tempoilua ja lomailua

Olen lomalla. Ollut tämän viikon töistäni. Viime viikon loppu meni sairastellessa. Jo parisen viikkoa vaivanneet niskakivut yltyivät niin etten kyennyt sängystä ylös kunnolla. Onneksi pääsin lääkäriin, akupunktion, ja muutaman kovan käsittelyn jälkeen niska alkoi kääntyilemään jo perjantaina. Lauantaina oli sitten edessä kauden avauskisa ulkona. Katselin keliä ja mietin mielessäni, et josko muuttais Espanjaan lopullisesti. Jäätävä keli!!! No, eihän siinä auttanut muuta kuin lähteä puskemaan läpi tuulen ja jään. Ei ollut meikäläisen päivä. Olin toinen itse kisassa ja palkinnoksi sain äitienpäiväkakkua pokaalin lisäksi. Nam.

Tänään pitäisi pakata taas. Edessä tiukka viikonloppu Porin suunnalla. Lupasi sentään auringonpaistetta ja toiveissa on ajaa jo lyhkäsissä kilpailut läpi. Tytöt tulevat mukaan ja heidät pudotetaan mökille matkan varrella papan ja mamman huomaan tekemään puutarhatöitä.

Mutta eilen näin sen mainoksen, jossa se totuus tuli esille... Lähde lomalle lomalla. Niin... viimeiseen 5 vuoteen olen ollut tasan 2 kertaa lomalla. Ilman pyörää. Madeiralla ja Monacossa. Tosin Madeiralla treenattiin aika kovin juoksemalla jääkiekkoilijan perässä mäkiä ylös ja alas. Oli sekin loma. Mutta hänellä oli kaudet ekat pelit silloin edessä ja oli pakko treenata. Monacossa formulaa fanittava mieheni kävelytti minua ympäri formularataa korkokengissä. Tein taktisen pitstopin ja ostin varvikkaat. Mutta eilen pysähdyin miettimään, kuinka koville olen itseni laittanut viime vuosina. Milloin olen maannut paikallani edes tunnin rentoutuen ja irtaantuen arjesta? Sairaalassa oli pakko maata. Sen jälkeen olin niin täynnä virtaa, että kaverit totesivat että sieltä se taas tulee.. Lomalla en osaa levätä. Lykkään asioita sille lomaviikolle ja sitten kun se alkaa, orjatyöviikko on valmis alkamaan. Aamukuudesta painetaan pitkää päivää koko viikko ja sitten mennään töihin lepäämään. Sairasta!!!

Tähän aion tehdä muutoksen. uskon että minullakin on oikeus joskus lomailla.. oikeasti.

Ei muuta kuin ketju kireälle ja tsemppiä kaikille jotka kisaavat tänä viikonloppuna ympäri maailmaa, ja eritoten kiitos Leijonille, tulee kiire tempokisassa, jotta ehtii näkemään teidän pelit lauantaina!!!

juo!

Olen tässä viime aikoina aktiivisesti ajanut. On ollut nautinto ajaa pyörillä, jotka ovat minulle sopivia ja laadukkaita. Aika-ajopyörän selässäkin olo tuntuu niin rennolta ja mukavalta. Mutta tänään elimistöni sanoi sopimuksen osittain irti. Tiesin ensimmäisten kilometrien aikana, ettei tämä ajo mene ihan putkeen...Keuhkoni löivät aivan tilttiin ja jalkani seurasivat perässä. Tosin tälläkin kunnolla, suoritus oli keskinkertainen. Siis enhän minä keskeytä ellen kuole!

Saapuessani majapaikkaan, lattialla oli palautusjuoma valmiina ja sen alla lappu... JUO! Valmentaja oli jo kiirehtinyt autolla paikalle, kun minä palauttelin pyörällä perässä. Siis nykyinen valmennussuhteeni on aika ainutlaatuinen. Sellaista on vaikea saada. Molemmat näkevät toisistaan mitä toinen ajattelee... Luottamus on molemmin puolista ja viime aikaisten jännitysten ja ailahtelevaisuuksien syyt on selvitetty ja olo on vapautunut.
Tänäänkin vaikka ajo meni persiilleen tavallansa, niin silti pystyin hymyilevänä antamaan palautetta ja kertomaan syitä ja tuntemuksiani. Enpä ole moiseen ennen pystynyt! Yleensä olen raivostunut, käskenyt kaikkien suksia kuuseen ja antaa minun olla rauhassa märehtimässä.. henkinen puoli onkin puoli ruokaa tässä hommassa näköjään.. Eli mieleni on muuttunut opel calibrasta opel corsa 1.0:aan:)
Tosin osaan minä vieläkin kahdella pyörällä mennä kurvit ja vinguttaa rengasta, jos tarve vaatii..

Valmentamisesta... pari viikkoa sitten päätin lopettaa suojattini "valmentamisen". Siitä seurasi aikamoinen hässäkkä ja hän joutui todenteolla miettimään, miksi on ostanut juuri monella tuhannella eurolla pyöriä... noh.. menihän se sitten jakeluun. Tosin nyt roolini on hiukka muuttunut. Päätin, etten ihan kädestä ala pitämään joka asiassa, vaan ihmisen pitää oppia. Olenkin antanut hänen omatoimisesti nyt korjata pyöriään, antanut vinkkejä, mistä saa tietoa. En ole tuonut tietoa hänen luokseen. Ehkä tämä lähestymistapa osoittaa hänelle, ettei tätä lajia voi oppia hetkessä, se on elintapa ja vaatii muutakin kuin polkemista. Pitää olla oma-aloitteinen ja tarttua toimeen. Kukaan ei sinun puolestasi mene kisapaikalle ja levitä punaista mattoa allesi ja sano aja. No way!
Itse sinä tuulensuunnat, kelin, rataprofiilin ja routakuopat selvität. Se on osa suoritusta. Ehkä tämä lähestymistapa selittää, miksi mulla on aina kiire:)

Tein hänelle ensimmäisen ohjelman tauon jälkeen. Paluupostissa on tullut joka viikko toteutuneet harjoitukset. Siinä on osoitus, ettei tämä laji ole fyysinen, vaan se on myös  henkinen, sitä ajaa jos haluaa ajaa. Ja silloin on valmis tinkimään muusta ajaakseen.

On minulla nyt toinenkin "valmennettava" tyttö. Eka tempo oli ainakin veret seisauttava. Lupaava suoritus. Vielä kun saisi hänet viivalle, mutta hän tulee sitten kun ja jos on itse valmis siihen. En pakota. Mutta ainakin lajista on innostunut, ja se jos, mikä on tärkeintä. Ensi viikolla alkava kilometrikisa valtakunnallisella pyöräilyviikolla on hänen ensimmäinen koitoksensa. Hän aikoo ajaa 500 km viikossa. 50km enemmän kuin viime viikolla, joten ei ole varmaan kovin vaikea saavuttaa. (tosin tämä tavoite lähti, kun kerroin aiemmista harjoitteluvuosistani, nythän en enää tuommoisia määriä viitsisi edes ajaa)

Tsemppiä molemmille "tytöille" treeneihin ja kevään koitoksiin!!!

WAPPU

Vapun odotus meni Pajulahdessa SPU:n pyöräilyvalmentajatutkintoa opiskellessa. Opettajana oli konkari tekijämies, Esa Skyttä tällä kertaa.
Oli todella hieno keli ja lauantaina ulko-opetuksen jälkeen karkasimme AHH:n Heljän kanssa pikku lenkille lämmittelemään kun kentällä tuli niin kylmä. Oli hauska huomata, kuinka mukavaa oli ajella mukavassa seurassa. Teimme hassuja havaintoja, esim räjähtäneen joutsenen sekä kiinni jääneen Hiacen..

Ensimmäistä kertaa sanoin jotain ääneen. Meillä oli lauantaina esittelykierros, jossa sitten esittelin itseni. Eläköitymisputkessa oleva... Niin tosiasia on se, ettei vaan kaikkea jaksa loputtomiin. Mutta loppuun asti painetaan täysillä, se on varma asia. Vaikka olenkin aika loukkaantumisaltis ja olen kärsinyt erilaisista sairauksista jotka paranivat kyllä aika heittämällä keliakia-diagnoosin jälkeen niin voin ilokseni todeta, ettei minulla ole ollut rasitusvammoja. Olen aina keskittynyt keväisin säätämään pyörät itselleni sopiviksi. Venytellytkin olen varmasti keskimäärin enemmän kuin muut pyöräilijät ja huoltanut kehoa ja käynyt lääkärintarkastuksissa verikokeissa joka syksy ja kevät, jotta tiedetään,että kone on kunnossa. Silti välillä on ollut aika jumi olo, mutat se on taas johtunut harjoittelutyhmyydestä. En ole osannut lukea harjoitusohjelmaa oikein, vaan ajatellut, että paskanmarjat, ei muuta kuin täysillä vaan. Mitä täällä kinnaamaan hitaasti.

No nyt on kevät, pyöriä on mitattu ja säädetty, testilenkkejä on kertynyt 6kpl, 2 tempopyörällä ja 4 maantiepyörällä. Cyclolla olen ajanut vielä pitkät lenkit, kunnes pyörät ovat siinä kunnossa, että uskon käveleväni lenkin jälkeen sisälle ilman alaselkäkipuja yms. Vaatii aikaa, kärsivällisyyttä sekä keskittymistä. Mutta uskon, että se panostus siihen kannattaa, ja tuloksena on ehjä kausi, tämä kausi on muutenkin erilainen, sillä kovimmat kisat ajetaan vasta syksyllä. Eli edessä on 4 kuukauden kova rypistys ja sitten se on ohi.

Mitä se säätäminen sitten on? Vanhasta pyörästä siirrettiin mitat uuteen pyörään. Maantiekone on muuten hyvä, mutta välitykset eivät miellytä. Ne pitää vaihtaa.
Aika-ajopyörään ei vanhasta saatu paljon mittoja, koska siinä vanhassa ajoasento oli ihan skitso. Senttipelillä ajetaan, ja mitataan lepuuttajien laskua sentti kerrallaan, missä on raja, missä tehoa tulee eniten ja ilmanvastuksen suuruus on siedettävissä rajoissa. Satulan korkeus on myös mysteeri. Toisena päivänä minusta tuntuu, että jalkani ovat venyneet yön aikana ja toisena päivänä minusta on tullut kääpiö. Siitä pitäisi sitten löytää kompromissi. Pitkäjalkainen kääpiö? ...

Tytöt ovat koristelleet kodin serpentiineillä ja puhallelleet vesi-ilmapalloja. Simaa on juotu pari pulloa ja lisää pitäisi laittaa käymään. Olo on kuin pontikankeittäjällä:)
Mutta hyvää vappua kaikille ja muistakaa ottaa ajopaidan taskuun pari munkkia..

nippeleitä ja nappeja

tiistai-iltana avomieheni sai tekstiviestin. Pyörät ovat tulleet kaupalle. Keskiviikkona jo ennen liikkeen virallista aukaisua, riensimme Samin kanssa paikalle. Simo, Probiken omistaja, tuli vastaan ja halasi lämpimästi pahoitellen kaluston viivästymistä.

