Kohteena oli turistirysä Benalmadena, jossa ei tähän aikaan vuodesta ole tungosta. Ensimmäisenä päivänä vaivuin epätoivoon, kun heti lenkin aluksi edessä oli yhden vuoren rinteen nousut ja ne eivät olleet serppaa vaan suoraa nousua. Mutta järkytyksestä toipuneena ja Samin sitkeästä kartan etsinnästä selvinneenä löysimme lopulta määrällemme sopivaa maastoa ja leiri meni suht hyvin ja tavoitteista jäimme vain pari tuntia. Näimme kauniita maisemia ja aurinko piristi sopivasti synkän syksyn jälkeen.
Yksi syy vaisuun harjoitteluintoon oli pieni nuha ja kurkkukipu, ja pelkäsin koko ajan että sairastun.
Oireet jatkuivat leirin jälkeen kotonakin pari päivää ja taistelin töissä pysyäkseni tolpillani ja hereillä.
Eräänä aamuna kävin itsepuhelua työpaikan vessassa ja kysyin itseltäni, tätäkö sä haluat tehdä vielä?
Peilistä katsoivat väsyneet mutta päättäväiset silmät ja menin ilmoittautumaan wattbiken 4km:n SM kisoihin.
Koko kiireisen viikon yritin tsempata itseäni ja pitää orastavan kisajännityksen aisoissa. Edellinen startti niinkuin tosimielessä oli ajettu 2013 syksyllä paritempon SM-kisoissa. Tänä vuonna ehdin ennen burnoutia ajaa pari harjoituskisaa, joihin en osannut jännittääkään, koska tiesin, ettei tuloksella ole mitään väliä.
13.12.2014 Keravalla Pyöräliike Lundbergin ovista astuikin sisään ujo, hiljainen ja jännittävä 36 vuotias nainen ville viking pipo päässään. Tiesin lähtölistoista, että vastassa on lajin kovimmat naiset. Ulkoisesti hoin, että mulla ei oo mitään jakoa, ja kotona ajetuissa kolmen sarjan vedoissa olen jäänyt 10 sekuntia vanhoista ajoistani viimeisissä täysillä ajetuissa vedoissa.
Siinä sitä sitten oltiin ns paskat housussa. Vuoden tauon jälkeen pyöräilymaailma avautui eteeni samanlaisena kuin ennenkin. Tuttuja riitti, mutta löin kuulokkeet päähän lämmitellessä, koska en jännitykseltäni olisi voinut jutella tai olisin antanut erittäin negatiivisen kuvan itsestäni. Etsiskelin sitä voitontahtoa, sitä tappamisen meininkiä, mutta itsetuntoni rippeet takoivat taustalla, että olet vanha, ja tänään tiedät, miltä tuntuu olla viimeinen. Katselin meidän tyttöjä, jotka olivat n14 sarjassa saaneet hopeaa ja pronssia ja iloitsivat niistä. Se lapsenriemu tekemiseen, siitä eräs valmentaja aikoinaan jauhoi... ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen wattbiken päälle, niin kammet tuntuvat kevyiltä ja se itsevarmuus tekemiseen tulee.
Toisin kävi, hyppäsin ekan pyörän päälle ja pienimmällä vaihteella kammet tuntuivat pyörivän tahmeasti ja kauhistuin. Valmentaja vieressä valoi uskoa, mutta tunne oli jotain muuta. Vaihdoin pyörää luullen, että pyörässä oli joku vika vaan. Ei ollut, seuraava pyörä oli samanlainen.
Kysyin itseltäni, että oletkohan ihan varma, meinaatko sen 5,5min ajaa tosissaan kangistumatta?
Vastaus oli etten tiedä. Sitten katsoin nykyistä tiimikaveriani, hänen kevyttä poljentaansa ja päätin, että perkele, sä oot tehnyt tän ennenkin, nyt kokoot ittes ja ajat sen saatana vaikka kuolisit.
Kun startti tapahtui, huomasin alitajunnasta noudattavani valmentajan tarkkaa ohjeistusta ja ajoin sen maaliin, kun maaliviiva tuli ylitettyä, silmissä sumeni ja en muista mitä sitten tapahtui, sitten kuulin kaukaa pimeydestä Samin äänen, älä nyt viitti siinä, putoat vielä pyörän päältä ja heräsin ja avasin silmäni ja näin kuinka tiimikaverini flippasi lattialle. Hän voitti uudella kovalla suomenennätysajalla ylivoimaisesti ja minä tulin kolmanneksi. KOLMANNEKSI!!! Olin aivan äimänkäkenä ja tuijotin tulostaulua epäuskoisena. Mä tein sen...
Vaikka tällä kisalla ei nyt varsinaisesti merkitystä olekaan, mutta minulle se oli päänavaus takaisin.
Kaikki kesän koettelemukset yrittivät taittaa niskani ja saada lannistumaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
Ja joku vielä kysyy, mitä iloa on kilpailla urheilussa? Kyllä se saa välillä hymyilemään :)
Huomenna jatketaan harjoittelua animaalisissa olosuhteissa ja se on huippukivaa!!!
HYVÄÄ JOULUA JA ONNEA UUDELLE VUODELLE, sinulle ja perheellesi t. pirjo
VastaaPoistaKiitos paljon. Hyvää uutta vuotta 2015
VastaaPoista