sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

elämäni etappiajo

kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.

Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.

Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.

08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.

Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.

31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.

Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.

Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.

Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.


Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.

Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.

Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan  ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.

Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.






1 kommentti:

  1. Löysin kirjoituksesi ja olen ne nyt kaikki lukenut. Kiitos niistä.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää tällä elämänmatkalla.

    Kummitätisi ( huono sellainen ) Pirjo

    VastaaPoista