Pyörät olivat palasina pahvilaatikoissa ja kiikutimme me ranchilleni. Siellä sitten aloitimme projektin, kokoa näistä annetuista osista 2 kilpapyörää. Veljenikin saapui paikalle ja hänen tietotaitonsa motocrossin puolelta oli tarpeen. Niin minulla oli illalla jo kaksi pyörää. Maantiepyörällä pääsin rullille jo testaamaan säätöjä ja aika-ajopyörän vein tänään Probikeen, jotta se viritettiin luodinnopeaksi:) Pyörän nimeksi tuli ansaitusti Bullet54. Jokainen voi sitten itse päätellä mitä se merkitsee. Toivottavasti kesä sen näyttää.

Siellä sitten halusin auttaa Simoa kokoamalla ja purkamalla paketteja, joissa oli toinen toistaan hienompia Gianteja ja Nishikin pyöriä myyntiin. Kiva päivä mukavassa seurassa. Sormet ovat nippeleiden kiertämisestä aika verillä ja kämmenet väsyneet.

Saapas nähdä milloin lähden viivalle. Kiirettä töissä ja äidin sairastelu vie mielen matalaksi.
Kiva seurata kilpasiskosten edesottamuksia... ja mukava huomata että uusia nimiä on tullut pyöräilyn pariin. Tosin osa on vanhoja tekijöitä jotka ovat uudestaan innostuneet tulemaan viivalle hyvin tuloksin.

Kotonakin pitäisi aloittaa takapihan rakentaminen ja suunnittelu on jo aika pitkällä. Tyttöjen kanssa paljon kukkia istutetaan ja muutama pensas, jotta voi käydä aamuisin noukkimassa marjoja aamupalapöytään.

Paljon on elämässä haasteita... mutta silti 2h päivässä saan revittyä aikaa myös pyöräilylle. Se riittäköön. Ja riittääkin.

Kynnenaluset mullassa, jalat rakoilla ajamisesta, naamassa ajolasien ja kypäränhihnan jäljet auringosta... sitä on ensi kesä...

pöllimetsässä

Tänään aloitin päiväni metsässä. Kymmeniä kuormia painavia, märkiä pöllejä oli raijattava metsästä pilkkomispaikalle. Loistavaa treeniä!!!

Kiitos talvisen onnistuneen voimaharjoittelun, pöllit tuntuivat kevyiltä ja kärryt joita reisillä puskettiin eteenpäin, rullasivat pehmeässä maastossa.. Siitä heräsikin tavoite.

Kun tämä pyöräilyurani näyttää olevan ehtoopuolella, ehkä jo nyt, koska kalustoa ei kuulu saapuvaksi, niin voin sanoa että oma motivaationi koko lajia kohtaan on seuraava: "haistakaa vittu"... ja asenne kaikkia pyöräilijöitä kohtaan  on samanlainen. Autollakin aion ajaa jatkossa mahdollisimman läheltä pyöräilijää, tietäen kuinka paljon se vituttaa... Olen sadisti! Nämä olivat ajatuksiani ennen kovaa treeniä...

Turhaan olen koko talven rämpinyt tuolla loskapaskassa. Tai ehkei sittenkään... pöllimetsässä näin jo mihin harjoiteltuja ominaisuuksiani voisin hyödyntää. Aloitan voimanainen -kisat. Ainakin valmennus lajiin on kunnossa. Mieheni on aika guru voimailuun liittyvissä asioissa.
Hänen ansiostaan virolaiset voimannostajamiehet antoivat respektiä helmikuussa, kun pistelin jalkakyykkyä ja korkeaa penkille nousua Samin ohjauksessa... Oh, she is a girl, look those weights!!

Itse asiassa lajiin tutustuminen on jo käynnissä ja mietin kumpi on tärkeämpi, pyöräilyn sm-kisat vai voimanainen-sm-kisat? Kummassa on enemmän haastetta? Paikallinen crossfit-salikin avasi huhtikuun alussa Tuusulassa. Sinne pitää lähteä tutustumaan. Ainakin treenit sujuvat lähistöllä hyvässä ohjauksessa.

