Sm-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselleni ne tulivat liian äkkiä sairastumisen jälkeen. Teimme kaikkemme, jotta olisin ollut edes jonkinlaisessa kunnossa, mutta lähtiessäni tiesin, ettei kunto kestä mitään. Kyllähän, jos pitäisi matkaa ajaa, niin ajan vaikka Suomen ympäri, mutta kun vauhtia laitetaan koneeseen, niin kone pettää. Siksi päätinkin, että tässä on oiva tilaisuus tehdä 2 hyvää treeniä. Tempossa ajoin kynnyksellä lähdöstä maaliin, se riitti 17 sijaan. Moni ihmetteli, miksen hymyillyt palkintopallilla kun joukkueemme sai SM-pronssia, voin sanoa, ettei paljoa liikuttanut, vaikka mitali on mitali. Koko kolmikko oli sairastellut, Niina ajoi kurkkukivussa, Suvi kärsinyt mykoplasman, itse oli 2 kk sivussa keuhkojen takia. Loistava joukkue!!! Mutta menimme viivalle silti, kunnioituksena SM-kisoja kohtaan.
Maantiellä yllätyin, kuinka revittely alkoi 5 km:n ajon jälkeen ja huomatessani, että olin joukkueemme ainoa pääjoukossa, aloin ajamaan hällä väliä tyylillä. Rääkkäsin jalkojani, mielessä vain kehittyminen, ei niinkään maaliinpääsy. Jalat pettivät 48km kohdalla, tosin syynä oli laiska juominen edellisiltana ja muut yhtä fiksut peliliikkeet. Mutta silti olin tyytyväinen jostain ihmeen syystä. Olin rääkännyt itseäni taas 15 min kauemmin, kuin viimeksi.
Eilen, kävin ajamassa kotikulmilla Bianchicupin osakilpailun miesten mukana. Olin ainoa nainen ja päätin mielessäni, että 1h on kiduttava epämukavuusalueella. Tämä oli siis lähtökohta, kertoen kunnostani.
Kun kisa lähti käyntiin, yllätyin positiivisesti. Nopeuden vilkkuessa koko ajan yli 40km/h hujakoilla, sykkeeni pysyivätkin reippaasti kynnyksen alla ja ajaminen muistutti jo ajamista. Maaliin tulin voittajan kanssa samalla ajalla sijalla 24. Keskari oli 41.8 kmh. Valmentajani oli aivan ällistynyt, että miten toi muija nyt siellä pysyi, kun viikonloppuna hommasta ei tullut mitään. Sitä en itsekään tiedä, ehkä nöyrä itsensä nöyryyttäminen kesäkuun aikana alkaa tuottamaan toivottua tulosta. Kuinka monta kertaa olen katkennut, tippunut, jalat krampanneet mutta usko ei ole loppunut kertaakaan. Ehkä talvella tehdyt treenit eivät sittenkään ole menneet hukkaan. Edelleen ajan katse suunnattuna eteenpäin, taakse en vilkuile. Lauantaina suuntaan Ruotsiin U6 tourille ajamaan viikon etappikisan hyvillä mielin, vaikka yhdessä vaiheessa kysyin itseltäni, mitä helvettiä minä siellä teen tässä kunnossa... Mutta nautitaan kisaamisesta ja pienestä lomaretkestä Ruotsin kauniisiin kesämaisemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti