tiistai-iltana avomieheni sai tekstiviestin. Pyörät ovat tulleet kaupalle. Keskiviikkona jo ennen liikkeen virallista aukaisua, riensimme Samin kanssa paikalle. Simo, Probiken omistaja, tuli vastaan ja halasi lämpimästi pahoitellen kaluston viivästymistä.
Pyörät olivat palasina pahvilaatikoissa ja kiikutimme me ranchilleni. Siellä sitten aloitimme projektin, kokoa näistä annetuista osista 2 kilpapyörää. Veljenikin saapui paikalle ja hänen tietotaitonsa motocrossin puolelta oli tarpeen. Niin minulla oli illalla jo kaksi pyörää. Maantiepyörällä pääsin rullille jo testaamaan säätöjä ja aika-ajopyörän vein tänään Probikeen, jotta se viritettiin luodinnopeaksi:) Pyörän nimeksi tuli ansaitusti Bullet54. Jokainen voi sitten itse päätellä mitä se merkitsee. Toivottavasti kesä sen näyttää.
Siellä sitten halusin auttaa Simoa kokoamalla ja purkamalla paketteja, joissa oli toinen toistaan hienompia Gianteja ja Nishikin pyöriä myyntiin. Kiva päivä mukavassa seurassa. Sormet ovat nippeleiden kiertämisestä aika verillä ja kämmenet väsyneet.
Saapas nähdä milloin lähden viivalle. Kiirettä töissä ja äidin sairastelu vie mielen matalaksi.
Kiva seurata kilpasiskosten edesottamuksia... ja mukava huomata että uusia nimiä on tullut pyöräilyn pariin. Tosin osa on vanhoja tekijöitä jotka ovat uudestaan innostuneet tulemaan viivalle hyvin tuloksin.
Kotonakin pitäisi aloittaa takapihan rakentaminen ja suunnittelu on jo aika pitkällä. Tyttöjen kanssa paljon kukkia istutetaan ja muutama pensas, jotta voi käydä aamuisin noukkimassa marjoja aamupalapöytään.
Paljon on elämässä haasteita... mutta silti 2h päivässä saan revittyä aikaa myös pyöräilylle. Se riittäköön. Ja riittääkin.
Kynnenaluset mullassa, jalat rakoilla ajamisesta, naamassa ajolasien ja kypäränhihnan jäljet auringosta... sitä on ensi kesä...
torstai 19. huhtikuuta 2012
perjantai 13. huhtikuuta 2012
pöllimetsässä
Tänään aloitin päiväni metsässä. Kymmeniä kuormia painavia, märkiä pöllejä oli raijattava metsästä pilkkomispaikalle. Loistavaa treeniä!!!
Kiitos talvisen onnistuneen voimaharjoittelun, pöllit tuntuivat kevyiltä ja kärryt joita reisillä puskettiin eteenpäin, rullasivat pehmeässä maastossa.. Siitä heräsikin tavoite.
Kun tämä pyöräilyurani näyttää olevan ehtoopuolella, ehkä jo nyt, koska kalustoa ei kuulu saapuvaksi, niin voin sanoa että oma motivaationi koko lajia kohtaan on seuraava: "haistakaa vittu"... ja asenne kaikkia pyöräilijöitä kohtaan on samanlainen. Autollakin aion ajaa jatkossa mahdollisimman läheltä pyöräilijää, tietäen kuinka paljon se vituttaa... Olen sadisti! Nämä olivat ajatuksiani ennen kovaa treeniä...
Turhaan olen koko talven rämpinyt tuolla loskapaskassa. Tai ehkei sittenkään... pöllimetsässä näin jo mihin harjoiteltuja ominaisuuksiani voisin hyödyntää. Aloitan voimanainen -kisat. Ainakin valmennus lajiin on kunnossa. Mieheni on aika guru voimailuun liittyvissä asioissa.
Hänen ansiostaan virolaiset voimannostajamiehet antoivat respektiä helmikuussa, kun pistelin jalkakyykkyä ja korkeaa penkille nousua Samin ohjauksessa... Oh, she is a girl, look those weights!!
Itse asiassa lajiin tutustuminen on jo käynnissä ja mietin kumpi on tärkeämpi, pyöräilyn sm-kisat vai voimanainen-sm-kisat? Kummassa on enemmän haastetta? Paikallinen crossfit-salikin avasi huhtikuun alussa Tuusulassa. Sinne pitää lähteä tutustumaan. Ainakin treenit sujuvat lähistöllä hyvässä ohjauksessa.
Pyöräilyvalmennus ei ole helppoa. Ainakaan jos ei ole samalla aaltopituudella, tämän koin jo leirillä Espanjassa. Kerroin siellä valmennettavalleni, että lopetan hänen valmennuksensa, jos homma ei ala muuttumaan. Hän sai hyvät eväät leiriltä jatkaa omatoimisesti harjoittelua annetun ohjelman mukaan. Mitä tapahtui? Eilen kuulin, kuinka hän kertoi, ettei pysty menemään kisoihin kun ei ole treenannut.
Se oli sitten siinä. Väkisin ei ketään voi valmentaa. Turhaa työtä en halua tehdä ja toivonkin että hän tulee pysymään pyöräilyn parissa ja jaksaisi joskus edes käydä lenkillä. En ehkä ollut oikea henkilö häntä valmentamaan, lähinnä olin henkilö joka huolsi pyöriä ja neuvoi häntä käytännön asioissa. En ehkä osannut vaatia tarpeeksi. Liian kiltti. Siksi arvostankin omaa valmentajaani, hän ottaa lutkusta kiinni sitten kun alan kiukuttelemaan tai ei huvita. Kuuluisan entisen valmentajani sanoin: " Sitä joko haluu ajaa, tai sitte sitä ei haluu.." so simple!!!
Kiitos talvisen onnistuneen voimaharjoittelun, pöllit tuntuivat kevyiltä ja kärryt joita reisillä puskettiin eteenpäin, rullasivat pehmeässä maastossa.. Siitä heräsikin tavoite.
Kun tämä pyöräilyurani näyttää olevan ehtoopuolella, ehkä jo nyt, koska kalustoa ei kuulu saapuvaksi, niin voin sanoa että oma motivaationi koko lajia kohtaan on seuraava: "haistakaa vittu"... ja asenne kaikkia pyöräilijöitä kohtaan on samanlainen. Autollakin aion ajaa jatkossa mahdollisimman läheltä pyöräilijää, tietäen kuinka paljon se vituttaa... Olen sadisti! Nämä olivat ajatuksiani ennen kovaa treeniä...
Turhaan olen koko talven rämpinyt tuolla loskapaskassa. Tai ehkei sittenkään... pöllimetsässä näin jo mihin harjoiteltuja ominaisuuksiani voisin hyödyntää. Aloitan voimanainen -kisat. Ainakin valmennus lajiin on kunnossa. Mieheni on aika guru voimailuun liittyvissä asioissa.
Hänen ansiostaan virolaiset voimannostajamiehet antoivat respektiä helmikuussa, kun pistelin jalkakyykkyä ja korkeaa penkille nousua Samin ohjauksessa... Oh, she is a girl, look those weights!!
Itse asiassa lajiin tutustuminen on jo käynnissä ja mietin kumpi on tärkeämpi, pyöräilyn sm-kisat vai voimanainen-sm-kisat? Kummassa on enemmän haastetta? Paikallinen crossfit-salikin avasi huhtikuun alussa Tuusulassa. Sinne pitää lähteä tutustumaan. Ainakin treenit sujuvat lähistöllä hyvässä ohjauksessa.
Pyöräilyvalmennus ei ole helppoa. Ainakaan jos ei ole samalla aaltopituudella, tämän koin jo leirillä Espanjassa. Kerroin siellä valmennettavalleni, että lopetan hänen valmennuksensa, jos homma ei ala muuttumaan. Hän sai hyvät eväät leiriltä jatkaa omatoimisesti harjoittelua annetun ohjelman mukaan. Mitä tapahtui? Eilen kuulin, kuinka hän kertoi, ettei pysty menemään kisoihin kun ei ole treenannut.
Se oli sitten siinä. Väkisin ei ketään voi valmentaa. Turhaa työtä en halua tehdä ja toivonkin että hän tulee pysymään pyöräilyn parissa ja jaksaisi joskus edes käydä lenkillä. En ehkä ollut oikea henkilö häntä valmentamaan, lähinnä olin henkilö joka huolsi pyöriä ja neuvoi häntä käytännön asioissa. En ehkä osannut vaatia tarpeeksi. Liian kiltti. Siksi arvostankin omaa valmentajaani, hän ottaa lutkusta kiinni sitten kun alan kiukuttelemaan tai ei huvita. Kuuluisan entisen valmentajani sanoin: " Sitä joko haluu ajaa, tai sitte sitä ei haluu.." so simple!!!
torstai 5. huhtikuuta 2012
taiteilua...
Nainen, joka harrastaa aktiivisesti ja kilpailee ja on valmennuksessa, usein oman miehensä, isän tai ulkopuolisen toimesta, joutuu venymään henkisesti paljon. Varsinkin jos käy töissä.
Minkälaista se elämä sitten on? Normityöpäivä 8-16 sitten kotimatka autolla ruuhkassa, joillain kaupassa käynti, joillain vielä lasten haku päiväkodista tai jostain muualta, kotona normi kotityöt, ellei mies ole hengessä mukana ja auta niissä. Sitten illalla harjoittelu. Nopea palautuminen ja unten maille jotta saman rutiinin voi toistaa seuraavana päivänä. Jos tämä valmentaja on oma mies, se vähäinen aika joka tuosta ajasta liikenee, usein kuluu siihen keskusteluun harjoittelusta, kalustosta tai kilpailuista. Mistä voi repiä sitä yhteistä aikaa, jolloin se urheileva nainen on puoliso, tyttöystävä ja kaksi ihmistä voisi keskustella muustakin kuin harjoittelusta? Sen aika on syksyisin. Ehkä. Ellet ole sairastunut ja sekin aika menee itsensä hoitamiseen harjoittelukuntoon ja taas keskustellaan pyöräilystä. Kuinka moni haluaa tällaista elämää viettää ja kuinka pitkään? Moni lopettaakin urheilu-uransa varhain, vaikka kestävyyslajissa parhaat vuodet olisivat edessä.
Siksi haluankin toitottaa valmentajille ja lapsiaan tai puolisoitaan valmentaville ja kannustaville ihmisille, antakaa tilaa. Antakaa sille urheilevalle nuorelle tilaa elää ja nähdä muutakin kuin niitä polkupyöriä tietyissä rajoissa. Mikä tahansa muukin urheilulaji voi säännöllisesti jopa parantaa pyöräilijän fyysisiä ominaisuuksia, varsinkin talvikaudella. Muuten loppuunpalaminen on ajan kysymys.
Itse taiteilen samojen ongelmien kanssa päivästä päivään. Usein katkaisen keskustelun töykeästi, ilmaisemalla, että mua ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Ja saan sanaharkan aikaiseksi. En halua todellakaan enää 34-vuotiaana naisena keskustella pyöräilystä 24/7. Se ei tarkoita ettenkö ottaisi lajia ja omaa osuuttani tosissani. Samalla tavalla en ole töissäkään 24/7. En halua puhua työstäni koko ajan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Teen silloin kun on työaika ja paneudun siihen. Samoin pyöräilyssä. Kun on harjoitukset niin olen mukana 100% muuten ei kiinnosta. Tiedän, että urheilijan pitää elää niin että on aina valmis harjoituksiin ja palautunut. Se on elämäntapa, siitä ei tarvitse erikseen minuutin välein muistuttaa. Mitä enemmän tuputtaa, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu.
Sellainen jolla on motivaatio ja itsetunto kohdillaan, tekee silloin kun pitää ja osaa loppuajan nauttia elämästä.
Se on taito, jolla tehdään pidempiä urheilu-uria. Näin Matti Nykänenkin totesi ohjelmassaan. Ei aikuista tarvitse enää valmentaa, jos hän hyppää joka kisassa kultaa. Henkinen puoli oli hänenkin mielestään sitten valmennuksessa retuperällä. Heikkoina hetkinä haukuttiin ja tukihenkilöt olivat harvassa. Parhaina hetkinä ystäviä riitti ja sinua kehuttiin. Tyypillistä suomalaista urheiluhenkeä.
Minkälaista se elämä sitten on? Normityöpäivä 8-16 sitten kotimatka autolla ruuhkassa, joillain kaupassa käynti, joillain vielä lasten haku päiväkodista tai jostain muualta, kotona normi kotityöt, ellei mies ole hengessä mukana ja auta niissä. Sitten illalla harjoittelu. Nopea palautuminen ja unten maille jotta saman rutiinin voi toistaa seuraavana päivänä. Jos tämä valmentaja on oma mies, se vähäinen aika joka tuosta ajasta liikenee, usein kuluu siihen keskusteluun harjoittelusta, kalustosta tai kilpailuista. Mistä voi repiä sitä yhteistä aikaa, jolloin se urheileva nainen on puoliso, tyttöystävä ja kaksi ihmistä voisi keskustella muustakin kuin harjoittelusta? Sen aika on syksyisin. Ehkä. Ellet ole sairastunut ja sekin aika menee itsensä hoitamiseen harjoittelukuntoon ja taas keskustellaan pyöräilystä. Kuinka moni haluaa tällaista elämää viettää ja kuinka pitkään? Moni lopettaakin urheilu-uransa varhain, vaikka kestävyyslajissa parhaat vuodet olisivat edessä.
Siksi haluankin toitottaa valmentajille ja lapsiaan tai puolisoitaan valmentaville ja kannustaville ihmisille, antakaa tilaa. Antakaa sille urheilevalle nuorelle tilaa elää ja nähdä muutakin kuin niitä polkupyöriä tietyissä rajoissa. Mikä tahansa muukin urheilulaji voi säännöllisesti jopa parantaa pyöräilijän fyysisiä ominaisuuksia, varsinkin talvikaudella. Muuten loppuunpalaminen on ajan kysymys.
Itse taiteilen samojen ongelmien kanssa päivästä päivään. Usein katkaisen keskustelun töykeästi, ilmaisemalla, että mua ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Ja saan sanaharkan aikaiseksi. En halua todellakaan enää 34-vuotiaana naisena keskustella pyöräilystä 24/7. Se ei tarkoita ettenkö ottaisi lajia ja omaa osuuttani tosissani. Samalla tavalla en ole töissäkään 24/7. En halua puhua työstäni koko ajan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Teen silloin kun on työaika ja paneudun siihen. Samoin pyöräilyssä. Kun on harjoitukset niin olen mukana 100% muuten ei kiinnosta. Tiedän, että urheilijan pitää elää niin että on aina valmis harjoituksiin ja palautunut. Se on elämäntapa, siitä ei tarvitse erikseen minuutin välein muistuttaa. Mitä enemmän tuputtaa, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu.
Sellainen jolla on motivaatio ja itsetunto kohdillaan, tekee silloin kun pitää ja osaa loppuajan nauttia elämästä.
Se on taito, jolla tehdään pidempiä urheilu-uria. Näin Matti Nykänenkin totesi ohjelmassaan. Ei aikuista tarvitse enää valmentaa, jos hän hyppää joka kisassa kultaa. Henkinen puoli oli hänenkin mielestään sitten valmennuksessa retuperällä. Heikkoina hetkinä haukuttiin ja tukihenkilöt olivat harvassa. Parhaina hetkinä ystäviä riitti ja sinua kehuttiin. Tyypillistä suomalaista urheiluhenkeä.
lauantai 31. maaliskuuta 2012
harjoitusleiri Calpessa takana
Olin viimeiset 2 viikkoa Espanjan Calpessa harjoittelemassa. Palasin sieltä tänä aamuna. Vuosi vuodelta nämä reissut tulevat minulle vain raskaammiksi ja raskaammiksi. Henkisesti. Erossa perheenjäsenistä ja normielämästä 2 viikkoa ennen tuntui puhdistavalta nyttemmin eristävältä ja ikävältä.
Joka päivä piti motivoida itsensä harjoitukseen; kysymällä itseltäni, miksi "helkkarissa" olen täällä tuhansien kilometrien päässä hinkkaamassa fillarilla mäkiä, polttamassa ihoani ja hikoilemalla kämäsissä hotellihuoneissa? Siksi minulla olikin harjoitusohjelma, joka kertoi vastauksen siihen. Tarkoituksenani ei ollutkaan tällä kertaa päämäärätön kilometrien nieleminen vaan kehittää heikkouksiani. Siihen tuo Calpe oli oiva valinta. Kahdessa viikossa nyppylät ja kummut alkoivat tasoittumaan ja viimeisenä päivänä pystyin jo naureskelemaan niiden pienuudelle:)
Nyt olen taas monta kokemusta rikkaampi, yhteistyö paikallisen pyöräaktiivin kanssa tuotti antoisat puitteet ja monia uusia tuttavuuksia ja yhteyksiä. Jopa viimeisen viikon minä ja seurakaverini vietimme sviiteissä kun menin hieman avautumaan huoneiden melutasosta. Sillä sattumalta samaan aikaan Calpessa järjestettiin toista kertaa Calpe Festival, nuorisolle tarkoitettu viikon mittainen musiikki ja bailaustapahtuma. Busseja oli parkissa useita kymmeniä ja nuoria ilmaantui meidänkin hotelliimme 45 kpl juhlimaan illasta aamuun ja aamusta iltaan. Se oli väsyneelle mielelleni liikaa ja 3 yön valvominen tuotti avautumiseni hotellin henkilökunnalle puoliltaöin ja saimme uudet hienot sviitit veloituksetta. Pyörille saimme vielä yhden huoneen säilytykseen:)
Monet minut tuntevat varmaan jo kysyvät, mitäs tällä kertaa sattui? Eipä mitään vahinkoja. Pyörälaukkuja ulos hotellista roudatessamme kompastuin väsyneisiin jalkoihini ja kaaduin kivirappusiin lyöden oikean kämmenen maahan. Polvi vääntyi ja kämmen sai vertavuotavan haavan johon sain "aku ankka" -laastarin hoidoksi. Siinä kaikki.
Nyt odotellaan sitten milloin aloitan kilpailukauteni, voi olla etten aja hetkeen, sillä minulla ei ole pyöriä. Reissussakin ajoin lainapyörällä. Joten sitä odotellessa, pidetään ketjut vielä paksussa rasvassa.
