Tänään ajettiin Keravalla Pyöräliike Lundbergin tiloissa SM-kisat. Matka oli 4km, eli ennen naisissa tuolla matkalla ei ole ajettu SM-arvoa eikä muuten 3 km:llakaan.
Kilpailusta naisissa oli jo etukäteen tiedossa, että kovaa pitää ajaa ja tiukka kisa edessä. En itse ole aivan entisessä wattihattikunnossa, syynä siihen yksinkertaisesti se, etten ole sillä ajanut yhtään viime kevään jälkeen. Joulukuussa yhden 4km kisan ja kerran 30min Liikuntamyllyn häkissä huvikseni.
Sofia Kansikas ajoi loistavan uuden suomenennätyksen 5.20 ja itse jäin toiseksi ajalla 5.28. Kolmas oli Kansikkaan vauhtihirmuista toinen sisarus Jasmin häviten noin 10 sekuntia minulle. Ajoimme kovia aikoja, verraten esim Baltian kovimpiin naiswattbikekisailijoihin, jotka jäävät meille kuin pystyyn.
Olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka ainahan tappio lajissa jota on hallinnut suvereenisti, niin nyppii. Ensinnäkin, olen 10kg kevyempi kuin viime keväänä kun survoin kovia aikoja. Se painonpudotus ei voi olla näkymättä lihasvoimassa, jota olen siinä mukana menettänyt hiukan. Tosin nyt puhutaan noin 20 watista, joten ero ei ole suuri tehona, mutta wattbikessa se näkyy sekunneissa. Se on 8 sekuntia.
Mutta toivon että kesällä se investointi näkyy maantiellä, että siellä tempo ja maantie kulkee paremmin kun on vähemmän vietävää mukanaan. Vielä on painoa pudotettavana, jotta olen tavoitteessani. Olen pudottanut sitä viime elokuusta lähtien tietoisesti, hitaasti mutta varmasti.
Moni tuli kuitenkin kisan jälkeen neuvomaan, ettei minulla ole kestävyyttä tai enkö ole ollenkaan treenannut, kun ei kulje. Siitä ei ole kyse. Olen treenannut erittäin hyvin ja laadukkaasti. Olen elämäni kunnossa. Joskus vain on vielä kovempia. Tähtäimeni ei ole wattbiken mestaruudet, vaan jossain ihan muualla. joten olkaa huoletta. Tuutsi on iskussa. Ei vielä, mutta sitten kun tarvitaan.
Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että ajoin vitsillä kisaa. Kyllä tosissani ajoin, 2000m jälkeen maitohapot iskivät jalkoihin ja muistuttivat elämän karuudesta. Siinä vaiheessa Sofia meni menojaan.
Tein lähdössä virheen, ajoin liian pitkään ns liian kovaa ja poltin mehut siihen, olisi pitänyt ajaa hiukan iisimmin niin loppu olisi sujunut paremmin.
En koskaan lähde kisoihin hasta la vista meiningillä, vaan ajan tosissani, kun numerolappu on kiinni.
Pitihän kisan jälkeen palkita itsensä jotenkin, ja ostinkin Lunbergin alekorista kivan ajopaidan. Kokoa S. Repikää siitä. Ja sekin on väljä. Tuntui hyvältä. Erittäin hyvältä.
Illalla kisan jälkeen oli vuorossa iltatreeni. Rullilla vetoja ja kidutusta. Tuntui helpommalat kuin päivällä. Joten eilisen rullatreenin poisjättäminenkin oli piskuinen virhe. Vanhat jalkani kaipaavat ajamista, ei lepoa. Tukot lähtivät wattbiken selässä ja illalla meno maittoi.
Mutta virheitä tehdään jotta opitaan. Taas tänäänkin opin paljon, itsestäni. Se on tärkeintä urheilussa. Tuntea itsensä.
Tsemppiä kaikille, nyt on aika, jolloin pyöräilijä tehdään. Jaksakaa puristaa, ekaan kisaan ulkona on reilu 2kk.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti