maanantai 8. kesäkuuta 2015

toukokuusta kesäkuuhun pyörällä päästään

Etappiajojen jälkeen olin aika väsynyt. Niin töissä kuin ajamisen rintamalla tekemistä piisasi. Voisi sanoa, että henkisesti olisi kaivannut lomaa, mutta eipä sitä ollut saatavilla. Kovaa treeniä jatkettiin, vaikka kisoja alkoi tulla ja kisat olivat osa harjoituksia. Aina maaliintulon jälkeen en osannut ajatella niin, mutta hammasta purren nielin tilanteen. Olin pyörällä päästäni, töitten jälkeen halusin nukkua, mutta eikun treenaamaan vaikka väkisin. Välillä vihasin pelkkää pyörän näkemistäkin, välillä oltiin podiumilla ja välillä kaukana siitä. Ruokavaliokin herpaantui ja töissä olin välillä syömättä mitään ja välillä söin kahden edestä täyttä kuraa. Sveitsin UCI 1.2 kisaan piti levätä alkuperäisen suunnitelman mukaan muttei mitenkään herkistellä koska se oli kyllä tärkeä kisa, muttei päätähtäin. En siis halunnut pudota heti alussa realistina. No suoraan sanoen, viikon valvomisella ja paikan päällä yrittäen kiriä univelkaa ja väsyneenä harjoitellessa tulos on sitä mitä se oli. Karmeeta katsottavaa, vaikken nyt ihan heti pudonnutkaan ja putosi muitakin.

Sveitsistä kotiuduttuani odotin, että nyt levätään, mutta ensin poskiontelot ilmoitti, ettei käy,  ja valmentaja ilmoitti, ettei käy, vaikka kroppa halusi levätä oireillen kaikin eri tavoin. Nyt viimeinen puristus ennen piikkausta. Pure hammasta!!! No sitä se tosissaan oli. Porvoon ajoista en ole koskaan lähtenyt kotiin yhtä väsyneenä kuin eilen. Olin henkisestikin aivan maissa, kun en saatana 60 km pysy pääjoukossa edes, ihan paska. No 60km tempo niissä tuskissa, kun jalat eivät suostuneet polkemaan ja tahdon voimalla päätin uhmata niitä, oli varmasti hapenotollisesti hyvä treeni mutta jaloille täyttä myrkkyä. Kisan jälkeen join lasillisen punaviiniä ja nukahdin sohvalle, josta kömmin kipeenä buranaa napsien sänkyyn.

Tänään aamulla sitten lyötiin dataa pöydälle,kun mieli oli leppynyt ja kun valmentajamieheni otti asian esille. Garminin kalenteri näytti, että olin viihtynyt pyörän päällä enemmän kuin töissä. Olin vain treenannut jalat alta, niinkuin hänen mukaansa oli tarkoituskin, käydä äärirajoilla. Hän vain yllättyi siitä, etteivät jalkani palautuneet samaa tahtia muun elimistön kanssa. No huono lihashuolto omalta osaltaan varmasti oli mukana siinä, erilaiset velvoitteet toukokuun aikana ja se, että sokeudun harjoituksen mennessä hyvin, enkä osaa yksin hallita vauhtia tai välityksiä, ellei joku mittari tai henkilö ole sanomassa sitä.

Tosin en ole kisoihin yleensä "valmistautunut" samalla tavalla kuin viime viikolla. 2 tehotreeniä juuri ennen maantiekisaa, 20 km tempo myrskyssä ja kiritreenit. Ei tällä iällä enää. Tosin alkuviikon sairastelut sysäsivät halutut treenit loppuviikolle ja Porvoon ajot jäi jalkoihin. Piti valita, mitä tavoittelee. En vain enää muistanut mitä alkuviikosta minulle oli puhuttu lääkärin ja valmentajan suusta. Eli kyllä sitä temperamenttiä vielä löytyy, vaikka olenkin tällä kaudella pitänyt kisojen jälkeen turpani aika kiinni ja häipynyt jäähtymään. (Esim AHH tempo, tulin maaliin ja kellotin itsekin mittarillani ja totesin, etät vituiks meni. Häivyin ja kun tulin muissa asioissa takaisin jäähdyttyäni pojat kertoivat minun olleen 3. ja kehuivat että sieltä se tulee ilman herkistelyäkin. Keli vain oli hiukka vaativa sekä matka oli 200m pidempi. Eli turhaan rankaisin itseäni ajamalla hikiän mäkeä 5 kertaa täysillä ylös tempopyörällä kasvattaen rasituskuormaa turhaan suunnitellusta.)

Sain nyt ohjeet. Aika näyttää, riittääkö aika, kyky ja tahto.. Kahden viikon päästä kellon mentyä päälle, tiedän, että se tulee olemaan elämäni helvetillisin matka maaliin. Koska en anna periksi itselleni, tiedän että pystyn ylittämään sen rajan, joka on ennen tullut vastaan. Ja se riittää mihin riittää. Enempää en pysty antamaan enkä tekemään. Mutta kaikesta huolimatta, elän parasta kesääni pitkään aikaan. Vapaana kuin taivaan lintu, tehden sitä mitä haluan. Nautin kisoista, siitä kutkutuksesta vatsanpohjassa, kun on niin innoissaan menossa kisoihin ja parasta kaikessa on kivat tiimikaverit ja rakas valmentaja, joka tulee nostamaan pystyyn, kun makaan ojan pohjalla. Pitäähän naispyöräilijän aina vähän olla draamaqueen :)

Parasta tässä harrastuksessa on se, että saa antaa kaikkensa, saavuttaen itsensä voittamisen tunteen jos ei muuta. Se tunne kantakoon jokaista pyöräilijää myös vaikeina hetkinä. Sillä niitä on kaikilla. Se tunne minullakin oli eilen illalla, koska en olisi koskaan uskonut ajavani sellaisilla jaloilla 60 km. Mutta ajoin kumminkin, perkele!