Joka päivä piti motivoida itsensä harjoitukseen; kysymällä itseltäni, miksi "helkkarissa" olen täällä tuhansien kilometrien päässä hinkkaamassa fillarilla mäkiä, polttamassa ihoani ja hikoilemalla kämäsissä hotellihuoneissa? Siksi minulla olikin harjoitusohjelma, joka kertoi vastauksen siihen. Tarkoituksenani ei ollutkaan tällä kertaa päämäärätön kilometrien nieleminen vaan kehittää heikkouksiani. Siihen tuo Calpe oli oiva valinta. Kahdessa viikossa nyppylät ja kummut alkoivat tasoittumaan ja viimeisenä päivänä pystyin jo naureskelemaan niiden pienuudelle:)
Nyt olen taas monta kokemusta rikkaampi, yhteistyö paikallisen pyöräaktiivin kanssa tuotti antoisat puitteet ja monia uusia tuttavuuksia ja yhteyksiä. Jopa viimeisen viikon minä ja seurakaverini vietimme sviiteissä kun menin hieman avautumaan huoneiden melutasosta. Sillä sattumalta samaan aikaan Calpessa järjestettiin toista kertaa Calpe Festival, nuorisolle tarkoitettu viikon mittainen musiikki ja bailaustapahtuma. Busseja oli parkissa useita kymmeniä ja nuoria ilmaantui meidänkin hotelliimme 45 kpl juhlimaan illasta aamuun ja aamusta iltaan. Se oli väsyneelle mielelleni liikaa ja 3 yön valvominen tuotti avautumiseni hotellin henkilökunnalle puoliltaöin ja saimme uudet hienot sviitit veloituksetta. Pyörille saimme vielä yhden huoneen säilytykseen:)
Monet minut tuntevat varmaan jo kysyvät, mitäs tällä kertaa sattui? Eipä mitään vahinkoja. Pyörälaukkuja ulos hotellista roudatessamme kompastuin väsyneisiin jalkoihini ja kaaduin kivirappusiin lyöden oikean kämmenen maahan. Polvi vääntyi ja kämmen sai vertavuotavan haavan johon sain "aku ankka" -laastarin hoidoksi. Siinä kaikki.
Nyt odotellaan sitten milloin aloitan kilpailukauteni, voi olla etten aja hetkeen, sillä minulla ei ole pyöriä. Reissussakin ajoin lainapyörällä. Joten sitä odotellessa, pidetään ketjut vielä paksussa rasvassa.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
wattbike SM-kisat 11.03.2012 liikuntamylly, Hki
Ankea viikko takana, kovasti töitä, ja poskiontelotulehduksesta toipuminen antibiootteja nieleskellen, mykoplasmaa häätäen. Rullilla ajelin hieman herkistäviä palauttavia treenejä joka päivä töitten jälkeen epätoivoisesti, toivioen,että jaloista tulisi jotain voimaa ulos, silti ne olivat kuin ylikeitetyt makaronit vielä tänä aamuna.
Tilannetta ei helpottanut kauhea päänsärkykään, joka aiheutui minun "kauneusunieni" tyynykasasta, ja Sami sai hieroa niskaa sormet verillä, jotta pikkasen saatiin kipua lievennettyä. Siis tyynykasan alimmaisenahan oli ergonominen Tempurin tyyny, ja sen päällä 3 tavallista pehmeää ja upottavaa tyynyä. Pitäähän tempoprinsessan sillai nukkua:)
Mutta kun kisapäivä koitti, päänsärky oli poissa, ja kisajännitys tuotti tulosta ja liikuntamyllyyn asteli voitontahtoinen tuutsoni:) Tuota tunnetta vahvisti vielä auton radiosta kuin tilauksesta tullut lempibiisini, joka sai viimeisetkin epätoivon hituset karisemaan.
Lämmittelyssä rullilla tiesin, että kyllä tässä ihan perussettiä pystytään ajamaan verraten kotona jauhettuihin koviin treeneihin., joilla olisin ajanut uuden maailmanennätyksen niillä ajoilla.
Mutta nyt oli vain todettava realiteetit ja päivän olo ja tyydyttävä suoritus riitti uusimaan suomenmestaruuden aika selkeellä erolla seuraavaan. Tosin kilpakumppanini oli rykäissyt juurikin Pirkan hiihdon edellisenä viikonloppuna ex-tempore, joten ei ihan herkimmillään ollut hänkään. Sitkee sissi...
Valmennettavani sössi oman leiviskänsä ja yritti harakiriä, mutta se kostautui hänelle ja hän hyytyi jääden viidenneksi. Omasta kellarissa ajetusta ajastaan hän jäi peräti 30 sekuntia! ja silloin ajettiin ihan heittämällä se aika. Harmittaa hänen puolestaan.
Mitä tästä jäi käteen.. no perussetillä ajettiin 14 sekunnin päähän viime vuoden SM-kisatuloksesta, jossa oli 100 lasissa ja vähän enemmänkin, joten hyvillä mielin voin suunnata Espanjaan treenaamaan. jaloissa on pitkästä aikaa voimaa ja herkkyyttä niinkuin pitääkin. Toivottavasti antibiootit tehoavat ja mykoplasma jää kyydistä ja kauteen päästään starttaamaan terveenä pitkästä aikaa.
Tilannetta ei helpottanut kauhea päänsärkykään, joka aiheutui minun "kauneusunieni" tyynykasasta, ja Sami sai hieroa niskaa sormet verillä, jotta pikkasen saatiin kipua lievennettyä. Siis tyynykasan alimmaisenahan oli ergonominen Tempurin tyyny, ja sen päällä 3 tavallista pehmeää ja upottavaa tyynyä. Pitäähän tempoprinsessan sillai nukkua:)
Mutta kun kisapäivä koitti, päänsärky oli poissa, ja kisajännitys tuotti tulosta ja liikuntamyllyyn asteli voitontahtoinen tuutsoni:) Tuota tunnetta vahvisti vielä auton radiosta kuin tilauksesta tullut lempibiisini, joka sai viimeisetkin epätoivon hituset karisemaan.
Lämmittelyssä rullilla tiesin, että kyllä tässä ihan perussettiä pystytään ajamaan verraten kotona jauhettuihin koviin treeneihin., joilla olisin ajanut uuden maailmanennätyksen niillä ajoilla.
Mutta nyt oli vain todettava realiteetit ja päivän olo ja tyydyttävä suoritus riitti uusimaan suomenmestaruuden aika selkeellä erolla seuraavaan. Tosin kilpakumppanini oli rykäissyt juurikin Pirkan hiihdon edellisenä viikonloppuna ex-tempore, joten ei ihan herkimmillään ollut hänkään. Sitkee sissi...
Valmennettavani sössi oman leiviskänsä ja yritti harakiriä, mutta se kostautui hänelle ja hän hyytyi jääden viidenneksi. Omasta kellarissa ajetusta ajastaan hän jäi peräti 30 sekuntia! ja silloin ajettiin ihan heittämällä se aika. Harmittaa hänen puolestaan.
Mitä tästä jäi käteen.. no perussetillä ajettiin 14 sekunnin päähän viime vuoden SM-kisatuloksesta, jossa oli 100 lasissa ja vähän enemmänkin, joten hyvillä mielin voin suunnata Espanjaan treenaamaan. jaloissa on pitkästä aikaa voimaa ja herkkyyttä niinkuin pitääkin. Toivottavasti antibiootit tehoavat ja mykoplasma jää kyydistä ja kauteen päästään starttaamaan terveenä pitkästä aikaa.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
aurinko lämmittää
Tiet sulavat kovaa vauhtia ja pyöräilijän keho alkaa heräämään pitkästä talviunesta. Kisakausi lähestyy ja tahti kiihtyy. Säämiskähousut alkavat jo hikoamaan pelkästä ajatuksesta:)
Ensimmäinen varma merkki on Go Expo messut Helsingissä tulevana viikonloppuna. Siellä saa hypistellä pyöräilyvarusteita ja ihailla toinen toistaan hienompia pyöriä. Paikalla on myös eri seurojen edustajia, tiimien edustajia ja maahantuojia.
Itsekin olen messuilla lauantaina edustamassa Team Probike-Giantia Finmeblin osastolla. Olenkin opetellut uuden pyörämerkin mallistoa ja tutustunut niiden tekniikkaan ja ominaisuuksiin ja testeihin.
Paikalla on myös tiimin vetäjä Simo Saarinen, joka on myös Uudenmaan pyöräilijöiden puheenjohtaja sekä tietysti Giantin ja Finmeblin edustaja Juha Järvinen.
Tulkaa moikkaamaan:)
Seuraavana viikonloppuna on edessä wattbiken SM-kisat. Nimeni komeilee lähtölistalla mutta työelämän kiireiden takia, osallistumiseni sinne on vielä epävarmaa. Olisi mukava poltella vähän karstoja jaloista, mutta pitää tehdä töitäkin, että saisi maksettua laskut, joita äidin sairastumisen myötä on ilmaantunut kiitettävästi. Kovin odottelen jo Espanjaan lähtöä, jotta pääsisi loskan seasta ajelemaan kuivia teitä ja nauttimaan kauniista maisemista, sen minkä läähätykseltään ehtii sivuille katselemaan. Sillä tällä leirillä ei ole aikaa pysähtyä maisemia kuvaamaan. Valmentajan laatima ohjelma on sen verran haastava, että lepopäiväkin tulee tosiaan olemaan lepopäivä, jos meinaa kävellä itse lentokoneeseen.
Ensimmäinen varma merkki on Go Expo messut Helsingissä tulevana viikonloppuna. Siellä saa hypistellä pyöräilyvarusteita ja ihailla toinen toistaan hienompia pyöriä. Paikalla on myös eri seurojen edustajia, tiimien edustajia ja maahantuojia.
Itsekin olen messuilla lauantaina edustamassa Team Probike-Giantia Finmeblin osastolla. Olenkin opetellut uuden pyörämerkin mallistoa ja tutustunut niiden tekniikkaan ja ominaisuuksiin ja testeihin.
Paikalla on myös tiimin vetäjä Simo Saarinen, joka on myös Uudenmaan pyöräilijöiden puheenjohtaja sekä tietysti Giantin ja Finmeblin edustaja Juha Järvinen.
Tulkaa moikkaamaan:)
Seuraavana viikonloppuna on edessä wattbiken SM-kisat. Nimeni komeilee lähtölistalla mutta työelämän kiireiden takia, osallistumiseni sinne on vielä epävarmaa. Olisi mukava poltella vähän karstoja jaloista, mutta pitää tehdä töitäkin, että saisi maksettua laskut, joita äidin sairastumisen myötä on ilmaantunut kiitettävästi. Kovin odottelen jo Espanjaan lähtöä, jotta pääsisi loskan seasta ajelemaan kuivia teitä ja nauttimaan kauniista maisemista, sen minkä läähätykseltään ehtii sivuille katselemaan. Sillä tällä leirillä ei ole aikaa pysähtyä maisemia kuvaamaan. Valmentajan laatima ohjelma on sen verran haastava, että lepopäiväkin tulee tosiaan olemaan lepopäivä, jos meinaa kävellä itse lentokoneeseen.
maanantai 20. helmikuuta 2012
lepo
Lepo, on sana, jota olen karttanut aina ansiokkaasti. Isä aikoinaan opetti minulle työnteon, aamuisin kello 6 harjanvarsi kolahti välikattoon ja yläkerrassa nukkunut prinsessa heräsi aamukahville ja siitä suoraan isän mukaan ulos puutöihin tms. Olen iloinen siitä, että isä kasvatti minut niin. Nykyäänkin herään kuuden jälkeen itsekseni (avopuolisoni ei siitä riemastu kylläkään) ja siivoskelen taloa, teen aamupalat ja luen päivän lehdet ja lähden. Sama toistuu olin vapaalla tai töissä. Parhaat harjoitukseni teen aamuisin. olen täynnä energiaa, ja puhkun intoa. Silloin minulle saa laittaa suitset!!! Aikaisemmin pyörälenkkini alkoi aamulla ja päättyi iltapäivällä. Kokopäiväduunia hei!!
Nyt uuden valmentajani seuratessa 24/7 touhujani, olen joutunut tekemään elämäntaparemontin. MINUN suustani sanottua, "minun pitää levätä, olen väsynyt." Harvinaistan herkkua ennen, nyt se tulee jo luonnostaan.
Sairastuin viime viikon alussa. Perheessämme on ollut flunssaa ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee minulle. Kävin vielä viikon loppupuolella hiihtämässä ja ajamassa rullia. Sykkeistä seuraten tiesin että viikonloppuna on sairastumisen kohokohta. Olin töissä lauantaina, pakerrettiin työkaverini kanssa ylitöihin asti, työt jatkuivat kotona vielä kunnes mieheni soitti ja sanoi, että mene nyt perkele nukkumaan, kello on jo 22. Menin kiltisti, mutta yöllä ensin heräsin siihen, että pihalleni ilmestyi nuorisolauma autollaan ja ne piti Oton kanssa häätää pois. Otto hoiti homman ansiokkaasti ja minä menin takaisin nukkumaan. Heräsin hetken päästä hikoillen voimakkaasti ja riisuin aivan märän yöpukuni ja nukahdin uudestaan. Neljältä näin harhakuvia ja jalat särki kovin. Mittasin sykkeen, 120!!! Mittasin kuumeen, 39.5!!! Vaikka olin ottanut buranaa, että pääsisin töihin aamulla.
No edessä oli auttamatta lepo. Lähdin aamulla horkassa ajamaan kotiini Tuusulaan. Otin vielä kirjanpidon mukaani, jotta voisin työskennellä kotonani. En ole tuota kansiota vielä avannut. Olo on aika paska. Kuume pitää huolen siitä. Urheilijalla on se jännä juttu, että ne lihasryhmät, joita eniten harjoittaa, flunssassa särkevät eniten ja romahtavat ihan totaalisesti. Jalkani ovat ihan makaroonia, pitäisi kävellä käsillään.
Toinen uusi asia minulle, nesteen juominen, on nyt tärkeässä roolissa. Se on vieläkin hieman vastenmielistä hommaa, mutta olen ottanut tavoitteen. Kerran tunnissa muumimukillinen mehua. Sairastaminenkin on eräänlaista urheilua. Mittauksia, tankkausta, oman kehon tuntemusten haistelua.
Tänään olen yksin kotonani. Mieheni lähti pelokkaana töihin aamulla ja totesi, että kai olen jumalauta tekemässä lumitöitä kun hän tulee kotiin ja siivonnut koko talon lattiasta kattoon.
Joudun tuottamaan ennakkoluuloiselle miehelleni pettymyksen. EN OLE TEHNYT MITÄÄN. Olen levännyt. Nukkunut ja lukenut lehtiä. Osaan levätä nykyisin. Tiedän, että se on ainoa keino nopeasti päästä taas pyörän päälle. Minun on tultava nopeasti terveeksi, sillä minulla on itselleni asetettu tavoite tänä talvena. Hiihtää 50km alle 4 tunnin. Viimeksi hiihdin 40 km 3h:ssa mutta pakkanen pakotti minut kotiin, kun sormet olivat niin jäässä etten tuntenut niitä enää. Jäi hieman hampaankoloon.
Tällä harjoituskaudella olen jo oppinut paljon uusia asioita. Malttia, levätä, kuunnella itseäni, ja harjoitella järkevästi, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Kesällä sitten nähdään, onko tuutsi vielä fyysisesti diesel kone vai ärhäkkä 2.0 bensakone? Henkisestihän olen aina ollut ärhäkkä bensakone, pinnani lähinnä verrattuna suihkukoneen kiihtyvyyteen, mutta nyt kun kroppani on muuttunut dieselistä, niin hermoni ovat ottaneet takapakkia, nykyään pinnani on 1.1 opel corsa, jossa on 5 matkustajaa kyydissä:) sitä se ikääntyminen teettää...
Enää reilut 2 viikkoa, ja edessä on matkustaminen Calpeen harjoittelemaan. Toivottavasti uudet pyörät saapuvat, ja pääsen säätämään niitä. Hieman jännittää, mitä tuleman pitää.
Nyt uuden valmentajani seuratessa 24/7 touhujani, olen joutunut tekemään elämäntaparemontin. MINUN suustani sanottua, "minun pitää levätä, olen väsynyt." Harvinaistan herkkua ennen, nyt se tulee jo luonnostaan.
Sairastuin viime viikon alussa. Perheessämme on ollut flunssaa ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee minulle. Kävin vielä viikon loppupuolella hiihtämässä ja ajamassa rullia. Sykkeistä seuraten tiesin että viikonloppuna on sairastumisen kohokohta. Olin töissä lauantaina, pakerrettiin työkaverini kanssa ylitöihin asti, työt jatkuivat kotona vielä kunnes mieheni soitti ja sanoi, että mene nyt perkele nukkumaan, kello on jo 22. Menin kiltisti, mutta yöllä ensin heräsin siihen, että pihalleni ilmestyi nuorisolauma autollaan ja ne piti Oton kanssa häätää pois. Otto hoiti homman ansiokkaasti ja minä menin takaisin nukkumaan. Heräsin hetken päästä hikoillen voimakkaasti ja riisuin aivan märän yöpukuni ja nukahdin uudestaan. Neljältä näin harhakuvia ja jalat särki kovin. Mittasin sykkeen, 120!!! Mittasin kuumeen, 39.5!!! Vaikka olin ottanut buranaa, että pääsisin töihin aamulla.
No edessä oli auttamatta lepo. Lähdin aamulla horkassa ajamaan kotiini Tuusulaan. Otin vielä kirjanpidon mukaani, jotta voisin työskennellä kotonani. En ole tuota kansiota vielä avannut. Olo on aika paska. Kuume pitää huolen siitä. Urheilijalla on se jännä juttu, että ne lihasryhmät, joita eniten harjoittaa, flunssassa särkevät eniten ja romahtavat ihan totaalisesti. Jalkani ovat ihan makaroonia, pitäisi kävellä käsillään.
Toinen uusi asia minulle, nesteen juominen, on nyt tärkeässä roolissa. Se on vieläkin hieman vastenmielistä hommaa, mutta olen ottanut tavoitteen. Kerran tunnissa muumimukillinen mehua. Sairastaminenkin on eräänlaista urheilua. Mittauksia, tankkausta, oman kehon tuntemusten haistelua.
Tänään olen yksin kotonani. Mieheni lähti pelokkaana töihin aamulla ja totesi, että kai olen jumalauta tekemässä lumitöitä kun hän tulee kotiin ja siivonnut koko talon lattiasta kattoon.
Joudun tuottamaan ennakkoluuloiselle miehelleni pettymyksen. EN OLE TEHNYT MITÄÄN. Olen levännyt. Nukkunut ja lukenut lehtiä. Osaan levätä nykyisin. Tiedän, että se on ainoa keino nopeasti päästä taas pyörän päälle. Minun on tultava nopeasti terveeksi, sillä minulla on itselleni asetettu tavoite tänä talvena. Hiihtää 50km alle 4 tunnin. Viimeksi hiihdin 40 km 3h:ssa mutta pakkanen pakotti minut kotiin, kun sormet olivat niin jäässä etten tuntenut niitä enää. Jäi hieman hampaankoloon.
Tällä harjoituskaudella olen jo oppinut paljon uusia asioita. Malttia, levätä, kuunnella itseäni, ja harjoitella järkevästi, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Kesällä sitten nähdään, onko tuutsi vielä fyysisesti diesel kone vai ärhäkkä 2.0 bensakone? Henkisestihän olen aina ollut ärhäkkä bensakone, pinnani lähinnä verrattuna suihkukoneen kiihtyvyyteen, mutta nyt kun kroppani on muuttunut dieselistä, niin hermoni ovat ottaneet takapakkia, nykyään pinnani on 1.1 opel corsa, jossa on 5 matkustajaa kyydissä:) sitä se ikääntyminen teettää...
Enää reilut 2 viikkoa, ja edessä on matkustaminen Calpeen harjoittelemaan. Toivottavasti uudet pyörät saapuvat, ja pääsen säätämään niitä. Hieman jännittää, mitä tuleman pitää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)