tilinteko

Syyskuun ensimmäinen päivä ajettiin TDH, jossa itse vedin 29 nopeusryhmän kauden päätteeksi kauheassa vesisateessa. Sen jälkeen tiesin, että vielä 3 päivää kunnes kuntotesti on tehty ja sitten saan levätä hetken. Kun kuntotesti oli päättynyt, paluumatkalla Pajulahdesta jo tunsin olevani kipeä. Ja niinhän se flunssa sieltä tulikin jo torstaiksi. Siitä on nyt kolme viikkoa.

Alussa ajattelin, että tämä kuuluu asiaan ja nautin olla kipeä. Ihanaa vaan olla ja nauttia kodista. Sitten mieli alkoi halajamaan takaisin pyörän selkään. Sehän tarkoitus olikin, mutta tauti on jyllännyt kropassa liian pitkään ja aiheuttaa lähinnä nyt saamattomuutta ja väsymystä. Ja siihen ei ole lääkkeitä. Pitäisi vaan henkisesti kestää ja odottaa. Siinä lajissa en pärjää. En todellakaan.

Mutta harjoitellaan. Sitä kärsivällisyyttä!!!!


Palataan elokuuhun. Olin kesäkuun jälkeen todella pettynyt aika-ajosuorituksiini ja tunsin,että koko kausi oli mennyt hyvästä harjoittelusta huolimatta ihan penkin alle. Myös tiimimme kärsi ajajapulasta ja sairastelimme paljon. Pienissä yksittäisissä kisoissa sain onnistumisia mutten mitään erikoista.

Heinäkuussa loukkasin itseni lievästi U6:lla ja sekin lisäsi vitutuskäyrän tappiin. Päätin palata alkulähteille, tein hyvän 3 viikon setin ja palasin töihin. Sitten alkoi elokuun kisat. Ja tuntui hyvältä. Onni ei ihan ollut mukana, mutta vittuako siitä, kun itte tietää, että nyt kulkee.

Asiaan vaikutti sekin, että vaihdoin tempopyöräni. Olin ollut tyytymätön aiempaan Giantiin, koska ajaessa en saanut sitä tunnetta, että nyt mennään. Rohkaistuin ja pyysin Lundbergilta koeajoon Trekin speedconcept 9.5:n. Ajoin niillä säädöillä uuden ennätyksen viikkotempossa. Sitten pyörä säädettiin ja tein uuden ennätyksen ja taas uuden. ISM-tempossa asentoa rukattiin vielä ennen lähtöä, ja tiedän ettei se ollut järkiratkaisu, mutta kaiken sen häröilyn jälkeen tunsin, että olen oikealla polulla taas kerran siltä eksyttyäni. Paritempo SM oli itselleni helppo fyysisesti mutta henkisesti jännitti, kun parini kanssa en ollut ehtinyt treenaamaan hommaa kuin pari kertaa. Hänelle tempo lajina muutoinkin oli aika tuore. SM-pronssi ja hopea niukasti hävittynä tuntui hyvältä.

Mutta se ero, mikä näillä 2 huipputason aika-ajopyörällä on, on mitoitus. Molemmat pyörät ovat hyviä, samaa runkokokoa, mutta geometria aivan erilainen. Se on se juju.. Kun Giant ostettiin, en nähnyt sitä kuin kuvissa. Ekana vuonna se tuntui hyvältä, kun olin 12 kg isompi ja en edes taipunut niin alas kuin nyt pääsen. Sitten kun fyysinen ulkomuoto muuttui, pyörää ei saanut säädettyä samalla kaavalla sääntöjen mukaan. Se oli auttamatta liian pitkä vaakaputki, liian pysty asento.
Toiselle joku pyörä sopii ja toiselle ei. Olisi valtava helpotus monelle,että pyörää pääsisi kokeilemaan ennen ostopäätöstä. Ihan konkreettisesti. On eri ajaa sitä ergossa tai pukissa kuin luonnossa kisavauhdilla. Itse sain tilaisuuden ja kiitän siitä syvästi ja lämpimästi pyöräliike Lundbergin Jania sekä Sakua. Kiitos pojat.

Nooh, kisat on ajettu ja hehkutukset tehty. Tuleva kausi kolkuttelee ovella. Levot on levätty ja aika suunnata uutta päin. Tässä ehkä ensi vuodelle suurin haaste.

Haasteena oman ajamisen rinnalla tulee olemaan suomalaisen pyöräilyn kehittyminen. Itse vedin tämän kauden kokeiluna naisten maajoukkuetta. Sain osakseni katkeruutta, solvausta, kiitosta ja kehuja. Ristiriitaisia tunteita. Monta yötä valvoin, pohtien naistemme joukkuetta, ajajia, heidän ajovaatteitaan, rahoitusta, keskustelin eri maiden kisajärjestäjien kanssa etsien halpoja hyviä reissuja eukoille. Tuli paljon uusia kontakteja ja tuttuja. Sain myös tuta, kuinka plajon raha vaikuttaa osanotto-oikeuteen. Kiitos vaan patonkimaalle. Se ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta omaan suorituskykyyni ja kevään stressi asioiden keskellä punnertamassa sai minut sairastumaan lopulta ja nämä katkeroituneet solvaajat taputtamaan karvaisia käsiään onnesta.
Mutta periksi en antanut. Vein homman läpi hammasta purren. Pitäen kiinni toimintasuunnitelmasta, itkien monesti iltaisin kotona, kuinka perseestä koko homma on. Oli monia, jotka soittivat ja neuvoivat, kyselivät ja lupasivat auttaa, mutta kaikkein konkreettisimman avun hetkellä he eivät edes vastanneet puhelimeen. Sitten oli hetkiä jolloin leijuin. Olin saanut jotain sellaista aikaiseksi joka herätti keskustelun ja muutoksen askeleet. Uskalsin ottaa nuoret 16 vuotiaat tytöt mukaan hommaan ensi kaudeksi. Uudet ajatukset ovat jo valmiina. Voi olla että heitän ne romukoppaan, jos ne eivät saa tuulta alleen. Yritän ainakin. JA NÄMÄ AJATUKSET OVAT TULLEET AJAJILTA, eivät pelkästään minulta.
Taas sain synkkiä pilviä taivaalle. Joku jossain ei pitänyt ajatuksesta. Ja seisoin myrskytuulessa, ja seison vieläkin. Tai siltä se tuntuu. Olin hypännyt jonkun varpaille, jonkun etu kärsisi taas kerran.
Tällä hetkellä pyöräilymaailmassa kuohuu, foorumit, twitterit, facebook on täynnä päivittelyä asioista. Karu totuus on se, kenellä on halua siirtyä sanoista tekoihin. Ne teot ovat yksinkertaisimmillaan niitä, että otat 6 nuorta ajajaa omaan autoosi kaikkine romuineen, ajat heidät ulkomaille 1300km päähän, huollat vesisateessa kohmeisin sormin, päivystät sairaalassa huolestuneena loukkaantuneita, nukut viikon koulun lattialla puoliksi tyhjentyneellä ilmapatjalla toisten kuorsatessa äänekkäästi ja yrität ymmärtää tanskaa joukkueenjohtajien kokouksissa väsyneenä iltakymmeneltä. Ja vielä maksat tästä ilosta omasta pussistasi kuluja. En ole kenenkään äiti, en isä, enkä sukulainen. Olen itse ajanut maajoukkueessa, saanut pyöräilyltä paljon ystäviä, nähnyt uusia paikkoja joissa en muutoin olisi ikinä käynyt (en niin hullu olisi) ja nyt haluan auttaa näitä nuoria kuskeja, jotka motivoituneina tarvitsevat tukeamme. Se ajatus siivitti minuakin kestämään väsymyksen, vitutuksen ja muun saven. Koska luulen tietäväni, mitä he tarvitsevat. Ja tämän kauden jälkeen olen siitä enemmän kuin vakuuttunut. Ne ketkä ovat tänä vuonna olleet maajoukkueiden huoltajina, joukkueenjohtajina ja muutoin auttamassa talkoissa ansaitsevat ainakin minulta sydämelliset kiitokset, sillä yhdessä tekemällä ei kaikki kasaannu yhden niskaan. Ilman Tomi Lehteä, Juha Kakkoa, Fabian Ehrleriä, Sari Törmästä, Vesa Väkevää, Ari Sarismalaa, Jyrki Lepistöä, Ilpo Kyllöstä, Anne-Maarit Helasjoki-Vesasta, Markku Niemistä, Pertti Sireniä, Asko Hahtoa, Sari Nurmea, Ossi Törmästä, Sami Takalaa ja Markku Väyrystä ei tätäkään vähää olisi onnistuttu tekemään. Kiitos teille kaikille ajajien puolesta!