Eilen oli ohjelmassa kova treeni rullilla/ergolla. Olin päivällä hammaslääkärissä juurihoidossa. Nukuin ja lepäsin ennen treenin aloittamista. Olin henkisesti latautunut. Menin kellariin ja aloitin treenin. Lämmittely tuntui ihan jees, mutta syke ei noussut. Ajattelin, että kai se kohta siitä. No ei niin ei...
Itse veto alkoi, ja tuntui että oikea pohje räjähtää. Väänsin väkisin, itkin ja poljin. Löin välillä seinään ja oloni oli tuskainen. Valmentajakin tuli katsomaan kuinka harjoitus sujuu, sitten meni hermot. Hänen neuvonsa meni kuuroille korville. Haistatin pitkät. Olin yrittänyt kaikkeni, 45 minuuttia myöhemmin itkin ja menin sänkyyn peittojen alle piiloon. Ilmoitin seuraavaksi lopettavani. En vain kykene tekemään kovia harjoituksia. Niin kovin yritin ja halusin tehdä treenin niinkuin oli ohjelmassa. Purin pettymykseni turhautumisella kaikkeen. Ihan kaikkeen. Millään ei enää ollut merkitystä. Pitäkööt pyöränsä!
Yritin alkaa alkoholistiksi illalla. Yhden kulauksen jälkeen lonkeroa totesin, ettei minusta ollut edes siihen:)
Life sucks!
Sitten alkoi hammassärky... otin buranaa. No hope. Yön pyörin sängyssä helvetimoisessa poskikivussa ja aamulla sitten lääkäriin. CRP 55. Ei muuta kuin hammaslääkäripäivystykseen.
Mitä opin tästä?
Jos elimistö ilmoittaa, että tänään ei kulje, kannattaa odottaa parempaa päivää. Siihen on aina jokin syy. Minähän en ole koskaan osannut kuunnella elimistöni motkotusta ylirasituksesta taikka sairastumisesta, vaan olen puskenut 100 % lasissa kiviseinää vasten tunnetuin seurauksin.
Ehkä jatkan pyöräilyä kun tulehdus on hoidettu:) Mutta kaipa olisi opittava jonkinlaista tunteiden hallintaa silloin, kun yrittämisestä huolimatta ei onnistu. Ei muuta kuin GUUSFRABAAAAAAAAA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti