stressin purkautuminen

Olen puskenut kuin raivohärkä. Tunnollisesti kaikki harjoitukset, tahkonut kovia tuloksia salilla ja pyörän päällä watit ovat olleet kovia. Tiesin jo tehdessäni, ettei tuo ilo ole kovin pitkäaikaista. Kroppa ei voi kestää, kun samalla käyn töissä ja illat ja yöt olen äitini tukena henkisesti sekä fyysisesti. Olen hoitanut hänen kauppareissunsa, muut asiansa ja käynyt luomassa lumia ja hakenut polttopuita ahkiolla kaiken muun lisäksi.

Eilen syöpälääkäri soitti äidilleni, sitä puhelua on odotettu. Hän kertoi, että sydämen pumppausteho on hyvä ja hoidot voidaan jatkossa antaa 100% teholla. Lisäksi hän kertoi, että tämä syöpälaatu ei ole sitä periytyvää sorttia. Joten voin huokaista helpotuksesta. Vaikkakin isoäitini ja äitini ovat nyt sairastaneet rintasyövän ja isäni on kuollut syöpään, niin minulla on ehkä selviytymismahdollisuudet hyvät sen suhteen ainakin.
Lisäksi hän kertoi, että äidin syöpä ei ole vielä levinnyt luustoon. Sekin oli hyvä uutinen.

Kaiken tämä sopan jälkeen stressi alkaa tulla ulos. Illalla istuin pimeässä olohuoneessa ja itkin helpotuksesta. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa ja väsymys on lauennut, niin että voisin nukkua kellon ympäri. Silti olen onnellinen. Usko tulevaisuuteen ja siihen että kaikki on taas hyvin, on suuri. Uskon, että selviän kahden talouden kasvaneista paineista ja kovista kuluista kunnialla. Työpaikalla työkaverini totesi: "syöpä on koko perheen sairaus". Mutta vielä 3 kk jatketaan syöpäklinikalla juoksemista melkein joka viikko.

Olen tässä syksyn ja  talven aikana opastanut kuntopyöräilijöitä ongelmatilanteissa ja kalustohankinnoissa. Yksi kysymys sieltä on noussut esille: "mistä sä voit tuon kaiken tietää ja tää oikeesti auttoi...?"
Niinpä... Mistä minä sen kaiken voin tietää, muusta kuin siitä, että olen itse nuo virheet ja ongelmat kohdannut joskus ja keksinyt niihin ratkaisun. Tästä lauseyhteydestä kehitin itselleni tavoitteen. Kaikki tekemäni virheet viime vuonna on nyt aika hallinnassa ja niihin on löydetty ratkaisu. Pystynkö vetämään koko kauden läpi niin, etten tekisi yhtään kardinaalimunausta ja pääsisin jouluna 2012 nauttimaan kauden tuloksista? Sen aika näyttää..

Elämässä pitää olla tavoitteita. Nyt tavoitteeni on äidin paraneminen ja noiden viimevuotisten virheiden välttäminen. On aika kääriä hihat ja nousta pyörän selkään.

P.S Ai niin, hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää. Se hieman tässä tohinassa jäi taka-alalle. Oli mukava lukea toinen toistaan mukavampia tekstiviestejä tosiystäviltä. He ovat niitä jotka elämän myötä ja alamäissä ovat tukena, olleet jo vuosikausia itseasiassa. Välillä kiire vie kielen, ja tunnen huonoa omatuntoa, kun en ehdi pitämään yhteyksiä, mutta uskon, että he tietävät, että teen parhaani. He tietävät,että syksyllä tuutsi ilmestyy rappusille kahvittelemaan:)

elämää, ei sen enempää

kun läheinen sairastuu vakavasti, sitä jotenkin kaikki pysähtyy. Äitini ilmoitti viikko sitten puhelimessa, että hänellä on rintasyöpä. Aluksi aloin itkemään, sitten aloin laskemaan optimaalista selviytymistä, noh, äidin perussairaudet ja iän huomioon ottaen, ne ovat aika huonot.

Päätin mielessäni, että tämä oli tässä. Hoidan äitiäni, käyn duunissa ja kaikki muu saa jäädä. Kunnes menin äitini luo. Hän otti minua korvalehdistä kiinni (pakottaen minut katsomaan häntä silmiin) ja vannotti, että pyöräilyä en saa lopettaa tämän takia. Se on hänelle yksi tavoite, olla ensi kesän kisapaikoilla kannustamassa.
Itkunsekaisin ajatuksin keskustelin valmentajani kanssa, joka oli jo äidiltäni saanut puhelun, tyttö ei saa lopettaa. Istuimme alas, minulle luettiin selvät sävelet. Tahdonko ajaa, haluanko enää kiduttaa itseäni fyysisesti kun henkisesti olen sietokyvyn rajamailla valvoen yöt ja miettien elämää ja sen vääryyttä?

Nyt seison kohta sukset jalassa taas kerran, edessäni 2h kova treeni kovassa pakkasessa. Mielessäni on vain yksi ajatus. Selviytyminen. Äitini on tulossa katsomaan kilpailujani. Siis minun on pärjättävä. On tehtävä parhaansa. On annettava hänelle syy elää. Hän elää kanssani vahvasti (on elänyt koko ikäni) ja toivon todella että juuri hän on kiinnittämässä kilpailunumeroja kiroten hakaneulojen pienuutta tyypilliseen tapaansa.

Siis jos äitini on päättänyt selviytyä, niin kyllä minäkin. Me selviydymme yhdessä, toisiamme tukien tuli vastaan mitä tuli. Kova on tie, mutta palkinto odottaa kulkijaansa tien päässä.

Tänään työtoverini halusivat muistaa minua tällä kivisellä tiellä. Sain kaksi raakaa ananasta. Toisessa oli lappu, olemme ylpeitä sinusta ja urheilusuorituksistasi terveisin tutkinnan väki. Tuijotin raakoja ananaksia työpöydälläni. Tajusin että ananaksen elämä se vasta kurja on. Ensin se kasvaa puussa, ja joku poimii sen perheestä erilleen varhain, raakana. Sen jälkeen se kypsyy yksinään ja kun se on parhaimmillaan, se raadellaan hengiltä veitsellä leikaten. Silti se jaksaa kurjasta kohtalostaan huolimatta maistua hyvälle ja näyttää kauniille loppuun asti.

Se on meidänkin tavoitteemme, elämässä. Loppuun asti hymyillen ja kauniille näyttäen. Eikun äidin kanssa peruukkikauppaan uutta tukkaa sovittelemaan. Se on vain elämää, ei sen enempää.

Wattbike Keravalla meni yli odotusten

Kilpailumatkana oli 3000 metriä ja kilpailijoita oli 6 naisten lähdössä. Periaatteessa asetelma oli team probike-Giant vastaan AHH cycling team. Vaikea matka ajaa tässä vaiheessa kautta, kun peruskunto ja voimakausi ovat kesken. Paikat ihan tukossa. Mutta hyvää treeniä.

Ennen starttia lähtöaikaa siirrettiin 20 minuuttia teknisten ongelmien takai. Sitten oli naisten vuoro. Lämmöt ylös ja kaikki oli valmiina, kun huomasin, että pyörän näyttö on rikki. Mekaanikot paikalle, ja pyörä korjattiin huikealla vauhdilla. kiitos Pekan.

Startti alkoi, ajo tuntui helpolta, pyörittelemällä homma hoitui kotiin, ja jaloissa tuntui voimaa!!! Aika olikin sitten yksi merkkipaalu wattbiken historiikissa. Tuli naisten uusi suomenennätys 4.00.45. Aika parani 6 sekuntia. Kisoissa rikottiin näitä merkkipaaluja enemmänkin, sillä miesten sarjassa oli myös ennätysten rikkojia.

Matti Loukonen on hienosti tuonut lajia läpi Suomeen, vaikkakin on saanut kuunnella kaikenlaista motkotusta ja vittuilua eri piireistä. Loukonen on kuitenkin itsepintaisesti jaksanut puurtaa.
Täytyy kuitenkin muistaa että tämä on yksi laji monien joukossa, eikä tätä voi, eikä pidäkään verrata maantiellä tai radalla ajettaviin matkoihin. Tämä on hauskaa vaihtelua tunkkaiseen talvikauteen ja tällaiselle kilpailuhenkiselle loistavia ilonpisaroita talven keskelläkin:)

uusi vuosi... uudet kujeet

vanhahtava sanonta..., samat ovat kujeet olleet joka vuosi ja lopputulos sitä samaa.. no mutta nyt on vanhasta päästy irti uskaliaasti, uusi vuosikin vaihtui raketteja taivaalle tupsutellen hyvässä seurassa.

Olen pakertanut niin töissä kuin vapaa-aikana. Välillä on tullut hetkiä että olen miettinyt väsyneenä...MIKSI?

Tänään sain sen vastauksen kysymykseeni. Tein itselleni harjoituskilpailun. Ihan vain kellarissa, mutta ajoin itseäni vastaan. Vastus oli tietenkin kova:) Kun "pääsin maaliin" ja jalat tärisivät, keuhkoni huusivat happea ja koko kroppa oli ihmeissään.. vieläkö tuo eukko jaksaa rääkätä? Kyllä se jaksaa, ainakin tämän päivän jälkeen, sillä se tunne "kisan" jälkeen oli niin loistava, että se antoi minulle taas hitusen lisää uskoa tekemiseeni ja sitä muistellessa jaksan ne vaikeatkin treenit lumisohjossa kitkuttaen. Moni uteliaana voisi kysyä tietysti mielessään, mikä oli tulos? No se oli niin loistava, että itsekin olen hymyillen viettänyt päivääni, hyvällä tiellä ollaan ja nämä uudet kujeet taitavat sittenkin tepsiä tähän vanhaan kaakkiin:)

Siinä on se hiuksen hieno ero kuntoilijan ja kilpailijan välillä... se kipinä mikä iskee kun numerolappu laitetaan kiinni. SIKSI, minä pakerran.

Huomenna olisi edessä viikonloppu Varalan urheiluopistolla. Valmentajakoulutus jatkuu intesiivisellä 2 päivän rypistyksellä. Paljon on ollut ennakkotehtäviä ja osittain ne ovat tuntuneet päivänselviltä ja osittain olen miettinyt, että onkohan tämä nyt kuitenkaan näin... mutta sitähän se valmennus parhaimmillaan on.. analysointia, kokeiluja kuitenkin muistaen ne perusjutut siellä pohjalla. Kun on hyvä kakkupohja, kakun voi kuorruttaa miten haluaa, uusia kujeita kokeillen:)

Oikein hyvää uutta vuotta ja loppiaisen aikaa kaikille, muistakaa liikkua ja nauttia raikkaasta ilmasta, kevät on tulossa!

rauhaisaa joulua!!!

Se olisi jouluaatto. Perheet hiljentyvät joulupöydän ääreen ja joulurauha on julistettu jo 2,5h sitten. Kävin aamulla tykittämässä kovan jalkatreenin, eilen ei innostanut mutta tänään malmi sai kyytiä. Äiti pyyteli aatoksi syömään ja yöpymään. Ajattelin että voinhan minä töiden lomassa siellä yöni viettää. Eilen sitten raijasin tacxin ja pyöräni sisälle ja äitini kirosi. Eikö edes jouluna voisi pitää taukoa??? Ei voi...

Olen usein jouluaattona ajellut pyörällä ja ihmiset ovat epäuskoisina katselleet, että siellä se urpo hinkkaa.. taitaa olla orpo piru vie, kun ei ole näyttäisi olevan muuta tekemistä. Monesti olen miettinyt kehtaako sitä lähteä tien päälle joulunpyhinä kun naapurit näkevät...

Mutta tämä on minun tapani viettää joulua, ja tänä jouluna kelitkin ovat suotuisat ulkona ajamiseen, joten miksikäs ei:)

Joulun odotusta ikääntyen...

Kävin 14.12.2011 kirurgisessa toimenpiteessä ja naamani on ollut turvoksissa 4 päivää. Tänään pitäisi astua lenkkareihin ja pinkaista taas vauhtiin. Vähän tuo räntähyhmä saa empimään, mutta houkutus liikkumaankin on suuri.
Tulossa on joulu, ja sen huomaa myös töissä. Päivät venyvät ja viikonloput istun ja pakerran toimistossani kasvavien juttupinojen takana. Siellä vietän myös jouluni. Työ on yksi niistä tekijöistä jotka asettavat haasteita urheilevalle ihmiselle. Miten jaksaa tunkkaisen työpäivän jälkeen vielä kipaista lenkille tai tehdä vauhdikkaan kovan harjoituksen kotona tai salilla? Töissä mielessäni on koko ajan se illan harjoitus. Ajoitan ruokailut niin että olen mahdollisimman hyvässä iskussa illalla. Venyttelen työpöydän ääressä ja pidän taukojumppaa. Olenkin välttänyt monet hartiakivut ja päänsäryt tällä toiminnalla. Siksi myös olen joulut töissä. Silloin harjoituksillekin yleensä on järjestetty lepoa ja vapaata. Silloin tohtii olla töissä.

Eilen kävin näöntarkastuksessa. Ikä on tehnyt tehtävänsä ja tarvitsen lukulasit. Nyt minulla on sellaiset, ja työkaverit kettuilevat, että onko Miettinen tullut vanhaksi.. Ehkä ulkoisesti vanhenen, mutta mieli on vielä kuin pienellä lapsella, joka uskoo joulupukkiin. Odotan innolla piparien paistamista, kuusen koristelua, pakettien avausta. Se tunne, kun ostin miehelleni joululahjan, kun saa antaa toiselle lahjan siitä, mitä hän on hyväkseni tehnyt (tosin siihen ei minun rahani edes riittäisi ja pakettinarukin loppuisi kesken) , se on se, mikä joulussa on joulun tarkoitus. Se pieni lämmin henkäys, joka kulki lävitseni, kun paketoin hänen lahjaansa hymyillen. Sama koskien tietysti muidenkin lahjoja, mutta hänen kohdallaan se tunne oli kaikkein voimakkain. Miksi?

Muistan kuinka SM-paritempon jälkeen hän oli tyttöjen kanssa leiponut ja koristellut mestarille täytekakun...
Muistan kuinka kesällä SM-kisoissa ohjaustangon rikkouduttua purin pettymystäni häneen urpomaisesti käyttäytyen tai kuinka hän Mynämäellä sai minut nousemaan maasta ja ajamaan kisan läpi, sijoittuen kolmanneksi. Kuinka hän katsoi kitumistani sairastumisen hetkillä.  Tai kuinka hän istui sairaalassa petini vieressä lämpimästi hymyillen, kun toivuin leikkauksesta. Niitä hetkiä ja sitä tukea en voi koskaan korvata millään lahjalla... mutta aina voin yrittää parhaani hänen valmennettavanaan ja olemalla kiltti ja kiitollinen hänelle, että hän on rinnallani joka päivä. Uskon, että se riittää hänelle.

turhauttavaa tuhisemista

10.12.2011 ajetaan wattbike-cupin ensimmäinen osakilpailu Helsingissä liikuntamyllyssä. Enkä voikaan osallistua, vaikka vielä viikko sitten olin täysin valmistautunut siihen. Hammasoperaatio venähti niin, etten yksinkertaisesti uskalla mennä kilpailuun. Se voisi olla tuhoisa harjoituskauden kokonaisuutta ajatellen.

Tänään kävin salilla. Fiilis kesken työpäivän oli rautaisa ja tulokset imartelivat tekijäänsä. Voimaa on... ihan eri tavalla kuin ennen. Se oli yksi tämän harjoituskauden tavoitteistakin. Tuloskehitys on ollut suotuisaa ja nopeaa kuukauden ajan. Tietysti peruskuntoharjoittelusta on hieman tingitty ja se on ollut lähinnä ylläpitävää, samoin vauhtikestävyys on ollut aika vähäistä vielä...

Odotan innolla kun kunnon vauhtikestävyysharjoitteet alkavat, sillä jos en nyt salitreenin jälkeen pysty kunnolla kävelemään salista ulos, niin pääsenköhän enää sieltä kellarista ylös suihkuun...

mutta mikä ihaninta... ulkona sataa kunnolla lunta... kohta pääsee hiihtämään!!!