poju saa itsensä terveeksi ennen sitä, koska hän tuntuu sairastavan kaiken puolestani. Ehkä sekin on sitä rakkautta ja empatiaa, joka hänestä minua kohtaan huokuu.
Näin lopuksi. Maanantaina 4.3 avattiin Suomen naisten pyöräilymaajoukkueen blogi www.womencycling.blogspot.fi ja facebookissa on myös sivut. Tytöt ovat hyvässä vauhdissa ja näiltä sivuilta voitte seurata joukkueiden otteita kesän mittaan.
Pitäkää ketju kireällä...
Tiesin ettei tule olemaan helppo talvi. Kävisin kuitenkin helmikuun loppuun asti töissä ja pitäisi oikeasti treenata tosissaan, jotta saavuttaisin sellaisen kunnon, jolla tavoitteeni voisi olla realistisesti saavutettavissa.
Nyt eilen, tasan 5kk myöhemmin samassa paikassa, oli välikuntotesti. Lopullinenhan on sitten kilpailu.
Pelkäsin jotenkin alitajunnassa tuota testiä etukäteen. Toisaalta olin innoissani menossa katsomaan työni jälkeä. Ajatukset olivat sekasortoiset. Tässä iässä kun ei oikein viitsisi mitään nollatulosta enää katsella. Tulokset olivat suorastaan sykähdyttävät. Olin kehittynyt niillä osa-alueilla huimasti, joita oli tarkoituskin kehittää. Huomasin, että uusi astmalääkitys todellakin puree eikä vikinöistä ollut enää tietoakaan. Hengityskapasiteetissä jäi varaa, kun testi loppui, samoin jalat olisivat halunneet jatkaa, ainoa syy miksi lopetin testin, oli keskittymisen herpaantuminen. Pää hajosi. Olin odottanut sitä hetkeä, jotenkin tyydyin siihen, että olin saavuttanut jo parhaimman tulokseni ikinä enkä edes yrittänyt vetää sitä loppuun asti. Outoa... Noh, rajat joita halusimme selvittää olivat jo ajat sitten tulleet esille ja niinpä Sami heti testin jälkeen alkoi muokkaamaan leiriohjelman uusille sykerajoille ja wateille.
Kaikkein parasta oli huomata se, että olen todellakin oppinut kuuntelemaan itseäni. Sanoin ennen testiä sykkeen tarkkuudella missä aerobinen ja anaerobinen kynnykseni ovat. Sanoin heti testin loputtua että pää hajosi, kunto ei loppunut, ja testaaja sanoi, että niinhän siinä kävi käyrienkin mukaan. Eniten testissä ihmetystä herätti se, kuinka paljon ihminen voi 5kk pudottaa itsestään puhdasta läskiä, varsinkin jos ei ole kovin läski ollut aloituksessakaan.
Voimatasapaino oli noussut samaan aikaan, koska ajamisen taloudellisuusaste ei ollut muuttunut.
Kaikin puolin onnistunut testi. Suunta on hyvä ja tavoitteet ovat taas askelen lähempänä, mutta kivinen tuo tie tulee olemaan.
Lauantaina lähdetään sitten Espanjaan. Samille rankinta tulee olemaan aamuherätys klo 04. Hän nauttii niistä suunnattoman vähän. Toivottavasti poju saa itsensä terveeksi ennen sitä, koska hän tuntuu sairastavan kaiken puolestani. Ehkä sekin on sitä rakkautta ja empatiaa, joka hänestä minua kohtaan huokuu.
Näin lopuksi. Maanantaina 4.3 avattiin Suomen naisten pyöräilymaajoukkueen blogi www.womencycling.blogspot.fi ja facebookissa on myös sivut. Tytöt ovat hyvässä vauhdissa ja näiltä sivuilta voitte seurata joukkueiden otteita kesän mittaan.
Pitäkää ketju kireällä...
maanantai 18. helmikuuta 2013
ruokavaliosta
Olen nyt 1 ½ v kärvistellyt keliakian kanssa. Sairauden diagnosoinnin jälkeen jouduin tietysti ravintoterapeutin käsittelyyn. Hän oli järkyttynyt kun rehellisesti kerroin paperilla kuinka päivittäiset ruokailuni hoituvat.
Aiemmin söin säännöllisen epäsäännöllisesti. Pystyi helposti mennä pari päivää syömättä, kunnes kova nälkä vei voiton ja ahmin kuin kehitysmaan lapsi ruokaa. En juonut paljoakaan, koska koin, etten halunnut viettää tehokkaita päiviäni vessassa. Älkää tuomitko, tämä tuntuu olevan yleisempää monilla ikäisilläni kuin luulinkaan. Ja sitten vielä ihmettelin miksei paino putoa, vaikken kauheasti herkkuja itseeni ahtanutkaan. Ei minun nuoruudessani vanhempani opettaneet säännöllisiä ruoka-aikoja, silloin syötiin, kun oli nälkä.
Nyt olen viime syksystä asti oikeasti ryhdistäytynyt, opettelin syömään 34-vuotiaana.
Säännölliset ruokailu-ajat. Ensimmäinen kuukausi oli taistelua, teki mieli haistatella koko systeemille, liian hankalaa, vessassakin sai ravata koko ajan. Sitten aloin kiinnittämään mitä siinä lautasella oikeasti oli. Tuli lautasmalli kehiin.
Mutta sitten aloin huomaamaan, että harjoituksissa minulla oli virtaa, lihaskipuja ei enää ollut, vatsani alkoi tasapainottumaan. Ei ilmavaivoja eikä turvotusta.
Muutenkin oloni rauhoittui, olin virkeä ja tehokkaampi kuin koskaan. Paino alkoi putoamaan ihan itsestään ilman sen erikoisempaa diettaamista ja vielä talvella.
Nyt olen 13 kg kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan. Voitte kuvitella kuinka se lämmittää mieltäni. Harjoituksissani on aivan erilainen meininki. Ruokailut sujuvat omalla painollaan. Eikä niitä herkkujakaan tee enää mieli. Ei oo tarvetta.
Töissä monet ovat ihmetelleet säännöllistä ja orjallista ruokailurytmiäni. Ja ovat kyllä huomanneet ulkoisen habitukseni muutoksen. Moni onkin alkanut seurailemaan jalanjälkiäni ja kyselemään neuvoja.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta se, miksi tästä halusin kirjoittaa, on syy, jonka olen huomannut seuratessani nuorempien kilpakumppanieni ruokailuja ja tapoja. Vaikka olisittekin langanlaihoja nyt alle 20 vuotiaina, kuten minäkin olin, niin huonot ruokailutavat jatkuessaan tulevat vaikuttamaan painoonne ja suorituksiinne yhä enemmän ja enemmän. Ruoka on polttoaine, jolla pyöräilijä ajaa. Eihän se autokaan ihan millä polttoaineella hyvänsä kulje. Se tarvitsee juuri oikeata polttoainetta aivan kuten mekin. Eikä tyhjällä tankillakaan auto etene.
En kirjoittaisi tätä, ellen itse olisi sitä kokenut. Ei ne ravintoterapeutit ihan hulluja puhu.
Aiemmin söin säännöllisen epäsäännöllisesti. Pystyi helposti mennä pari päivää syömättä, kunnes kova nälkä vei voiton ja ahmin kuin kehitysmaan lapsi ruokaa. En juonut paljoakaan, koska koin, etten halunnut viettää tehokkaita päiviäni vessassa. Älkää tuomitko, tämä tuntuu olevan yleisempää monilla ikäisilläni kuin luulinkaan. Ja sitten vielä ihmettelin miksei paino putoa, vaikken kauheasti herkkuja itseeni ahtanutkaan. Ei minun nuoruudessani vanhempani opettaneet säännöllisiä ruoka-aikoja, silloin syötiin, kun oli nälkä.
Nyt olen viime syksystä asti oikeasti ryhdistäytynyt, opettelin syömään 34-vuotiaana.
Säännölliset ruokailu-ajat. Ensimmäinen kuukausi oli taistelua, teki mieli haistatella koko systeemille, liian hankalaa, vessassakin sai ravata koko ajan. Sitten aloin kiinnittämään mitä siinä lautasella oikeasti oli. Tuli lautasmalli kehiin.
Mutta sitten aloin huomaamaan, että harjoituksissa minulla oli virtaa, lihaskipuja ei enää ollut, vatsani alkoi tasapainottumaan. Ei ilmavaivoja eikä turvotusta.
Muutenkin oloni rauhoittui, olin virkeä ja tehokkaampi kuin koskaan. Paino alkoi putoamaan ihan itsestään ilman sen erikoisempaa diettaamista ja vielä talvella.
Nyt olen 13 kg kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan. Voitte kuvitella kuinka se lämmittää mieltäni. Harjoituksissani on aivan erilainen meininki. Ruokailut sujuvat omalla painollaan. Eikä niitä herkkujakaan tee enää mieli. Ei oo tarvetta.
Töissä monet ovat ihmetelleet säännöllistä ja orjallista ruokailurytmiäni. Ja ovat kyllä huomanneet ulkoisen habitukseni muutoksen. Moni onkin alkanut seurailemaan jalanjälkiäni ja kyselemään neuvoja.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta se, miksi tästä halusin kirjoittaa, on syy, jonka olen huomannut seuratessani nuorempien kilpakumppanieni ruokailuja ja tapoja. Vaikka olisittekin langanlaihoja nyt alle 20 vuotiaina, kuten minäkin olin, niin huonot ruokailutavat jatkuessaan tulevat vaikuttamaan painoonne ja suorituksiinne yhä enemmän ja enemmän. Ruoka on polttoaine, jolla pyöräilijä ajaa. Eihän se autokaan ihan millä polttoaineella hyvänsä kulje. Se tarvitsee juuri oikeata polttoainetta aivan kuten mekin. Eikä tyhjällä tankillakaan auto etene.
En kirjoittaisi tätä, ellen itse olisi sitä kokenut. Ei ne ravintoterapeutit ihan hulluja puhu.
maanantai 4. helmikuuta 2013
maajoukkueen kasaamista, tiimileiriä eli pyöräilyä 24/7
Viime viikot ovat vierähtäneet vauhdilla. Aloin kasaamaan jo syksyllä naisten ja naisjuniorien maajoukkuetta, ja matkalla tähän päivään haasteita on tullut monenlaisia eteen. Pyöräilyn ydinperhe kuitenkin tuntuu puhaltavan yhteen hiileen ja olemme saaneet joukkueet huoltajineen kasaan ja ilmoitettua ensimmäiseen kisaan jonkinlaisen kokoonpanon.
Seuraava haaste olikin heti perään oman tiimini leiriviikonloppu. Majoitimme Samin kanssa muutaman henkilön ja tietysti molemmat olimme satasella mukana suunnittelemassa osaa harjoituksista (minä lähinnä Samin selän takana utelemassa) ja sitten piti vielä itse osallistua harjoituksiin. Ajotreenit sujuivat kohdaltani hyvin. Kiritkin irtosivat yllättävän hyvin, kun alun tekniikkavirheen sain korjattua. Muutoin ajelin porukan mukana ja yritin neuvoa paria aloittanutta ajajaa peesaamisessa yms. Lauantaina satutin päivällä sitten kämmeneni Pian vetämässä kuntopiirissä. Molemmat. En tiedä, mikä niihin tuli, mutta karhunkävely näillä naruilla oli liian haasteellista ilmeisemmin.
Istuin salin lattialla seuraamassa toisten punnertamista ja vitutti kuin pientä oravaa. Sami sanoi ironisesti "sitä joko haluaa jumppaa tai sitten sitten ei halua jumppaa" ja sisälläni kiehui. Teki mieleni kävellä käsillä edestakaisin ja huutaa, että kyllä halua on, mutta huomenna haluan hiihtää terveillä käsillä. Kokosin tulenpalavan sieluni ja ajoin illalla palauttavia rullia kotona treenien perään. Olin kuin uudesti syntynyt.
Pääsin rullilta suihkuun ja lapset tulivat kotiin. Toinen itkuisena ja hädissään. Hän oli oksentanut pihalle. Ensin mietin, että perkele, taas pöpöjä ja kontaminaatiovaara. Mayday, mayday... avaruuspuku päälle ja hengityssuojaimet, mutta palasin perhe-elämän arkeen ja nöyrästi putsasin tytön oksennuksesta ja hoputin suihkuun.
Hiihto Paloheinässä sunnuntaina oli kuin menisi etanoiden sekaan. Sieluni kihisi, kun edessämme oli koko ajan joku kuntoilija limalautoineen sutimassa takaperin ja tiimimme yhteislenkki oli pelkkää ohittelua ja kiroilua. Ainakin omasta mielestäni. No mielessäni mietin Turun seudulla noussutta kalapaliikkia, kun kuntohiihtäjät eivät halunneet lapsia eteensä hidastelemaan.
Onhan se hienoa, että ihmiset liikkuvat. Ja taas kokosin kiukkuni ja ajattelin, että suditaan tässä nyt sitten porukan mukana.
Kotiin päästyäni, kotona odotti kaksi nuutunutta kuumeista lasta. Sami oli mennyt yövuoroon suoraan tiimin kokouksesta ja edessäni oli lastenilta. Madagaskar 3 pyörimään ja lasten kanssa sohvalle. Olen taitava torkkumaan silmät auki, olen oppinut sen poliisikouluajoilta tylsiltä luennoilta. Tytöt ihmettelivät, että miten nyt seurasinkin heidän kanssaan elokuvaa niin intensiivisesti:)
Tänään sitten kierähdin klo 06.15 sängystä lattialle.Työaamu. Siitä kontaten vessaan ja yritin katsella peilin yläpuolista motivaatioteippiä, jossa on motivaatiolauseeni pahojen aamujen varalle: "there is no tomorrow". Henkisesti rankka, mutta hauska leiri oli takana ja oli aika palata Karkkilaan paperipinojen taakse puurtamaan.
Päivän "pelasti" vierailu hammaslääkärissä. Kun menin ovesta sisään, niin hammaslääkäri kysyi: "Mites pyöräilijä näyttää noin lannistuneelta?" Vastasin: "Pelkään hammaslääkäriä." No sainkin lasten kohtelun ja hyvä etten saanut lelua hoidon päätteeksi. Siinä sitten aikoja varaillessa lääkäri kyseli kisakalenteriani, ettei hoito haittaa pyöräilyä. Joku vielä kehtaa väittää ettei julkinen terveydenhoito ole laadukasta:) Lopuksi hoitaja tokaisi: "Urhea tyttö olit".
Urheapa hyvinkin niin... nyt taas treenaamaan into piukeena:)
Seuraava haaste olikin heti perään oman tiimini leiriviikonloppu. Majoitimme Samin kanssa muutaman henkilön ja tietysti molemmat olimme satasella mukana suunnittelemassa osaa harjoituksista (minä lähinnä Samin selän takana utelemassa) ja sitten piti vielä itse osallistua harjoituksiin. Ajotreenit sujuivat kohdaltani hyvin. Kiritkin irtosivat yllättävän hyvin, kun alun tekniikkavirheen sain korjattua. Muutoin ajelin porukan mukana ja yritin neuvoa paria aloittanutta ajajaa peesaamisessa yms. Lauantaina satutin päivällä sitten kämmeneni Pian vetämässä kuntopiirissä. Molemmat. En tiedä, mikä niihin tuli, mutta karhunkävely näillä naruilla oli liian haasteellista ilmeisemmin.
Istuin salin lattialla seuraamassa toisten punnertamista ja vitutti kuin pientä oravaa. Sami sanoi ironisesti "sitä joko haluaa jumppaa tai sitten sitten ei halua jumppaa" ja sisälläni kiehui. Teki mieleni kävellä käsillä edestakaisin ja huutaa, että kyllä halua on, mutta huomenna haluan hiihtää terveillä käsillä. Kokosin tulenpalavan sieluni ja ajoin illalla palauttavia rullia kotona treenien perään. Olin kuin uudesti syntynyt.
Pääsin rullilta suihkuun ja lapset tulivat kotiin. Toinen itkuisena ja hädissään. Hän oli oksentanut pihalle. Ensin mietin, että perkele, taas pöpöjä ja kontaminaatiovaara. Mayday, mayday... avaruuspuku päälle ja hengityssuojaimet, mutta palasin perhe-elämän arkeen ja nöyrästi putsasin tytön oksennuksesta ja hoputin suihkuun.
Hiihto Paloheinässä sunnuntaina oli kuin menisi etanoiden sekaan. Sieluni kihisi, kun edessämme oli koko ajan joku kuntoilija limalautoineen sutimassa takaperin ja tiimimme yhteislenkki oli pelkkää ohittelua ja kiroilua. Ainakin omasta mielestäni. No mielessäni mietin Turun seudulla noussutta kalapaliikkia, kun kuntohiihtäjät eivät halunneet lapsia eteensä hidastelemaan.
Onhan se hienoa, että ihmiset liikkuvat. Ja taas kokosin kiukkuni ja ajattelin, että suditaan tässä nyt sitten porukan mukana.
Kotiin päästyäni, kotona odotti kaksi nuutunutta kuumeista lasta. Sami oli mennyt yövuoroon suoraan tiimin kokouksesta ja edessäni oli lastenilta. Madagaskar 3 pyörimään ja lasten kanssa sohvalle. Olen taitava torkkumaan silmät auki, olen oppinut sen poliisikouluajoilta tylsiltä luennoilta. Tytöt ihmettelivät, että miten nyt seurasinkin heidän kanssaan elokuvaa niin intensiivisesti:)
Tänään sitten kierähdin klo 06.15 sängystä lattialle.Työaamu. Siitä kontaten vessaan ja yritin katsella peilin yläpuolista motivaatioteippiä, jossa on motivaatiolauseeni pahojen aamujen varalle: "there is no tomorrow". Henkisesti rankka, mutta hauska leiri oli takana ja oli aika palata Karkkilaan paperipinojen taakse puurtamaan.
Päivän "pelasti" vierailu hammaslääkärissä. Kun menin ovesta sisään, niin hammaslääkäri kysyi: "Mites pyöräilijä näyttää noin lannistuneelta?" Vastasin: "Pelkään hammaslääkäriä." No sainkin lasten kohtelun ja hyvä etten saanut lelua hoidon päätteeksi. Siinä sitten aikoja varaillessa lääkäri kyseli kisakalenteriani, ettei hoito haittaa pyöräilyä. Joku vielä kehtaa väittää ettei julkinen terveydenhoito ole laadukasta:) Lopuksi hoitaja tokaisi: "Urhea tyttö olit".
Urheapa hyvinkin niin... nyt taas treenaamaan into piukeena:)
lauantai 19. tammikuuta 2013
Wattbike SM 4km
Tänään ajettiin Keravalla Pyöräliike Lundbergin tiloissa SM-kisat. Matka oli 4km, eli ennen naisissa tuolla matkalla ei ole ajettu SM-arvoa eikä muuten 3 km:llakaan.
Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.
Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.
Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.
Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.
Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.
En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.
Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.
Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.
Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.
Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.
Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.
Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.
Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.
Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.
Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.
En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.
Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.
Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.
Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.
Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.
maanantai 7. tammikuuta 2013
vastauksia usein kysyttyyn huolenaiheeseen
Olen tällä treenikaudella saanut useilta kysymyksiä, kuin ka keliakia minulla paljastui, kuinka se oireili yms
Nyt ajattelin kertoa siitä vähän enemmän teille kaikille, jotta saisitte käsityksen millaisesta sairaudesta on kyse.
Vuonna 2011 vuodenvaihteessa olin pyöräilijän kovissa kuntotesteissä Ruotsissa. Olin huippukunnossa. Siis todellakin. Kaikki näytti hyvältä ja unelmani oli käsissäni. Keväällä wattbiken sm-kisojen jälkeen, kun olin voittanut suomenmestaruuden ylivoimaisesti lähdimme Espanjaan leirille. Söimme paljon leipää, puuroa, pastaa yms. Mahani kiehui, nukuin pitkiä yöunia, toisten nauraessa minulle. Ihmettelin mikä minulla oli. Ajo kulki, muttei siten kun olin ajatellut ja kuinka ajoin tammikuussa Espanjan leirillä.
Jatkoin intensiivistä harjoittelua, välillä pystyin ajamaan tosi kovaa ja mielessä kävi, että jännitänkö kisoja vai mikä on? Olin todella väsynyt, aamu-uninen ja iltauninen. Ennen olin aina herännyt kuudelta virkeänä.
Veriarvot olivat kesäkuun alussa kunnossa. Paritempon sm-kisoihin valmistellessa Heljän kanssa tuntui, että nyt kulkee. Itse kisaan tankkasin pastaa ja ajo oli tahmeata taas. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tulin todella ärtyisäksi, epätoivoiseksi, nuutuneeksi. Mikään ei enää kiinnostanut. Käsivarsissani oli outoja patteja, rakkuloita, kutisevia sellaisia. Kärsin nivelkivuista, kynteni halkeilivat, minulla oli oikeassa korvassa tinnitus, hampaani lahosivat suuhuni. Ikenet vuosivat verta.
Hiukseni alkoivat lähteä päästä. Elettiin heinäkuun loppua. Pm-kisoissa kävin ennen lähtöä 3 kertaa ripulipaskalla metsässä. Luulin että jännitän niin kovin.
Elokuussa olin jo aivan loppu. Tuijotin tyhjyyteen. Nukahdin rattiin ja sain töissä sairaskohtauksen. Uskomattoman hedarin. Jouduin ambulanssilla sairaalaan ja siellä minua testattiin kuin koekania. Mitään ei löytynyt. Poskionteloitani punkteerattiin ja punkteerattiin, söin kortisonia ja allergialääkkeitä.
Myin pyörät jotta sain rahaa mennä yksityiselle poskionteiloiden fess-leikkaukseen, koska ne olivat aivan turvonneet tukkoon. Väsymystäni selitettiin sillä. Epäiltiin että poskessa oli syöpäkasvain, joka selittäisi uupumukseni. Röntgenkuvissa näkyi varjostuma. Olin aivan peloissani ja epätoivoinen. Mieheni etsi selityksiä, diagnoosia, alkoi epäilemään keliakiaa.
Syyskuun lopussa menin Mehiläisen sairaalaan leikkaukseen. Leikkaava lääkäri oli ottanut mykoplasma ja keliakiakokeet mieheni pyynnöstä. Verestä. Keliakia oli räjähdysmäinen tulos.
Leikkaus oli periaatteessa turha, 1800 euroa. Mutta tulipahan tehtyä.
Menin vatsatähystykseen. Siitä ei löytynyt kuin marmorikuviointia hivenen. Tosin olin jo ehtinyt olla gluteenittomalla ruokavaliolla jo 3 viikkoa sitä ennen, koska halusin äkkiä parantua.
Nyt reilu vuosi siitä, suolistoni on pikkuhiljaa toipunut, treenimäärät ovat nousseet takaisin ja olen elämäni kunnossa. Paino putoaa, turvotus ja päänsäryt, ihottumat, hiustenlähtö ja muut kivut ja viat ovat poissa. Hiukseni kiiltävät ja ovat tuuheat ja vahvat kuten pienenä. Olen oppinut elämään sairauteni kanssa, henkisesti rankinta on ollut se eriarvoisuus ja ruuan hinta ja matkoilla ruuan etsimisen vaikeus. Rankkaa on ollut myös korjata hampaita pikkuhiljaa, katsella arpia ihossani, jotka jäivät muistoksi ihottumasta.
Suvussani ei ole diagnosoitu kellään keliakiaa. En tiedä mistä se on tullut, mutta epäilen pitkää kestävyysurheilu-uraani yhdeksi osasyyksi.
Nyt ajattelin kertoa siitä vähän enemmän teille kaikille, jotta saisitte käsityksen millaisesta sairaudesta on kyse.
Vuonna 2011 vuodenvaihteessa olin pyöräilijän kovissa kuntotesteissä Ruotsissa. Olin huippukunnossa. Siis todellakin. Kaikki näytti hyvältä ja unelmani oli käsissäni. Keväällä wattbiken sm-kisojen jälkeen, kun olin voittanut suomenmestaruuden ylivoimaisesti lähdimme Espanjaan leirille. Söimme paljon leipää, puuroa, pastaa yms. Mahani kiehui, nukuin pitkiä yöunia, toisten nauraessa minulle. Ihmettelin mikä minulla oli. Ajo kulki, muttei siten kun olin ajatellut ja kuinka ajoin tammikuussa Espanjan leirillä.
Jatkoin intensiivistä harjoittelua, välillä pystyin ajamaan tosi kovaa ja mielessä kävi, että jännitänkö kisoja vai mikä on? Olin todella väsynyt, aamu-uninen ja iltauninen. Ennen olin aina herännyt kuudelta virkeänä.
Veriarvot olivat kesäkuun alussa kunnossa. Paritempon sm-kisoihin valmistellessa Heljän kanssa tuntui, että nyt kulkee. Itse kisaan tankkasin pastaa ja ajo oli tahmeata taas. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tulin todella ärtyisäksi, epätoivoiseksi, nuutuneeksi. Mikään ei enää kiinnostanut. Käsivarsissani oli outoja patteja, rakkuloita, kutisevia sellaisia. Kärsin nivelkivuista, kynteni halkeilivat, minulla oli oikeassa korvassa tinnitus, hampaani lahosivat suuhuni. Ikenet vuosivat verta.
Hiukseni alkoivat lähteä päästä. Elettiin heinäkuun loppua. Pm-kisoissa kävin ennen lähtöä 3 kertaa ripulipaskalla metsässä. Luulin että jännitän niin kovin.
Elokuussa olin jo aivan loppu. Tuijotin tyhjyyteen. Nukahdin rattiin ja sain töissä sairaskohtauksen. Uskomattoman hedarin. Jouduin ambulanssilla sairaalaan ja siellä minua testattiin kuin koekania. Mitään ei löytynyt. Poskionteloitani punkteerattiin ja punkteerattiin, söin kortisonia ja allergialääkkeitä.
Myin pyörät jotta sain rahaa mennä yksityiselle poskionteiloiden fess-leikkaukseen, koska ne olivat aivan turvonneet tukkoon. Väsymystäni selitettiin sillä. Epäiltiin että poskessa oli syöpäkasvain, joka selittäisi uupumukseni. Röntgenkuvissa näkyi varjostuma. Olin aivan peloissani ja epätoivoinen. Mieheni etsi selityksiä, diagnoosia, alkoi epäilemään keliakiaa.
Syyskuun lopussa menin Mehiläisen sairaalaan leikkaukseen. Leikkaava lääkäri oli ottanut mykoplasma ja keliakiakokeet mieheni pyynnöstä. Verestä. Keliakia oli räjähdysmäinen tulos.
Leikkaus oli periaatteessa turha, 1800 euroa. Mutta tulipahan tehtyä.
Menin vatsatähystykseen. Siitä ei löytynyt kuin marmorikuviointia hivenen. Tosin olin jo ehtinyt olla gluteenittomalla ruokavaliolla jo 3 viikkoa sitä ennen, koska halusin äkkiä parantua.
Nyt reilu vuosi siitä, suolistoni on pikkuhiljaa toipunut, treenimäärät ovat nousseet takaisin ja olen elämäni kunnossa. Paino putoaa, turvotus ja päänsäryt, ihottumat, hiustenlähtö ja muut kivut ja viat ovat poissa. Hiukseni kiiltävät ja ovat tuuheat ja vahvat kuten pienenä. Olen oppinut elämään sairauteni kanssa, henkisesti rankinta on ollut se eriarvoisuus ja ruuan hinta ja matkoilla ruuan etsimisen vaikeus. Rankkaa on ollut myös korjata hampaita pikkuhiljaa, katsella arpia ihossani, jotka jäivät muistoksi ihottumasta.
Suvussani ei ole diagnosoitu kellään keliakiaa. En tiedä mistä se on tullut, mutta epäilen pitkää kestävyysurheilu-uraani yhdeksi osasyyksi.
lauantai 22. joulukuuta 2012
Rauhallista joulua kaikille ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
Vuosi 2012 alkaa olemaan lopuillaan ja edessä on joulurauhan julistus ja joulunpyhät. Itselleni tämä joulu on siitä erikoinen, sillä en ole töissä aattona enkä joulupäivänä. Tämä on ensimmäinen ns. vapaa joulu vuoden 2003 jälkeen. Jouluna olen perheeni kanssa kotona ja Samin äiti tulee aattoillaksi meille ja joulupäivänä siirrymme minun äitini luokse Vihtiin.
Olen siivonnut kotona, ostellut joululahjoja, jouluruokia ja etsinyt reseptejä joululeivonnaisiin. Eilen Sami kantoi joulukuusen kotiin. En ollut sitä todistamassa paikan päällä mutta se lämmitti mieltäni ja joulu vihdoinkin saavutti sydämeni.
Joulun valmistelujen ohessa olen harjoitellut. Joulunpyhien tuomat extravapaapäivät on pyhitetty tehokkaisiin määräharjoitteisiin. Tällä joulunalusviikolla joka päivä olen ahkeroinut ja hiihtolenkit ovat olleet 30km:n paikkeilla joka päivä. Mikäs noissa maisemissa on hiihdellä... aivan fantastista. Suoraan sanoen, torstaina illalla minut sai repiä ladulta pois. Olin hiihtänyt 32km kun eräs ruotsalaismies lähestyi ja kysyi, että aionko hiihtää koko yön? Samalla puhelimeeni oli tullut äidiltä ja Samilta viestejä että voisitko jo niinku soittaa? Päätin sitten kotiutua ja kotona huomasin nenästäni palaneen nahkat pois.
Perjantai sitten alkoikin noro-viruksen kourissa. Sami sairasti tuon taudin alkuviikosta ja nyt se oli minulla. Päätin mennä töihin, koska olisi ollut liian hankala selittää kaikille, mitä hommia olin sopinut. Puolen päivän jälkeen annoin periksi ja lähdin kotiin sairastamaan. Uni maistui.
Tänään ei ole tietoakaan norosta saati muustakaan taudista. Mieli tekisi kovin jo lähteä treenaamaan mutta valmentaja ei antanut lupaa. Puuh...
Mutta vuosi 2013 lähestyy ja itselläni alkaa piiiiiiiitkä loma maaliskuun alusta. Jään vuorotteluvapaalle. Tammikuussa olen jo 2 viikkoa lomalla esimakuna. Ja pyöräilystä tulee entistä suurempi osa jokapäiväistä elämääni.
Toivotan kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
Olen siivonnut kotona, ostellut joululahjoja, jouluruokia ja etsinyt reseptejä joululeivonnaisiin. Eilen Sami kantoi joulukuusen kotiin. En ollut sitä todistamassa paikan päällä mutta se lämmitti mieltäni ja joulu vihdoinkin saavutti sydämeni.
Joulun valmistelujen ohessa olen harjoitellut. Joulunpyhien tuomat extravapaapäivät on pyhitetty tehokkaisiin määräharjoitteisiin. Tällä joulunalusviikolla joka päivä olen ahkeroinut ja hiihtolenkit ovat olleet 30km:n paikkeilla joka päivä. Mikäs noissa maisemissa on hiihdellä... aivan fantastista. Suoraan sanoen, torstaina illalla minut sai repiä ladulta pois. Olin hiihtänyt 32km kun eräs ruotsalaismies lähestyi ja kysyi, että aionko hiihtää koko yön? Samalla puhelimeeni oli tullut äidiltä ja Samilta viestejä että voisitko jo niinku soittaa? Päätin sitten kotiutua ja kotona huomasin nenästäni palaneen nahkat pois.
Perjantai sitten alkoikin noro-viruksen kourissa. Sami sairasti tuon taudin alkuviikosta ja nyt se oli minulla. Päätin mennä töihin, koska olisi ollut liian hankala selittää kaikille, mitä hommia olin sopinut. Puolen päivän jälkeen annoin periksi ja lähdin kotiin sairastamaan. Uni maistui.
Tänään ei ole tietoakaan norosta saati muustakaan taudista. Mieli tekisi kovin jo lähteä treenaamaan mutta valmentaja ei antanut lupaa. Puuh...
Mutta vuosi 2013 lähestyy ja itselläni alkaa piiiiiiiitkä loma maaliskuun alusta. Jään vuorotteluvapaalle. Tammikuussa olen jo 2 viikkoa lomalla esimakuna. Ja pyöräilystä tulee entistä suurempi osa jokapäiväistä elämääni.
Toivotan kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)