lepo

Lepo, on sana, jota olen karttanut aina ansiokkaasti. Isä aikoinaan opetti minulle työnteon, aamuisin kello 6 harjanvarsi kolahti välikattoon ja yläkerrassa nukkunut prinsessa heräsi aamukahville ja siitä suoraan isän mukaan ulos puutöihin tms. Olen iloinen siitä, että isä kasvatti minut niin. Nykyäänkin herään kuuden jälkeen itsekseni (avopuolisoni ei siitä riemastu kylläkään) ja siivoskelen taloa, teen aamupalat ja luen päivän lehdet ja lähden. Sama toistuu olin vapaalla tai töissä. Parhaat harjoitukseni teen aamuisin. olen täynnä energiaa, ja puhkun intoa. Silloin minulle saa laittaa suitset!!! Aikaisemmin pyörälenkkini alkoi aamulla ja päättyi iltapäivällä. Kokopäiväduunia hei!!

Nyt uuden valmentajani seuratessa 24/7 touhujani, olen joutunut tekemään elämäntaparemontin. MINUN suustani sanottua, "minun pitää levätä, olen väsynyt." Harvinaistan herkkua ennen, nyt se tulee jo luonnostaan.

Sairastuin viime viikon alussa. Perheessämme on ollut flunssaa ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee minulle. Kävin vielä viikon loppupuolella hiihtämässä ja ajamassa rullia. Sykkeistä seuraten tiesin että viikonloppuna on sairastumisen kohokohta. Olin töissä lauantaina, pakerrettiin työkaverini kanssa ylitöihin asti, työt jatkuivat kotona vielä kunnes mieheni soitti ja sanoi, että mene nyt perkele nukkumaan, kello on jo 22. Menin kiltisti, mutta yöllä ensin heräsin siihen, että pihalleni ilmestyi nuorisolauma autollaan ja ne piti Oton kanssa häätää pois. Otto hoiti homman ansiokkaasti ja minä menin takaisin nukkumaan. Heräsin hetken päästä hikoillen voimakkaasti ja riisuin aivan märän yöpukuni ja nukahdin uudestaan. Neljältä näin harhakuvia ja jalat särki kovin. Mittasin sykkeen, 120!!! Mittasin kuumeen, 39.5!!! Vaikka olin ottanut buranaa, että pääsisin töihin aamulla.

No edessä oli auttamatta lepo. Lähdin aamulla horkassa ajamaan kotiini Tuusulaan. Otin vielä kirjanpidon mukaani, jotta voisin työskennellä kotonani. En ole tuota kansiota vielä avannut. Olo on aika paska. Kuume pitää huolen siitä. Urheilijalla on se jännä juttu, että ne lihasryhmät, joita eniten harjoittaa, flunssassa särkevät eniten ja romahtavat ihan totaalisesti. Jalkani ovat ihan makaroonia, pitäisi kävellä käsillään.

Toinen uusi asia minulle, nesteen juominen, on nyt tärkeässä roolissa. Se on vieläkin hieman vastenmielistä hommaa, mutta olen ottanut tavoitteen. Kerran tunnissa muumimukillinen mehua. Sairastaminenkin on eräänlaista urheilua. Mittauksia, tankkausta, oman kehon tuntemusten haistelua.

Tänään olen yksin kotonani. Mieheni lähti pelokkaana töihin aamulla ja totesi, että kai olen jumalauta tekemässä lumitöitä kun hän tulee kotiin ja siivonnut koko talon lattiasta kattoon.
Joudun tuottamaan ennakkoluuloiselle miehelleni pettymyksen. EN OLE TEHNYT MITÄÄN. Olen levännyt. Nukkunut ja lukenut lehtiä. Osaan levätä nykyisin. Tiedän, että se on ainoa keino nopeasti päästä taas pyörän päälle. Minun on tultava nopeasti terveeksi, sillä minulla on itselleni asetettu tavoite tänä talvena. Hiihtää 50km alle 4 tunnin. Viimeksi hiihdin 40 km 3h:ssa mutta pakkanen pakotti minut kotiin, kun sormet olivat niin jäässä etten tuntenut niitä enää. Jäi hieman hampaankoloon.

Tällä harjoituskaudella olen jo oppinut paljon uusia asioita. Malttia, levätä, kuunnella itseäni, ja harjoitella järkevästi, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Kesällä sitten nähdään, onko tuutsi vielä fyysisesti diesel kone vai ärhäkkä 2.0 bensakone? Henkisestihän olen aina ollut ärhäkkä bensakone, pinnani lähinnä verrattuna suihkukoneen kiihtyvyyteen, mutta nyt kun kroppani on muuttunut dieselistä, niin hermoni ovat ottaneet takapakkia, nykyään pinnani on 1.1 opel corsa, jossa on 5 matkustajaa kyydissä:) sitä se ikääntyminen teettää...

Enää reilut 2 viikkoa, ja edessä on matkustaminen Calpeen harjoittelemaan. Toivottavasti uudet pyörät saapuvat, ja pääsen säätämään niitä. Hieman jännittää, mitä tuleman pitää.