Viime viikot ovat vierähtäneet vauhdilla. Aloin kasaamaan jo syksyllä naisten ja naisjuniorien maajoukkuetta, ja matkalla tähän päivään haasteita on tullut monenlaisia eteen. Pyöräilyn ydinperhe kuitenkin tuntuu puhaltavan yhteen hiileen ja olemme saaneet joukkueet huoltajineen kasaan ja ilmoitettua ensimmäiseen kisaan jonkinlaisen kokoonpanon.
Seuraava haaste olikin heti perään oman tiimini leiriviikonloppu. Majoitimme Samin kanssa muutaman henkilön ja tietysti molemmat olimme satasella mukana suunnittelemassa osaa harjoituksista (minä lähinnä Samin selän takana utelemassa) ja sitten piti vielä itse osallistua harjoituksiin. Ajotreenit sujuivat kohdaltani hyvin. Kiritkin irtosivat yllättävän hyvin, kun alun tekniikkavirheen sain korjattua. Muutoin ajelin porukan mukana ja yritin neuvoa paria aloittanutta ajajaa peesaamisessa yms. Lauantaina satutin päivällä sitten kämmeneni Pian vetämässä kuntopiirissä. Molemmat. En tiedä, mikä niihin tuli, mutta karhunkävely näillä naruilla oli liian haasteellista ilmeisemmin.
Istuin salin lattialla seuraamassa toisten punnertamista ja vitutti kuin pientä oravaa. Sami sanoi ironisesti "sitä joko haluaa jumppaa tai sitten sitten ei halua jumppaa" ja sisälläni kiehui. Teki mieleni kävellä käsillä edestakaisin ja huutaa, että kyllä halua on, mutta huomenna haluan hiihtää terveillä käsillä. Kokosin tulenpalavan sieluni ja ajoin illalla palauttavia rullia kotona treenien perään. Olin kuin uudesti syntynyt.
Pääsin rullilta suihkuun ja lapset tulivat kotiin. Toinen itkuisena ja hädissään. Hän oli oksentanut pihalle. Ensin mietin, että perkele, taas pöpöjä ja kontaminaatiovaara. Mayday, mayday... avaruuspuku päälle ja hengityssuojaimet, mutta palasin perhe-elämän arkeen ja nöyrästi putsasin tytön oksennuksesta ja hoputin suihkuun.
Hiihto Paloheinässä sunnuntaina oli kuin menisi etanoiden sekaan. Sieluni kihisi, kun edessämme oli koko ajan joku kuntoilija limalautoineen sutimassa takaperin ja tiimimme yhteislenkki oli pelkkää ohittelua ja kiroilua. Ainakin omasta mielestäni. No mielessäni mietin Turun seudulla noussutta kalapaliikkia, kun kuntohiihtäjät eivät halunneet lapsia eteensä hidastelemaan.
Onhan se hienoa, että ihmiset liikkuvat. Ja taas kokosin kiukkuni ja ajattelin, että suditaan tässä nyt sitten porukan mukana.
Kotiin päästyäni, kotona odotti kaksi nuutunutta kuumeista lasta. Sami oli mennyt yövuoroon suoraan tiimin kokouksesta ja edessäni oli lastenilta. Madagaskar 3 pyörimään ja lasten kanssa sohvalle. Olen taitava torkkumaan silmät auki, olen oppinut sen poliisikouluajoilta tylsiltä luennoilta. Tytöt ihmettelivät, että miten nyt seurasinkin heidän kanssaan elokuvaa niin intensiivisesti:)
Tänään sitten kierähdin klo 06.15 sängystä lattialle.Työaamu. Siitä kontaten vessaan ja yritin katsella peilin yläpuolista motivaatioteippiä, jossa on motivaatiolauseeni pahojen aamujen varalle: "there is no tomorrow". Henkisesti rankka, mutta hauska leiri oli takana ja oli aika palata Karkkilaan paperipinojen taakse puurtamaan.
Päivän "pelasti" vierailu hammaslääkärissä. Kun menin ovesta sisään, niin hammaslääkäri kysyi: "Mites pyöräilijä näyttää noin lannistuneelta?" Vastasin: "Pelkään hammaslääkäriä." No sainkin lasten kohtelun ja hyvä etten saanut lelua hoidon päätteeksi. Siinä sitten aikoja varaillessa lääkäri kyseli kisakalenteriani, ettei hoito haittaa pyöräilyä. Joku vielä kehtaa väittää ettei julkinen terveydenhoito ole laadukasta:) Lopuksi hoitaja tokaisi: "Urhea tyttö olit".
Urheapa hyvinkin niin... nyt taas treenaamaan into piukeena:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti