1,5 vuotta sitten kirjoittelin viimeksi, loukkaantuminen oli vienyt mielen apeaksi, mutta haaveilin jo tulevaisuudesta, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään.
2015 syksyllä väsymys vaivasi, vaikka makasin käsi paketissa kotona, se oli suorastaan uupumus. Epäilin,että olin ahertanut taas liikaa, yritin levätä ja ottaa rennosti. No eihän siitä mitään tullut.
Kävin mittauttamassa hemoglobiinin, josko siitä johtuisi, mutta ei. Lääkäri onneksi oli fiksu ja määräsi muutaman muun labrakokeen ja niin minulta löytyi autoimmuunityreoidiitti, kilpirauhasen vajaatoiminta, johon määrättiin tyroksiini lääkitys.
Siitähän se sitten lähti. Crossfit sai jäädä, olin ihan loppu fyysisesti. Tykkäsin kyllä lajista, mutta ei siinä kunnossa paljon punttia nosteltu, kun ei housun punttikaan jaksanut vipattaa. Olin todella maassa ja itkeskelin, että tätäkö se sitten on loppuelämä, kikkailua tyroksiinipitoisuuksien kanssa.
Keväällä 2016 vähän piristyin ja ajattelin ajella omaksi iloksi Mallorcalla isännän kanssa. No elimistö ilmoitti, ettei se käy ja olin reissun jälkeen todella uupunut ja aloin oksentelemaan töissä ja vatsaan vasempaan kylkeen ilmaantui tosi kova kipu. Kävin endogrinologilla, kävin sisätautilääkärillä ja gastroenterologit tutki minua tähystellen molemmista päistä. Olin taas sairaalakierteessä. Tyroksiinitasoja säädeltiin alas ja ylös, ei vaikutusta.
Pikku patti löytyi suolistosta tähystyksessä, joka otettiin pois ja söin 2 krt kovat suolistoantibiootit ja homma tasaantui. Minulle ilmoitettiin, että 3 vuoden päästä katsotaan onko patteja tullut lisää. Syy ei kuitenkaan selvinnyt kivulle ja väsymykselle. Itse aloin jo epäilemään loisiakin jossain vaiheessa.
Töissä ruokapöytäkeskusteluissa mietittiin porukalla mikä mulla on. Tuli sieltä hauskojakin ideoita, mutta ei sitä ratkaisua.
Olin huhtikuussa 2016 aloittanut uudessa työpaikassa ja olin nolona, että heti alkoi kone prakaamaan kun pääsin vauhtiin. Kipeänä väkisin siinä koko kesän väänsin ja syksyllä aloin olemaan voiton puolella. En tiedä miten, mutta jotenkin oireet helpottuivat sen verran,että uskalsin taas pyörän päälle, oli aika lomailla.
Elokuussa 2016 lähdin Pyreneille Arreaun kylään ajamaan vuoria Samin kanssa ja sydän syttyi pyöräilylle uudelleen. Halusin haastaa itseni ja voittaa sairauteni. Ne vuoret veivät sydämeni. Saman tien kun tulimme kotiin, varasimme reissun Mallorcalle ja aloitin perusharjoittelun lokakuussa. Homma toimi jostain syystä. Olin kuin uusi ihminen. Ihan kuin sillä päätöksellä olisin parantunut... no ainakin henkisesti piristyin, mulla oli taas tavoite,
Seuraavalla viikolla IBD cycling teamin naisjoukkueeseen haettiin kuskeja ja innosta puhkuen lähdin mukaan. Olinhan itsekin sairastellut kovin ja sympatiani oli jo valmiina IBD cyclingin ideologiaa kohtaan. Voisin ajaa tehdäkseni jotain hyvää ilman suurempia paineita,
Tästä voitte käydä tutustumassa kyseiseen joukkueeseen www.ibdcycling.fi
Kaiken lisäksi esimieheni oli jo IBD cyclingissä joten asia tuntui vain luontevalta ja siitä se taas lähti.
Talvella treenailin mitä kerkesin, mutta eniten tein töitä töissä hihat heiluen. Halusin näyttää, ettei mua turhaan palkattu :) Mahan ja väsymyksen sain lopulta taltutettua ruokavaliomuutoksilla kokeilemalla. Vaikka söinkin terveellisesti useimmiten, minulta puuttui esim rasva ruuasta kokonaan sekä kuitu, Saan myös apua ravintoterapeutilta tässä keväällä ja projekti jatkuu.
Tammikuussa oli ensimmäinen tiimileiri Nuuksiossa, jossa tutustuin ensimmäistä kertaa tiimin muihin ajajiin. Hauskoja persoonia, vanhoja tuttuja ja siitä jäi hyvä mieli, 4h Nuuksion metsissä vaeltamassa.
Maaliskuun lopussa 2017 lähdin Mallorcalle tiimikaverini Hannan kanssa sekä perheeni tuli mukaan.
Ajoimme Hannan kanssa monta hauskaa lenkkiä ja harjoittelimme yhdessä ajoa ja tutustuimme toisiimme vielä paremmin. Muita tiimiläisiä emme tavanneet kuin hotellin aulassa aikataulusyistä, se vähän jäi harmittamaan, mutta kyllä me tässä kesällä saamme yhdessä ajaa varmasti ja paljon.
Nyt eletään huhtikuuta 2017 ja olen taas kisakunnossa. Huomenna puen IBD cycling teamin ajoasun ensimmäistä kertaa päälleni kuvauksissa ja näen tiimikavereitani taas.
Se tuntuu hienolta, koska aina kun katson taaksepäin, näen sen oman elämäni Paris-Roubaix kivitiepätkän, josta selvisin kuin selvisinkin.
Tunnen taas eläväni. This is my life.
Seuratkaa kesän tapahtumia.. sillä silloin kun tuutsi polkee, niin varmasti tapahtuu vai miten se meni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti