En ollut koskaan käynyt Alcudiassa. Mallorcalla kyllä, mutta aina viettänyt aikani etelärannikolla. Ennen leiriä lisähaasteen henkisellä puolella loi äitini sairastuminen vyöruusuun. Eihän se muuten olisi mikään kova sairaus, mutta syöpää sairastavalle tuo omat lisähaasteensa ja kaiken lisäksi se tuli päähän ja toisen silmän alueelle. Eli terkkarin kautta sitten suuntasin lentokentälle.
Paikka oli vielä talven jäljiltä talviteloillaan. Pyöräilijöitä kautta maailman oli tuhansia siellä, mutta paikalliset eivät olleet vielä oikein heränneet talviunestaan. Ehkä Espanjan taloustilannekin näkyi siellä. Kaikki liikkeet olivat lappu luukulla.
Mahtavaa oli päästä maantielle ajamaan, ihan oikeasti. Nautin jokaisesta kilometristä. Kauniit maisemat hivelivät mieltäni ja oli todella hienoa. Hotellimme oli meren rannalla, ja juoksulenkit oli helppo juosta rantahietikolla. Lepopäivänä alkoi monsuunisade. Salamat iskivät, kirkkaalta taivaalta ja vesimassa vyöryi kaupunkiin. Juoksimme Samin kanssa erääseen laukkukauppaan suojaan. Tulipahan sieltä ostettua sitten äidille laukku tuliaisiksi.
Rakeiden hakatessa hartioita palasimme majapaikkaamme. Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä Söllerin valloitukseen. Lähdimme kuitenkin autolla illalla vielä katsomaan onko siellä lunta tiellä, koska alempanakin oli sohjoa. Olihan siellä. Olimme Samin kanssa paniikissa serppatiellä kääntämässä autoa, kun lämpötila laski lähelle nollaa ja tie oli lumen peitossa. Samana iltana saimme kuulla kahden saksalaisen pyöräilijän menehtyneen saarella ajauduttuaan sivutuulessa rekan eteen. Se herätti taas ajattelemaan lajin turvallisuutta, kun kaikki kirmailivat pyörillään liikenteen seassa kuin päättömät kanat.
Itselläni leiri sujui pientä ihottumaongelmaa lukuunottamatta hyvin. Sekin todennäköisesti johtui huonosti pestyistä ajohousuista. Sain tehtyä kaikki suunnitellut harjoitukset ja vähän extraakin. Nyt leirin jälkeen tuntuu, että kyllä ne meni suoraan jalkoihin, kaikki kilometrit. Jalat tuntuvat painavilta, väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua. Sunnuntai menikin ihan koomassa.
Eilen kävin pyörittelemässä 1,5h lenkin kovan hammashoitoepisodin jälkeen. Yksi hampaistani oli oireillut jo joulukuusta asti ja nyt kaikki hampaani korjataan, kun keliakia oli murentanut ne piloille.
Hammasta porattiin ja sieltä löytyi kova tulehduspesäke, joka saatiin nyt kuriin. Koko lenkin ajan hammas vihloi kovin ja toi lisähaastetta illallekin.
Myöhään illalla sain leiripalautteen. Valmentaja hykerteli tyytyväisyyttään ja tuntui hyvältä, kun olin kerrankin onnistunut jossain. Nyt seuraava kuukausi on tsempattava. Askel kerrallaan. usko omaan tekemiseen on palannut.
Viime viikonloppuna ajettiin wattbiken SM-kisat 10 km:n matkalla. Omasta seurasta ajamassa oli Sini Savolainen ja Kirsi Lehmuskanta. Sini raskaan 2 leiriviikon jälkeen pystyi vielä venymään SM-pronssille, uskomaton pakkaus. Itse seisoin sunnuntai-aamuna silmät ristissä ja tuijotin seinää. Mietin, että luojan kiitos en lähteny kisaan mukaan. Ehkä 10 vuoden ikäerollakin on osuutta asiaan.
Kirsi taasen laittoi päivällä iloisen viestin. Hän oli voittanut ikäluokkansa SM-kultaa!!! Ei sekään vielä mitään mutta hänen aikansa 15.57 sai vanhan wattimestarin hymyilemään, olin onnellinen hänen puolestaan. Kaikkien vaikeuksien kautta hän on saavuttamassa hyvän kunnon kesää kohti.
Keväisin ajatuksin jatkamme eteenpäin ja toivotankin kaikille munarikasta pääsiäistä. Itselläni se kuluu pyörän selässä aurinkoa ihaillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti