Seitsemään minuuttiin voi mahtua paljon tapahtumia. Eilen kuume nousi töissä ollessani uudestaan ja tunsin itseni todella kipeäksi.
Tänään menin lääkäriin Mehiläiseen etuajassa. Otin äitini mukaan, jotta menisimme ostamaan juustohöylän hänelle kun vanhat sanoivat sopimuksensa irti. Kaikki oli hyvin, ajattelin että saan lähetteen poskionteloitten punkteeraukseen huomiselle ja maanantaina voin aloittaa viimeistelytreenit PM-kisoihin. Vaan kuinka kävi?
Lääkäri otti etuajassa minut sisälle ja lähetteen kirjoitus kesti 7 minuuttia, saavuin autolle ja näin autossa kalpean äitini, jonka takki oli veressä. Kysyin, että mitäs nyt on sattunut, ja äitini vastasi kylmän viileästi, "kävin jäätelökioskilla".
Tarina meni seuraavasti: Hän meni jäätelökioskille, kun olin lähtenyt lääkäriin. Hän tuli takaisin onnellisena kuin pieni lapsi nuoleskellen suklaatötteröään. sitten hän kompastui katukivetykseen ja heitti ukemit asfalttiin vasen käsi edellä. Ja mikä pahinta, tötterö meni liiskaksi. Se oli äitini suurin murhe. 2,70 euroa maksanut tötterö. Katsoin kättä ja totesin sen olevan todennäköisesti ainakin murtunut. Vein hänet paikalliseen terveyskeskukseen jossa minut tunnistettiin. Äitini pääsi heti röntgeniin ja lääkäriin. 45minuuttia myöhemmin hän käveli kolmioliinassa autolleni olkavarsi murtuneena.
Hän kysyin minulta leikkisästi: "käydäänkö hakemassa uudet jätskit?"
Totesin, että eiköhän tän vuoden tötteröt ole syöty, ja juustohöylä saa olla tylsänä edelleen laatikossaan.
Ei varmaan ole epäselvää, kuka on äitini:)
Ja isä oli ihan samaa sarjaa.... valitettavasti... se on sukuvika. Vika ei ole tosin suuri... mutta...
Yritä tässä sitten ajaa kilpaa... Ainakin Etelä-Suomen sairaalat on koluttu tänä vuonna läpi.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Elä hetkessä
Muistan aikoinaan nähneeni erään elokuvan teini-iässä, jossa puhuttiin hetkessä elämisestä ja siihen tarttumisesta. Pääosassa oli silloin lempinäyttelijäni Robin Williams. Se on unohtunut tässä ajan tiimellyksessä. Mutta viikonloppuna tuli toinen elokuva jossa huippuvoimistelija kävi onnettomuuden jäljiltä keskustelua itsensä kanssa. Siinäkin puhuttiin elämisestä hetkessä, tässä ja nyt.
Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".
Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.
Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.
Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.
Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.
Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.
Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.
Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...
Usein ennen kisoja elän vanhoja kisoja läpi, esimerkiksi Porvoon ajoihin, alitajuisesti en uskalla enää mennä, koska loukkaannuin siellä viimeisellä kerralla (tosin oma moka) niin pahasti. Mieli tekisi tuota klassikkoa käydä ajamassa, mutta pelkään, että joudun maanantai-aamuna soittamaan sen puhelun esimiehelleni, sairaslomalla ollaan. Ja tässä iässä ei enää niitä puheluita halua soitella. Ennen sairaslomillekin naureskeli, mutta kun asiaa tarkastelee pitkällä aikavälillä, niin se on työnantajallekin aikamoinen rasite ja kulu. Enkä perheenikään vuoksi halua enää riskeerata niin paljon kuin ennen. Silloin ei ollut mitään väliä, kun eli asenteella " ei kukaan jää kaipaamaan kuitenkaan".
Ennen SM-kisojakin tänä vuonna harjoitukset kulkivat kuin unelma. Elin hetkessä. Ei ollut vanhaa suoritusta eikä tulevaa. Vain se. SM-kisoissa sitten menneisyys valtasi mielen, samoin tulevaisuus. Aika-ajossa tuon 28km:n aikana ehtii käymään läpi koko elämänsä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen hetkeen, ajamaan kovaa. Alisuoriuduin kovin, koska en osannut elää hetkessä. Olin henkisesti jo lopettanut ja haaveilin ajon aikana tulevaisuudesta ja osittain palasin menneisyyteen.
Olen treenannut tässä kisojen jälkeen pitkiä lenkkejä. Niissä ehtii miettimään monenmoista. Yksi asia on kalvanut mieltäni. Lopettaminen. Tuo sana, jotenkin vaikea käsittää.. Mitä se tarkoittaa? Käytännössä myyn pyörät, laitan pokaalit pahvilaatikoihin ja kukaan ei enää koskaan saa mainita sanaa pyöräily. Mutta mitä jos sydämessäni haluan vielä ajaa? Haluan tuntea ilmavirran kasvoillani, etsiä pieniä haasteita motivoimaan pitämään itseni kunnossa. Olen ajanut kaksipyöräisillä 4-vuotiaasta asti. Ensin mopoilla, sitten motocrossia, sitten maastopyöräilyä, ja sittemmin maantiepyöräilyä. 30 vuotta pyörän selässä tavalla tai toisella. Sydämeni sulaa kauniin hiilikuiturungon nähdessäni, aika-ajopyörän hienoja aerodynaamisia ratkaisuja tarkastellessa olen aivan hekumassa. Olen auttanut monta kuntopyöräilijää alkuun tämän minulle rakkaan lajin pariin, ja osittain siksi halusin laajentaa tietotaitoani, osallistumalla pyöräilyvalmentajatutkintoonkin.
Jos sydämeni haluaa ajaa, päässäni kuitenkin jauhaa ajatus, lopeta. Miksi? Ehkä lasten pyynnöt siitä, että ehtisin olla heidän kanssa enemmän ja leikkiä. Ehkä halu saada oma lapsi. Ehkä se vuosi, kun voin ylpeänä joulukuussa ilmoittaa työpaikalla, ei yhtään sairaslomapäivää! Mietin omia sairastumisiani. Loppujen lopuksi pyöräilyssä sairaslomalle asti johtaneita onnettomuuksia on 4 kpl 18 vuoden aikana. Olenkin sairastellut muuten. Ensin olin ylipainoinen läski, kun en ajanut. Kun aloitin uudestaan ajamaan, laihduin ja sinne hävisi verenpaineongelmat, verensokeriongelmat yms.
No astman sain tilalle uudestaan. Keliakia puhkesi, mutta olisi puhjennut ilman ajamistakin. Ja se aiheutti minulle viimeisten vuosien ajan niin paljon ongelmia, että olen saanut lopettaa kaikki lääkkeet, koska olen parantunut. Hitaasti mutta varmasti kaikki "sairaudet ja ongelmat" ovat parantuneet. Koska keliakia on nyt hoidossa. Lääkäri sanoi minulle viime syksynä, että se ottaa vuoden, ennenkuin olen taas huippuiskussa. Jotta elimistö toipuu ja suolisto saa nukkansa priimaksi.
Nythän elämä vasta on alkanut. Oma mieheni sanoi, että hän ei sano mitään, kun kysyin mitä hän haluaisi, ajanko vain en? Päätös pitää tulla minulta. Katsoin eilen tuon edellä mainitun elokuvan uudestaan. Puhkesin kyyneliin. Tajusin jotain. Ainoa asia, joka on minut pitänyt tänäkin vuonna pystyssä henkisesti kaikkien vaikeuksien keskellä, on ollut juurikin ajaminen. Ajaa voi monella tavalla, mutta itse olen aina viivalla. Koska sydämessäni rakastan kilpailemista. Ulkopuoliset tahot ovat tehneet kisoista vaan vastenmielistä pakkosuorittamista pakottamalla tiettyihin kilpailuihin tai vaatimalla liikaa. Eikä silloin kukaan pysty tekemään sitä sydämestään. Olen ollut hieman hakoteillä etsiessäni parempaa vauhtia ulkopuolelta, sillä tosiasiassa se lähtee sisimmästäni. Ihan niinkuin harjoituksissakin. Siihen vauhtiin ei vaikuta tiimit, ei ammattivalmentajat eikä ihmevoiteet. Tai voivathan nämä osittain auttaa, mutta jos sydän ei ole mukana, niin homma ei vaan toimi. Kukaan ei voi ulkopuolelta käskeä sinua, ellet itse halua sitä tehdä. tai voit sen tehdä, mutta tulos ei ole hyvä.
Jatkossa jätän menneisyyden taakseni, ne kisat on ajettu ja aika kultaa muistot. Tulevaisuudessa voi olla montakin kisaa ja haastetta edessä, mutta minäpä elänkin tässä ja nyt. Kuuntelen sydäntäni, haluan ajaa, antamalla aikaa myös perheelleni. Aina voi sattua vahinkoja treeneissä tai kisoissa, joista sitä sairaslomaakin voi tulla, mutta niin niitä voi sattua ihan arkielämässä, jäädä auton töytäisemäksi kävelyllä. Niin se vain on.
Tämä kirjoitus on aika pitkä, mutta niin on elämäkin. Se on pisin pyöräilymatka, jonka tulen vielä ajamaan. Ja se matka antaa minulle niin paljon hienoja maisemia, uusia paikkoja, matkustelua, elämyksiä, itsensä voittamista, päämäärä voi olla jossain, mutta se ei ole se juttu.
Pyörän selässä olen elänyt ja tulen elämään. Ja tiedän jo nyt, että perheessäni on ainakin yksi, joka sanoo tämän kirjoituksen luettuaan, JIPPII!!! Vihdoinkin se tajus...
torstai 21. kesäkuuta 2012
Juhannusmietteitä
SM-kisat olivat viime viikonloppuna. Itselläni ei aika-ajo sujunut ollenkaan ja maantiellä kiri ei irronnut.
Sijoitukset 14 ja 10. Jännä huomata, kuinka paljon päivällä on merkitystä suoritukseen. Perjantaina ei tullut mitään ja lauantaina kulki ihan kivasti, paitsi kirissä. Mutta kisoja tulee ja menee, uusia koitoksia odotellessa. Kismittämään jäi silti, ja viimeksi eilen sain kuulla, että minun on jatkettava kilpailemista. En tiedä, en osaa sanoa vielä. Motivaatio on iso osa kilpailutoimintaa. Tällä hetkellä motivaationi taistelee väsymyksen kanssa. Työ vaatii paljon, perhe vaatii paljon ja siihen päälle äidin sairastuminen ovat salakavalasti syöneet voimavarojani. Lähinnä kyllä henkisesti. Olen yrittänyt ottaa irtiottoja, pitänyt ns lomaa henkisesti, mutta en ole oikein täydessä motivaatiossa pystynyt kilpailemaan. SM-aika-ajossakin putosin omiin ajatuksiini kesken kisan moneen otteeseen ja se näkyi loppuajassa. Haluan kuitenkin näiden vuosien jälkeen kilpailla täysillä, en puoliteholla. Se ei anna minulle mitään kutkutusta. En halua olla takahikiän tempon ykkönen vaan SM-kisojen ykkönen. Ja se vaatii nykytasolla omistautumista, täyttä motivaatiota ja luopumista monista muista kotkotuksista. Päätin,että viimeisen yrityksen tänä vuonna keskitän syksyyn, heinäkuun aikana teen kaikkeni parhaani mukaan jotta tavoitteeni toteutuu. Pohjaa mille rakentaa on yllin kyllin. Tiedän sen, nyt se on vain omasta tahdostani ja taidostani kiinni. Tuuriakin hieman tarvitaan. Syksyn koitoksien jälkeen olen valmis miettimään tavoittelenko vielä unelmaani vai luovutanko?
Enemmän jännitettävää on ollut äitini kanssa. Hänet leikattiin tiistaina. Toipumista ja takapakkia vuorotellen. Mutta uskon, että siinä asiassa aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Ja hän toipuu hyvin.
SM-kisojen jälkeen valmennettavani ajoi toisen pyöräilijän kanssa yhteen kevyenliikenteen väylällä Hyvinkäällä ja sai kätensä kipsiin ja Giantin korjaukseen. Onni onnettomuudessa, ettei sattunut pahemmin. Tämäkin pisti miettimään ammattini puolesta, kuinka kevyenliikenteen väylien turvallisuutta voisi parantaa. Molemmat ajoivat liikennesääntöjen mukaan, alikulun jälkeen risteävässä paikassa törmäsivät toisiinsa.
Onneksi vauhtia ei ollut paljon. toisella ei ollut kypärää. Valmennettavallani oli. Ja se meni vaihtoon.
Kypäräpakko ja sen käyttämättä jättäminen etenkin olisi saatava rangaistavaksi samoin heijastimen. Ei sitä tarvitsisi niin valvoa, mutta onnettomuustilanteissa niiden käyttämättä jättäminen vaikuttaisi muutoinkin kuin kallovammalla. En tiedä, olisiko sillä merkitystä. Mikä olisi voinut estää tuonkin onnettomuuden? Ei oikein mikään.. tekevälle sattuu, sanotaan. No ehkä liikennesuunnittelu. Väylien parempi rakentaminen, näköesteiden poistaminen.
Huomenna on syntymäpäiväni ja juhannusaatto. Ajattelin juhlistaa sitä ajamalla muutaman tunnin lenkin kauniissa kesämaisemissa. Josko äitinikin kotiutuisi juhannukseksi sairaalasta ja voisimme leipoa pienen synttärikakun. Lahjoja olen saanut jo etukäteen, FFWD:n kiekkoja ja hienon Giro di Italia ajopaidan, juhlistamaan sitä, että tänä vuonna naisten Girossa on suomalaisedustus Sari Saarelaisen toimesta pitkästä aikaa. Upea juttu!!!
Toivotan kaikille lämmintä juhannusta ja olkaa varovaisia siellä liikenteessä!!!
Sijoitukset 14 ja 10. Jännä huomata, kuinka paljon päivällä on merkitystä suoritukseen. Perjantaina ei tullut mitään ja lauantaina kulki ihan kivasti, paitsi kirissä. Mutta kisoja tulee ja menee, uusia koitoksia odotellessa. Kismittämään jäi silti, ja viimeksi eilen sain kuulla, että minun on jatkettava kilpailemista. En tiedä, en osaa sanoa vielä. Motivaatio on iso osa kilpailutoimintaa. Tällä hetkellä motivaationi taistelee väsymyksen kanssa. Työ vaatii paljon, perhe vaatii paljon ja siihen päälle äidin sairastuminen ovat salakavalasti syöneet voimavarojani. Lähinnä kyllä henkisesti. Olen yrittänyt ottaa irtiottoja, pitänyt ns lomaa henkisesti, mutta en ole oikein täydessä motivaatiossa pystynyt kilpailemaan. SM-aika-ajossakin putosin omiin ajatuksiini kesken kisan moneen otteeseen ja se näkyi loppuajassa. Haluan kuitenkin näiden vuosien jälkeen kilpailla täysillä, en puoliteholla. Se ei anna minulle mitään kutkutusta. En halua olla takahikiän tempon ykkönen vaan SM-kisojen ykkönen. Ja se vaatii nykytasolla omistautumista, täyttä motivaatiota ja luopumista monista muista kotkotuksista. Päätin,että viimeisen yrityksen tänä vuonna keskitän syksyyn, heinäkuun aikana teen kaikkeni parhaani mukaan jotta tavoitteeni toteutuu. Pohjaa mille rakentaa on yllin kyllin. Tiedän sen, nyt se on vain omasta tahdostani ja taidostani kiinni. Tuuriakin hieman tarvitaan. Syksyn koitoksien jälkeen olen valmis miettimään tavoittelenko vielä unelmaani vai luovutanko?
Enemmän jännitettävää on ollut äitini kanssa. Hänet leikattiin tiistaina. Toipumista ja takapakkia vuorotellen. Mutta uskon, että siinä asiassa aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Ja hän toipuu hyvin.
SM-kisojen jälkeen valmennettavani ajoi toisen pyöräilijän kanssa yhteen kevyenliikenteen väylällä Hyvinkäällä ja sai kätensä kipsiin ja Giantin korjaukseen. Onni onnettomuudessa, ettei sattunut pahemmin. Tämäkin pisti miettimään ammattini puolesta, kuinka kevyenliikenteen väylien turvallisuutta voisi parantaa. Molemmat ajoivat liikennesääntöjen mukaan, alikulun jälkeen risteävässä paikassa törmäsivät toisiinsa.
Onneksi vauhtia ei ollut paljon. toisella ei ollut kypärää. Valmennettavallani oli. Ja se meni vaihtoon.
Kypäräpakko ja sen käyttämättä jättäminen etenkin olisi saatava rangaistavaksi samoin heijastimen. Ei sitä tarvitsisi niin valvoa, mutta onnettomuustilanteissa niiden käyttämättä jättäminen vaikuttaisi muutoinkin kuin kallovammalla. En tiedä, olisiko sillä merkitystä. Mikä olisi voinut estää tuonkin onnettomuuden? Ei oikein mikään.. tekevälle sattuu, sanotaan. No ehkä liikennesuunnittelu. Väylien parempi rakentaminen, näköesteiden poistaminen.
Huomenna on syntymäpäiväni ja juhannusaatto. Ajattelin juhlistaa sitä ajamalla muutaman tunnin lenkin kauniissa kesämaisemissa. Josko äitinikin kotiutuisi juhannukseksi sairaalasta ja voisimme leipoa pienen synttärikakun. Lahjoja olen saanut jo etukäteen, FFWD:n kiekkoja ja hienon Giro di Italia ajopaidan, juhlistamaan sitä, että tänä vuonna naisten Girossa on suomalaisedustus Sari Saarelaisen toimesta pitkästä aikaa. Upea juttu!!!
Toivotan kaikille lämmintä juhannusta ja olkaa varovaisia siellä liikenteessä!!!
tiistai 12. kesäkuuta 2012
ihana ilma
Aurinko paistaa ja luonto on ihanimmillaan. Eilen kävimme Samin kanssa illalla kävelemässä ja oli ihana haistella puiden ja kukkien tuoksua ja ihailla pihojen kukkaloistoa. Eilen vietimme myös Samin syntymäpäiväjuhlat hieman etuajassa kun virallisena päivänä olemme Sm-kisoissa. Oli vieraita ja Sami sai lohivoileipäkakkua, jonka sain onnistumaan aivan loistavasti.
Pyörälenkeilläkin on ihana katsella maisemia ja kuunnella luonnon ääniä. Tykkään ajella Rusutjärven ja Tuusulanjärven maisemissa, ne ovat nyt parhaimmat reitit kauneutensa puolesta. Olen huomannut, että pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Enemmän kuin ennen. Ihastuttavaa, että pyöräilykypärä on päässä melko monella. Hienoa! Mutta pyöräilijöiden liikennekäyttäytyminen on aika erikoista välillä. Ajetaan väärää puolta tietä, pysähdytään keskellä pyörätietä juomaan tai tutkimaan puhelinta, miksei voi mennä tien sivuun ja kunnioittaa muitakin antamalla tilaa?
Kuulin surullisen uutisen, kun eräs mastermiespyöräilijä loukkaantui onnettomuudessa Vantaalla. Autoilija oli syyllinen. Hänen avaamansa keskustelu pyöräilykypäräpakosta ja kevyenliikenteenväylistä herätti minutkin miettimään, mistä lisääntyneet onnettomuudet johtuvat? Jokainen autoilija, pyöräilijä ja jalankulkija voisi tarkastella omaa käyttäytymistään liikenteessä ja oman suoritteensa tehdessään hyvin on aina yksi riski vähemmän. Tämä ei kyllä aina onnistu.
Mutta jokainen pyöräilijä voi ainakin seuransa ajovaatteet päällä kunnioittaa omaa seuraansa niin paljon, että käyttäytyy liikenteessä esimerkillisesti ja hyvää mainetta seuralleen tuottaen.
Muistakaa kypärä, se pelasti tämän edellä mainitun mastermiehenkin hengen.
Pyörälenkeilläkin on ihana katsella maisemia ja kuunnella luonnon ääniä. Tykkään ajella Rusutjärven ja Tuusulanjärven maisemissa, ne ovat nyt parhaimmat reitit kauneutensa puolesta. Olen huomannut, että pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Enemmän kuin ennen. Ihastuttavaa, että pyöräilykypärä on päässä melko monella. Hienoa! Mutta pyöräilijöiden liikennekäyttäytyminen on aika erikoista välillä. Ajetaan väärää puolta tietä, pysähdytään keskellä pyörätietä juomaan tai tutkimaan puhelinta, miksei voi mennä tien sivuun ja kunnioittaa muitakin antamalla tilaa?
Kuulin surullisen uutisen, kun eräs mastermiespyöräilijä loukkaantui onnettomuudessa Vantaalla. Autoilija oli syyllinen. Hänen avaamansa keskustelu pyöräilykypäräpakosta ja kevyenliikenteenväylistä herätti minutkin miettimään, mistä lisääntyneet onnettomuudet johtuvat? Jokainen autoilija, pyöräilijä ja jalankulkija voisi tarkastella omaa käyttäytymistään liikenteessä ja oman suoritteensa tehdessään hyvin on aina yksi riski vähemmän. Tämä ei kyllä aina onnistu.
Mutta jokainen pyöräilijä voi ainakin seuransa ajovaatteet päällä kunnioittaa omaa seuraansa niin paljon, että käyttäytyy liikenteessä esimerkillisesti ja hyvää mainetta seuralleen tuottaen.
Muistakaa kypärä, se pelasti tämän edellä mainitun mastermiehenkin hengen.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
kamppailua keliakian haasteita vastaan
Pari viikkoa sitten olin Porissa kilpailemassa. Kaksi kilpailua, vaati tietysti yöpymisen hotellissa. tarkoittaen, että joudun ruokailemaan ravintolassa. Soitin hotelliin hyvissä ajoin kertoen, että tarvitsen gluteenittoman aamupalan ja onko heillä tarjota gluteenittomia ruokia illalla?
Majoituimme, ja haasteet alkoivat. Tarjoilija oli aika kujalla, ymmärsi kyllä mitä gluteeniton tarkoitti, mutta esimerkiksi ilmoitti, ettei heillä ole gluteenitonta leipää koko talossa. Nälkäisenä päivän kisasta toipuen närhin vihreätä salaattia oliiviöljyllä höystettynä. Mieheni söi leipää ja salaattia. Sitten tuli pääruoka. Sen piti olla gluteeniton ja maidoton. Ei tainnut olla... Mieheni sai laktoosi-oireita ja seuraavalla viikolla minä totesin, että nyt on gluteenia jostain tullut taas.
Pari viikkoa olen kärvistellyt mahakipujen, ummetuksen, ripulin ja päänsäryn kanssa. Olen pystynyt harjoittelemaan osan siitä mitä olisi pitänyt. Nukun ylipitkiä yöunia, koska väsymys on vallannut kehoni ja on pakko yrittää töissä edes sätkiä. Nyt alkaa ehkä helpottamaan oireet, heräsin tänään ilman kelloa jo kahdeksalta. Huimaa edistystä.
Viikonlopuksi lähdemme kummitätini luo Yläneelle ja ajan sunnuntaina harjoitusmielessä pitkän tempon Mynämäellä. Vähän jännittää tuleeko kakka housuun kesken kisan? Ei siinä taida keritä metsään riukukakakalle kesken ajon:) Eli edessä on kolmen päivän tehotreenileiri. Valmentajani tulee mukaan, ja siellä tahkotaan tänään ja huomenna kovat setit pyörän selässä ja homma huipentuu kisaan sunnuntaina. Taidan olla aika naatti sunnuntai-iltana. Mutta uudet tiet motivoivat ja on aina nautinto ajaa Varsinais-Suomen teillä. Ehkäpä käyn yhdellä lenkillä moikkaamassa erästä aika-ajon suomenmestaria, josko saisi hänet houkuteltua lenkille:)
Masentavaa, mutta tähän pitää tottua ja virheistä oppii aina. Olen yrittänyt rentoutua ja unohtaa koko asian. SM-kisoihin on vielä pari viikkoa aikaa ja nyt pitää elää tarkasti jotta maha saadaan kuntoon ja pystyn ajamaan kisat kunnialla.
