tiistai 31. tammikuuta 2012

elämää, ei sen enempää

kun läheinen sairastuu vakavasti, sitä jotenkin kaikki pysähtyy. Äitini ilmoitti viikko sitten puhelimessa, että hänellä on rintasyöpä. Aluksi aloin itkemään, sitten aloin laskemaan optimaalista selviytymistä, noh, äidin perussairaudet ja iän huomioon ottaen, ne ovat aika huonot.

Päätin mielessäni, että tämä oli tässä. Hoidan äitiäni, käyn duunissa ja kaikki muu saa jäädä. Kunnes menin äitini luo. Hän otti minua korvalehdistä kiinni (pakottaen minut katsomaan häntä silmiin) ja vannotti, että pyöräilyä en saa lopettaa tämän takia. Se on hänelle yksi tavoite, olla ensi kesän kisapaikoilla kannustamassa.
Itkunsekaisin ajatuksin keskustelin valmentajani kanssa, joka oli jo äidiltäni saanut puhelun, tyttö ei saa lopettaa. Istuimme alas, minulle luettiin selvät sävelet. Tahdonko ajaa, haluanko enää kiduttaa itseäni fyysisesti kun henkisesti olen sietokyvyn rajamailla valvoen yöt ja miettien elämää ja sen vääryyttä?

Nyt seison kohta sukset jalassa taas kerran, edessäni 2h kova treeni kovassa pakkasessa. Mielessäni on vain yksi ajatus. Selviytyminen. Äitini on tulossa katsomaan kilpailujani. Siis minun on pärjättävä. On tehtävä parhaansa. On annettava hänelle syy elää. Hän elää kanssani vahvasti (on elänyt koko ikäni) ja toivon todella että juuri hän on kiinnittämässä kilpailunumeroja kiroten hakaneulojen pienuutta tyypilliseen tapaansa.

Siis jos äitini on päättänyt selviytyä, niin kyllä minäkin. Me selviydymme yhdessä, toisiamme tukien tuli vastaan mitä tuli. Kova on tie, mutta palkinto odottaa kulkijaansa tien päässä.

Tänään työtoverini halusivat muistaa minua tällä kivisellä tiellä. Sain kaksi raakaa ananasta. Toisessa oli lappu, olemme ylpeitä sinusta ja urheilusuorituksistasi terveisin tutkinnan väki. Tuijotin raakoja ananaksia työpöydälläni. Tajusin että ananaksen elämä se vasta kurja on. Ensin se kasvaa puussa, ja joku poimii sen perheestä erilleen varhain, raakana. Sen jälkeen se kypsyy yksinään ja kun se on parhaimmillaan, se raadellaan hengiltä veitsellä leikaten. Silti se jaksaa kurjasta kohtalostaan huolimatta maistua hyvälle ja näyttää kauniille loppuun asti.

Se on meidänkin tavoitteemme, elämässä. Loppuun asti hymyillen ja kauniille näyttäen. Eikun äidin kanssa peruukkikauppaan uutta tukkaa sovittelemaan. Se on vain elämää, ei sen enempää.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Wattbike Keravalla meni yli odotusten

Kilpailumatkana oli 3000 metriä ja kilpailijoita oli 6 naisten lähdössä. Periaatteessa asetelma oli team probike-Giant vastaan AHH cycling team. Vaikea matka ajaa tässä vaiheessa kautta, kun peruskunto ja voimakausi ovat kesken. Paikat ihan tukossa. Mutta hyvää treeniä.

Ennen starttia lähtöaikaa siirrettiin 20 minuuttia teknisten ongelmien takai. Sitten oli naisten vuoro. Lämmöt ylös ja kaikki oli valmiina, kun huomasin, että pyörän näyttö on rikki. Mekaanikot paikalle, ja pyörä korjattiin huikealla vauhdilla. kiitos Pekan.

Startti alkoi, ajo tuntui helpolta, pyörittelemällä homma hoitui kotiin, ja jaloissa tuntui voimaa!!! Aika olikin sitten yksi merkkipaalu wattbiken historiikissa. Tuli naisten uusi suomenennätys 4.00.45. Aika parani 6 sekuntia. Kisoissa rikottiin näitä merkkipaaluja enemmänkin, sillä miesten sarjassa oli myös ennätysten rikkojia.

Matti Loukonen on hienosti tuonut lajia läpi Suomeen, vaikkakin on saanut kuunnella kaikenlaista motkotusta ja vittuilua eri piireistä. Loukonen on kuitenkin itsepintaisesti jaksanut puurtaa.
Täytyy kuitenkin muistaa että tämä on yksi laji monien joukossa, eikä tätä voi, eikä pidäkään verrata maantiellä tai radalla ajettaviin matkoihin. Tämä on hauskaa vaihtelua tunkkaiseen talvikauteen ja tällaiselle kilpailuhenkiselle loistavia ilonpisaroita talven keskelläkin:)

perjantai 6. tammikuuta 2012

uusi vuosi... uudet kujeet

vanhahtava sanonta..., samat ovat kujeet olleet joka vuosi ja lopputulos sitä samaa.. no mutta nyt on vanhasta päästy irti uskaliaasti, uusi vuosikin vaihtui raketteja taivaalle tupsutellen hyvässä seurassa.

Olen pakertanut niin töissä kuin vapaa-aikana. Välillä on tullut hetkiä että olen miettinyt väsyneenä...MIKSI?

Tänään sain sen vastauksen kysymykseeni. Tein itselleni harjoituskilpailun. Ihan vain kellarissa, mutta ajoin itseäni vastaan. Vastus oli tietenkin kova:) Kun "pääsin maaliin" ja jalat tärisivät, keuhkoni huusivat happea ja koko kroppa oli ihmeissään.. vieläkö tuo eukko jaksaa rääkätä? Kyllä se jaksaa, ainakin tämän päivän jälkeen, sillä se tunne "kisan" jälkeen oli niin loistava, että se antoi minulle taas hitusen lisää uskoa tekemiseeni ja sitä muistellessa jaksan ne vaikeatkin treenit lumisohjossa kitkuttaen. Moni uteliaana voisi kysyä tietysti mielessään, mikä oli tulos? No se oli niin loistava, että itsekin olen hymyillen viettänyt päivääni, hyvällä tiellä ollaan ja nämä uudet kujeet taitavat sittenkin tepsiä tähän vanhaan kaakkiin:)

Siinä on se hiuksen hieno ero kuntoilijan ja kilpailijan välillä... se kipinä mikä iskee kun numerolappu laitetaan kiinni. SIKSI, minä pakerran.

Huomenna olisi edessä viikonloppu Varalan urheiluopistolla. Valmentajakoulutus jatkuu intesiivisellä 2 päivän rypistyksellä. Paljon on ollut ennakkotehtäviä ja osittain ne ovat tuntuneet päivänselviltä ja osittain olen miettinyt, että onkohan tämä nyt kuitenkaan näin... mutta sitähän se valmennus parhaimmillaan on.. analysointia, kokeiluja kuitenkin muistaen ne perusjutut siellä pohjalla. Kun on hyvä kakkupohja, kakun voi kuorruttaa miten haluaa, uusia kujeita kokeillen:)

Oikein hyvää uutta vuotta ja loppiaisen aikaa kaikille, muistakaa liikkua ja nauttia raikkaasta ilmasta, kevät on tulossa!