lauantai 19. tammikuuta 2013

Wattbike SM 4km

Tänään ajettiin Keravalla Pyöräliike Lundbergin tiloissa SM-kisat. Matka oli 4km, eli ennen naisissa tuolla matkalla ei ole ajettu SM-arvoa eikä muuten 3 km:llakaan.

Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.

Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.

Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.

Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.

Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.

En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.

Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.

Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.

Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.

Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.










maanantai 7. tammikuuta 2013

vastauksia usein kysyttyyn huolenaiheeseen

Olen tällä treenikaudella saanut useilta kysymyksiä, kuin ka keliakia minulla paljastui, kuinka se oireili yms

Nyt ajattelin kertoa siitä vähän enemmän teille kaikille, jotta saisitte käsityksen millaisesta sairaudesta on kyse.

Vuonna 2011 vuodenvaihteessa olin pyöräilijän kovissa kuntotesteissä Ruotsissa. Olin huippukunnossa. Siis todellakin. Kaikki näytti hyvältä ja unelmani oli käsissäni. Keväällä wattbiken sm-kisojen jälkeen, kun olin voittanut suomenmestaruuden ylivoimaisesti lähdimme Espanjaan leirille. Söimme paljon leipää, puuroa, pastaa yms. Mahani kiehui, nukuin pitkiä yöunia, toisten nauraessa minulle. Ihmettelin mikä minulla oli. Ajo kulki, muttei siten kun olin ajatellut ja kuinka ajoin tammikuussa Espanjan leirillä.

Jatkoin intensiivistä harjoittelua, välillä pystyin ajamaan tosi kovaa ja mielessä kävi, että jännitänkö kisoja vai mikä on? Olin todella väsynyt, aamu-uninen ja iltauninen. Ennen olin aina herännyt kuudelta virkeänä.

Veriarvot olivat kesäkuun alussa kunnossa. Paritempon sm-kisoihin valmistellessa Heljän kanssa tuntui, että nyt kulkee. Itse kisaan tankkasin pastaa ja ajo oli tahmeata taas. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tulin todella ärtyisäksi, epätoivoiseksi, nuutuneeksi. Mikään ei enää kiinnostanut. Käsivarsissani oli outoja patteja, rakkuloita, kutisevia sellaisia. Kärsin nivelkivuista, kynteni halkeilivat, minulla oli oikeassa korvassa tinnitus, hampaani lahosivat suuhuni. Ikenet vuosivat verta.

Hiukseni alkoivat lähteä päästä. Elettiin heinäkuun loppua. Pm-kisoissa kävin ennen lähtöä 3 kertaa ripulipaskalla metsässä. Luulin että jännitän niin kovin.

Elokuussa olin jo aivan loppu. Tuijotin tyhjyyteen. Nukahdin rattiin ja sain töissä sairaskohtauksen. Uskomattoman hedarin. Jouduin ambulanssilla sairaalaan ja siellä minua testattiin kuin koekania. Mitään ei löytynyt. Poskionteloitani punkteerattiin ja punkteerattiin, söin kortisonia ja allergialääkkeitä.

Myin pyörät jotta sain rahaa mennä yksityiselle poskionteiloiden fess-leikkaukseen, koska ne olivat aivan turvonneet tukkoon. Väsymystäni selitettiin sillä. Epäiltiin että poskessa oli syöpäkasvain, joka selittäisi uupumukseni. Röntgenkuvissa näkyi varjostuma. Olin aivan peloissani ja epätoivoinen. Mieheni etsi selityksiä, diagnoosia, alkoi epäilemään keliakiaa.

Syyskuun lopussa menin Mehiläisen sairaalaan leikkaukseen. Leikkaava lääkäri oli ottanut mykoplasma ja keliakiakokeet mieheni pyynnöstä. Verestä. Keliakia oli räjähdysmäinen tulos.

Leikkaus oli periaatteessa turha, 1800 euroa. Mutta tulipahan tehtyä.

Menin vatsatähystykseen. Siitä ei löytynyt kuin marmorikuviointia hivenen. Tosin olin jo ehtinyt olla gluteenittomalla ruokavaliolla jo 3 viikkoa sitä ennen, koska halusin äkkiä parantua.

Nyt reilu vuosi siitä, suolistoni on pikkuhiljaa toipunut, treenimäärät ovat nousseet takaisin ja olen elämäni kunnossa. Paino putoaa, turvotus ja päänsäryt, ihottumat, hiustenlähtö ja muut kivut ja viat ovat poissa. Hiukseni kiiltävät ja ovat tuuheat ja vahvat kuten pienenä. Olen oppinut elämään sairauteni kanssa, henkisesti rankinta on  ollut se eriarvoisuus ja ruuan hinta ja matkoilla ruuan etsimisen vaikeus. Rankkaa on ollut myös korjata hampaita pikkuhiljaa, katsella arpia ihossani, jotka jäivät muistoksi ihottumasta.

Suvussani ei ole diagnosoitu kellään keliakiaa. En tiedä mistä se on tullut, mutta epäilen pitkää kestävyysurheilu-uraani yhdeksi osasyyksi.