lauantai 13. joulukuuta 2014

leireilyä ja wattbikekisaa

Joulukuu alkoi rivakasti. Lähdin marraskuun viimeinen päivä Espanjaan viikon määräleirille.

Kohteena oli turistirysä Benalmadena, jossa ei tähän aikaan vuodesta ole tungosta. Ensimmäisenä päivänä vaivuin epätoivoon, kun heti lenkin aluksi edessä oli yhden vuoren rinteen nousut ja ne eivät olleet serppaa vaan suoraa nousua. Mutta järkytyksestä toipuneena ja Samin sitkeästä kartan etsinnästä selvinneenä löysimme lopulta määrällemme sopivaa maastoa ja leiri meni suht hyvin ja tavoitteista jäimme vain pari tuntia. Näimme kauniita maisemia ja aurinko piristi sopivasti synkän syksyn jälkeen.

Yksi syy vaisuun harjoitteluintoon oli pieni nuha ja kurkkukipu, ja pelkäsin koko ajan että sairastun.
Oireet jatkuivat leirin jälkeen kotonakin pari päivää ja taistelin töissä pysyäkseni tolpillani ja hereillä.
Eräänä aamuna kävin itsepuhelua työpaikan vessassa ja kysyin itseltäni, tätäkö sä haluat tehdä vielä?
Peilistä katsoivat väsyneet mutta päättäväiset silmät ja menin ilmoittautumaan wattbiken 4km:n SM kisoihin.

Koko kiireisen viikon yritin tsempata itseäni ja pitää orastavan kisajännityksen aisoissa. Edellinen startti niinkuin tosimielessä oli ajettu 2013 syksyllä paritempon SM-kisoissa. Tänä vuonna ehdin ennen burnoutia ajaa pari harjoituskisaa, joihin en osannut jännittääkään, koska tiesin, ettei tuloksella ole mitään väliä.

13.12.2014 Keravalla Pyöräliike Lundbergin ovista astuikin sisään ujo, hiljainen ja jännittävä 36 vuotias nainen ville viking pipo päässään. Tiesin lähtölistoista, että vastassa on lajin kovimmat naiset. Ulkoisesti hoin, että mulla ei oo mitään jakoa, ja kotona ajetuissa  kolmen sarjan vedoissa olen jäänyt 10 sekuntia vanhoista ajoistani viimeisissä täysillä ajetuissa vedoissa.

Siinä sitä sitten oltiin ns paskat housussa. Vuoden tauon jälkeen pyöräilymaailma avautui eteeni samanlaisena kuin ennenkin. Tuttuja riitti, mutta löin kuulokkeet päähän lämmitellessä, koska en jännitykseltäni olisi voinut jutella tai olisin antanut erittäin negatiivisen kuvan itsestäni. Etsiskelin sitä voitontahtoa, sitä tappamisen meininkiä, mutta itsetuntoni rippeet takoivat taustalla, että olet vanha, ja tänään tiedät, miltä tuntuu olla viimeinen. Katselin meidän tyttöjä, jotka olivat n14 sarjassa saaneet hopeaa ja pronssia ja iloitsivat niistä. Se lapsenriemu tekemiseen, siitä eräs valmentaja aikoinaan jauhoi... ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen wattbiken päälle, niin kammet tuntuvat kevyiltä ja se itsevarmuus tekemiseen tulee.

Toisin kävi, hyppäsin ekan pyörän päälle ja pienimmällä vaihteella kammet tuntuivat pyörivän tahmeasti ja kauhistuin. Valmentaja vieressä valoi uskoa, mutta tunne oli jotain muuta. Vaihdoin pyörää luullen, että pyörässä oli joku vika vaan. Ei ollut, seuraava pyörä oli samanlainen.
Kysyin itseltäni, että oletkohan ihan varma, meinaatko sen 5,5min ajaa tosissaan kangistumatta?
Vastaus oli etten tiedä. Sitten katsoin nykyistä tiimikaveriani, hänen kevyttä poljentaansa ja päätin, että perkele, sä oot tehnyt tän ennenkin, nyt kokoot ittes ja ajat sen saatana vaikka kuolisit.

Kun startti tapahtui, huomasin alitajunnasta noudattavani valmentajan tarkkaa ohjeistusta ja ajoin sen maaliin, kun maaliviiva tuli ylitettyä, silmissä sumeni ja en muista mitä sitten tapahtui, sitten kuulin kaukaa pimeydestä Samin äänen, älä nyt viitti siinä, putoat vielä pyörän päältä ja heräsin ja avasin silmäni ja näin kuinka tiimikaverini flippasi lattialle. Hän voitti uudella kovalla suomenennätysajalla ylivoimaisesti ja minä tulin kolmanneksi. KOLMANNEKSI!!! Olin aivan äimänkäkenä ja tuijotin tulostaulua epäuskoisena. Mä tein sen...

                                
Tässä meidän perheen mitalistit... Tytöistä olen todella ylpeä, koska tiesin, etteivät he ole oikein wattbiken kanssa ajaneet tosissaan ja jännitin,  ettei eka kisa olisi liian raaka heille.

Vaikka tällä kisalla ei nyt varsinaisesti merkitystä olekaan, mutta minulle se oli päänavaus takaisin.
Kaikki kesän koettelemukset yrittivät taittaa niskani ja saada lannistumaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Ja joku vielä kysyy, mitä iloa on kilpailla urheilussa? Kyllä se saa välillä hymyilemään :)

Huomenna jatketaan harjoittelua animaalisissa olosuhteissa ja se on huippukivaa!!!

perjantai 17. lokakuuta 2014

opettavainen vuosi 2014


Elämässä on paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus menee kovaa, joskus elämä tuntui tasaisen jauhavalta tempolta ja joskus junnataan paikallaan.


Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.

Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki  antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.

Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.

Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.

Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.


Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.

Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun  hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.

Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D

Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.

Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.


sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

elämäni etappiajo

kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.

Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.

Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.

08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.

Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.

31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.

Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.

Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.

Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.


Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.

Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.

Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan  ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.

Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.