Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.
Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.
Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.
Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.
Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.
Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.
Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.
Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D
Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.
Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.
Niin se vain on että vaikeuksien kautta voittoon! On hyvä välillä pysähtyä ja miettiä millä oikeesti on väliä. Ja on hienoa et on ympärillä ihmisiä jotka välittää oikeasti. Kunhan muistat vaan, et oot iha huippu Tuutsi. Ja musta tuntuu et sun kakusta tulee loistava!
VastaaPoista