Elä hetkessä

Muistan aikoinaan nähneeni erään elokuvan teini-iässä, jossa puhuttiin hetkessä elämisestä ja siihen tarttumisesta. Pääosassa oli silloin lempinäyttelijäni Robin Williams. Se on unohtunut tässä ajan tiimellyksessä. Mutta viikonloppuna tuli toinen elokuva jossa huippuvoimistelija kävi onnettomuuden jäljiltä keskustelua itsensä kanssa. Siinäkin puhuttiin elämisestä hetkessä, tässä ja nyt.

Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".

Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.

Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.

Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki  "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.

Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.

Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.

Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.

Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...