Pyöräilyvalmennus ei ole helppoa. Ainakaan jos ei ole samalla aaltopituudella, tämän koin jo leirillä Espanjassa. Kerroin siellä valmennettavalleni, että lopetan hänen valmennuksensa, jos homma ei ala muuttumaan. Hän sai hyvät eväät leiriltä jatkaa omatoimisesti harjoittelua annetun ohjelman mukaan. Mitä tapahtui? Eilen kuulin, kuinka hän kertoi, ettei pysty menemään kisoihin kun ei ole treenannut.
Se oli sitten siinä. Väkisin ei ketään voi valmentaa. Turhaa työtä en halua tehdä ja toivonkin että hän tulee pysymään pyöräilyn parissa ja jaksaisi joskus edes käydä lenkillä. En ehkä ollut oikea henkilö häntä valmentamaan, lähinnä olin henkilö joka huolsi pyöriä ja neuvoi häntä käytännön asioissa. En ehkä osannut vaatia tarpeeksi. Liian kiltti. Siksi arvostankin omaa valmentajaani, hän ottaa lutkusta kiinni sitten kun alan kiukuttelemaan tai ei huvita. Kuuluisan entisen valmentajani sanoin: " Sitä joko haluu ajaa, tai sitte sitä ei haluu.." so simple!!!

taiteilua...

Nainen, joka harrastaa aktiivisesti ja kilpailee ja on valmennuksessa, usein oman miehensä, isän tai ulkopuolisen toimesta, joutuu venymään henkisesti paljon. Varsinkin jos käy töissä.

Minkälaista se elämä sitten on? Normityöpäivä 8-16 sitten kotimatka autolla ruuhkassa, joillain kaupassa käynti, joillain vielä lasten haku päiväkodista tai jostain muualta, kotona normi kotityöt, ellei mies ole hengessä mukana ja auta niissä. Sitten illalla harjoittelu. Nopea palautuminen ja unten maille jotta saman rutiinin voi toistaa seuraavana päivänä. Jos tämä valmentaja on oma mies, se vähäinen aika joka tuosta ajasta liikenee, usein kuluu siihen keskusteluun harjoittelusta, kalustosta tai kilpailuista. Mistä voi repiä sitä yhteistä aikaa, jolloin se urheileva nainen on puoliso, tyttöystävä ja kaksi ihmistä voisi keskustella muustakin kuin harjoittelusta? Sen aika on syksyisin. Ehkä. Ellet ole sairastunut ja sekin aika menee itsensä hoitamiseen harjoittelukuntoon ja taas keskustellaan pyöräilystä. Kuinka moni haluaa tällaista elämää viettää ja kuinka pitkään? Moni lopettaakin urheilu-uransa varhain, vaikka kestävyyslajissa parhaat vuodet olisivat edessä.
Siksi haluankin toitottaa valmentajille ja lapsiaan tai puolisoitaan valmentaville ja kannustaville ihmisille, antakaa tilaa. Antakaa sille urheilevalle nuorelle tilaa elää ja nähdä muutakin kuin niitä polkupyöriä tietyissä rajoissa. Mikä tahansa muukin urheilulaji voi säännöllisesti jopa parantaa pyöräilijän fyysisiä ominaisuuksia, varsinkin talvikaudella. Muuten loppuunpalaminen on ajan kysymys.

Itse taiteilen samojen ongelmien kanssa päivästä päivään. Usein katkaisen keskustelun töykeästi, ilmaisemalla, että mua ei juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Ja saan sanaharkan aikaiseksi. En halua todellakaan enää 34-vuotiaana naisena keskustella pyöräilystä 24/7. Se ei tarkoita ettenkö ottaisi lajia ja omaa osuuttani tosissani. Samalla tavalla en ole töissäkään 24/7. En halua puhua työstäni koko ajan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Teen silloin kun on työaika ja paneudun siihen. Samoin pyöräilyssä. Kun on harjoitukset niin olen mukana 100% muuten ei kiinnosta. Tiedän, että urheilijan pitää elää niin että on aina valmis harjoituksiin ja palautunut. Se on elämäntapa, siitä ei tarvitse erikseen minuutin välein muistuttaa. Mitä enemmän tuputtaa, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu.

Sellainen jolla on motivaatio ja itsetunto kohdillaan, tekee silloin kun pitää ja osaa loppuajan nauttia elämästä.
Se on taito, jolla tehdään pidempiä urheilu-uria. Näin Matti Nykänenkin totesi ohjelmassaan. Ei aikuista tarvitse enää valmentaa, jos hän hyppää joka kisassa kultaa. Henkinen puoli oli hänenkin mielestään sitten valmennuksessa retuperällä. Heikkoina hetkinä haukuttiin ja tukihenkilöt olivat harvassa. Parhaina hetkinä ystäviä riitti ja sinua kehuttiin. Tyypillistä suomalaista urheiluhenkeä.

harjoitusleiri Calpessa takana

Olin viimeiset 2 viikkoa Espanjan Calpessa harjoittelemassa. Palasin sieltä tänä aamuna. Vuosi vuodelta nämä reissut tulevat minulle vain raskaammiksi ja raskaammiksi. Henkisesti. Erossa perheenjäsenistä ja normielämästä 2 viikkoa ennen tuntui puhdistavalta nyttemmin eristävältä ja ikävältä.

Joka päivä piti motivoida itsensä harjoitukseen; kysymällä itseltäni, miksi "helkkarissa" olen täällä tuhansien kilometrien päässä hinkkaamassa fillarilla mäkiä, polttamassa ihoani ja hikoilemalla kämäsissä hotellihuoneissa? Siksi minulla olikin harjoitusohjelma, joka kertoi vastauksen siihen. Tarkoituksenani ei ollutkaan tällä kertaa päämäärätön kilometrien nieleminen vaan kehittää heikkouksiani. Siihen tuo Calpe oli oiva valinta. Kahdessa viikossa nyppylät ja kummut alkoivat tasoittumaan ja viimeisenä päivänä pystyin jo naureskelemaan niiden pienuudelle:)

Nyt olen taas monta kokemusta rikkaampi, yhteistyö paikallisen pyöräaktiivin kanssa tuotti antoisat puitteet ja monia uusia tuttavuuksia ja yhteyksiä. Jopa viimeisen viikon minä ja seurakaverini vietimme sviiteissä kun menin hieman avautumaan huoneiden melutasosta. Sillä sattumalta samaan aikaan Calpessa järjestettiin toista kertaa Calpe Festival, nuorisolle tarkoitettu viikon mittainen musiikki ja bailaustapahtuma. Busseja oli parkissa useita kymmeniä ja nuoria ilmaantui meidänkin hotelliimme 45 kpl juhlimaan illasta aamuun ja aamusta iltaan. Se oli väsyneelle mielelleni liikaa ja 3 yön valvominen tuotti avautumiseni hotellin henkilökunnalle puoliltaöin ja saimme uudet hienot sviitit veloituksetta. Pyörille saimme vielä yhden huoneen säilytykseen:)

Monet minut tuntevat varmaan jo kysyvät, mitäs tällä kertaa sattui? Eipä mitään vahinkoja. Pyörälaukkuja ulos hotellista roudatessamme kompastuin väsyneisiin jalkoihini ja kaaduin kivirappusiin lyöden oikean kämmenen maahan. Polvi vääntyi ja kämmen sai vertavuotavan haavan johon sain "aku ankka" -laastarin hoidoksi. Siinä kaikki.

Nyt odotellaan sitten milloin aloitan kilpailukauteni, voi olla etten aja hetkeen, sillä minulla ei ole pyöriä. Reissussakin ajoin lainapyörällä. Joten sitä odotellessa, pidetään ketjut vielä paksussa rasvassa.