elämää, ei sen enempää

kun läheinen sairastuu vakavasti, sitä jotenkin kaikki pysähtyy. Äitini ilmoitti viikko sitten puhelimessa, että hänellä on rintasyöpä. Aluksi aloin itkemään, sitten aloin laskemaan optimaalista selviytymistä, noh, äidin perussairaudet ja iän huomioon ottaen, ne ovat aika huonot.

Päätin mielessäni, että tämä oli tässä. Hoidan äitiäni, käyn duunissa ja kaikki muu saa jäädä. Kunnes menin äitini luo. Hän otti minua korvalehdistä kiinni (pakottaen minut katsomaan häntä silmiin) ja vannotti, että pyöräilyä en saa lopettaa tämän takia. Se on hänelle yksi tavoite, olla ensi kesän kisapaikoilla kannustamassa.
Itkunsekaisin ajatuksin keskustelin valmentajani kanssa, joka oli jo äidiltäni saanut puhelun, tyttö ei saa lopettaa. Istuimme alas, minulle luettiin selvät sävelet. Tahdonko ajaa, haluanko enää kiduttaa itseäni fyysisesti kun henkisesti olen sietokyvyn rajamailla valvoen yöt ja miettien elämää ja sen vääryyttä?

Nyt seison kohta sukset jalassa taas kerran, edessäni 2h kova treeni kovassa pakkasessa. Mielessäni on vain yksi ajatus. Selviytyminen. Äitini on tulossa katsomaan kilpailujani. Siis minun on pärjättävä. On tehtävä parhaansa. On annettava hänelle syy elää. Hän elää kanssani vahvasti (on elänyt koko ikäni) ja toivon todella että juuri hän on kiinnittämässä kilpailunumeroja kiroten hakaneulojen pienuutta tyypilliseen tapaansa.

Siis jos äitini on päättänyt selviytyä, niin kyllä minäkin. Me selviydymme yhdessä, toisiamme tukien tuli vastaan mitä tuli. Kova on tie, mutta palkinto odottaa kulkijaansa tien päässä.

Tänään työtoverini halusivat muistaa minua tällä kivisellä tiellä. Sain kaksi raakaa ananasta. Toisessa oli lappu, olemme ylpeitä sinusta ja urheilusuorituksistasi terveisin tutkinnan väki. Tuijotin raakoja ananaksia työpöydälläni. Tajusin että ananaksen elämä se vasta kurja on. Ensin se kasvaa puussa, ja joku poimii sen perheestä erilleen varhain, raakana. Sen jälkeen se kypsyy yksinään ja kun se on parhaimmillaan, se raadellaan hengiltä veitsellä leikaten. Silti se jaksaa kurjasta kohtalostaan huolimatta maistua hyvälle ja näyttää kauniille loppuun asti.

Se on meidänkin tavoitteemme, elämässä. Loppuun asti hymyillen ja kauniille näyttäen. Eikun äidin kanssa peruukkikauppaan uutta tukkaa sovittelemaan. Se on vain elämää, ei sen enempää.