Maanantaina alkaa Uudenmaan pyöräilijöiden fillarinappulakoulu Nummelassa Ismo Immosen vetämänä ja menen sinne fillaripoliisina luennoimaan lapsille liikennesäännöistä ja katsastamaan heidän pyöränsä. Tuntui hassulta parin vuoden tauon jälkeen kun kokeilin kenttävarusteita. Olipa ne isot. Kasaan on akka painunut kahdessa vuodessa kun on papereita pyöritellyt konttorissa. Mutta kivaa vaihtelua työhön. Ehkä juuri siksi nautin ammatistani, sillä se tarjoaa moninaista osaamista ja vaihtelua.
Majoituimme, ja haasteet alkoivat. Tarjoilija oli aika kujalla, ymmärsi kyllä mitä gluteeniton tarkoitti, mutta esimerkiksi ilmoitti, ettei heillä ole gluteenitonta leipää koko talossa. Nälkäisenä päivän kisasta toipuen närhin vihreätä salaattia oliiviöljyllä höystettynä. Mieheni söi leipää ja salaattia. Sitten tuli pääruoka. Sen piti olla gluteeniton ja maidoton. Ei tainnut olla... Mieheni sai laktoosi-oireita ja seuraavalla viikolla minä totesin, että nyt on gluteenia jostain tullut taas.
Pari viikkoa olen kärvistellyt mahakipujen, ummetuksen, ripulin ja päänsäryn kanssa. Olen pystynyt harjoittelemaan osan siitä mitä olisi pitänyt. Nukun ylipitkiä yöunia, koska väsymys on vallannut kehoni ja on pakko yrittää töissä edes sätkiä. Nyt alkaa ehkä helpottamaan oireet, heräsin tänään ilman kelloa jo kahdeksalta. Huimaa edistystä.
Viikonlopuksi lähdemme kummitätini luo Yläneelle ja ajan sunnuntaina harjoitusmielessä pitkän tempon Mynämäellä. Vähän jännittää tuleeko kakka housuun kesken kisan? Ei siinä taida keritä metsään riukukakakalle kesken ajon:) Eli edessä on kolmen päivän tehotreenileiri. Valmentajani tulee mukaan, ja siellä tahkotaan tänään ja huomenna kovat setit pyörän selässä ja homma huipentuu kisaan sunnuntaina. Taidan olla aika naatti sunnuntai-iltana. Mutta uudet tiet motivoivat ja on aina nautinto ajaa Varsinais-Suomen teillä. Ehkäpä käyn yhdellä lenkillä moikkaamassa erästä aika-ajon suomenmestaria, josko saisi hänet houkuteltua lenkille:)
Masentavaa, mutta tähän pitää tottua ja virheistä oppii aina. Olen yrittänyt rentoutua ja unohtaa koko asian. SM-kisoihin on vielä pari viikkoa aikaa ja nyt pitää elää tarkasti jotta maha saadaan kuntoon ja pystyn ajamaan kisat kunnialla.
Maanantaina alkaa Uudenmaan pyöräilijöiden fillarinappulakoulu Nummelassa Ismo Immosen vetämänä ja menen sinne fillaripoliisina luennoimaan lapsille liikennesäännöistä ja katsastamaan heidän pyöränsä. Tuntui hassulta parin vuoden tauon jälkeen kun kokeilin kenttävarusteita. Olipa ne isot. Kasaan on akka painunut kahdessa vuodessa kun on papereita pyöritellyt konttorissa. Mutta kivaa vaihtelua työhön. Ehkä juuri siksi nautin ammatistani, sillä se tarjoaa moninaista osaamista ja vaihtelua.
perjantai 18. toukokuuta 2012
tempoilua ja lomailua
Olen lomalla. Ollut tämän viikon töistäni. Viime viikon loppu meni sairastellessa. Jo parisen viikkoa vaivanneet niskakivut yltyivät niin etten kyennyt sängystä ylös kunnolla. Onneksi pääsin lääkäriin, akupunktion, ja muutaman kovan käsittelyn jälkeen niska alkoi kääntyilemään jo perjantaina. Lauantaina oli sitten edessä kauden avauskisa ulkona. Katselin keliä ja mietin mielessäni, et josko muuttais Espanjaan lopullisesti. Jäätävä keli!!! No, eihän siinä auttanut muuta kuin lähteä puskemaan läpi tuulen ja jään. Ei ollut meikäläisen päivä. Olin toinen itse kisassa ja palkinnoksi sain äitienpäiväkakkua pokaalin lisäksi. Nam.
Tänään pitäisi pakata taas. Edessä tiukka viikonloppu Porin suunnalla. Lupasi sentään auringonpaistetta ja toiveissa on ajaa jo lyhkäsissä kilpailut läpi. Tytöt tulevat mukaan ja heidät pudotetaan mökille matkan varrella papan ja mamman huomaan tekemään puutarhatöitä.
Mutta eilen näin sen mainoksen, jossa se totuus tuli esille... Lähde lomalle lomalla. Niin... viimeiseen 5 vuoteen olen ollut tasan 2 kertaa lomalla. Ilman pyörää. Madeiralla ja Monacossa. Tosin Madeiralla treenattiin aika kovin juoksemalla jääkiekkoilijan perässä mäkiä ylös ja alas. Oli sekin loma. Mutta hänellä oli kaudet ekat pelit silloin edessä ja oli pakko treenata. Monacossa formulaa fanittava mieheni kävelytti minua ympäri formularataa korkokengissä. Tein taktisen pitstopin ja ostin varvikkaat. Mutta eilen pysähdyin miettimään, kuinka koville olen itseni laittanut viime vuosina. Milloin olen maannut paikallani edes tunnin rentoutuen ja irtaantuen arjesta? Sairaalassa oli pakko maata. Sen jälkeen olin niin täynnä virtaa, että kaverit totesivat että sieltä se taas tulee.. Lomalla en osaa levätä. Lykkään asioita sille lomaviikolle ja sitten kun se alkaa, orjatyöviikko on valmis alkamaan. Aamukuudesta painetaan pitkää päivää koko viikko ja sitten mennään töihin lepäämään. Sairasta!!!
Tähän aion tehdä muutoksen. uskon että minullakin on oikeus joskus lomailla.. oikeasti.
Ei muuta kuin ketju kireälle ja tsemppiä kaikille jotka kisaavat tänä viikonloppuna ympäri maailmaa, ja eritoten kiitos Leijonille, tulee kiire tempokisassa, jotta ehtii näkemään teidän pelit lauantaina!!!
Tänään pitäisi pakata taas. Edessä tiukka viikonloppu Porin suunnalla. Lupasi sentään auringonpaistetta ja toiveissa on ajaa jo lyhkäsissä kilpailut läpi. Tytöt tulevat mukaan ja heidät pudotetaan mökille matkan varrella papan ja mamman huomaan tekemään puutarhatöitä.
Mutta eilen näin sen mainoksen, jossa se totuus tuli esille... Lähde lomalle lomalla. Niin... viimeiseen 5 vuoteen olen ollut tasan 2 kertaa lomalla. Ilman pyörää. Madeiralla ja Monacossa. Tosin Madeiralla treenattiin aika kovin juoksemalla jääkiekkoilijan perässä mäkiä ylös ja alas. Oli sekin loma. Mutta hänellä oli kaudet ekat pelit silloin edessä ja oli pakko treenata. Monacossa formulaa fanittava mieheni kävelytti minua ympäri formularataa korkokengissä. Tein taktisen pitstopin ja ostin varvikkaat. Mutta eilen pysähdyin miettimään, kuinka koville olen itseni laittanut viime vuosina. Milloin olen maannut paikallani edes tunnin rentoutuen ja irtaantuen arjesta? Sairaalassa oli pakko maata. Sen jälkeen olin niin täynnä virtaa, että kaverit totesivat että sieltä se taas tulee.. Lomalla en osaa levätä. Lykkään asioita sille lomaviikolle ja sitten kun se alkaa, orjatyöviikko on valmis alkamaan. Aamukuudesta painetaan pitkää päivää koko viikko ja sitten mennään töihin lepäämään. Sairasta!!!
Tähän aion tehdä muutoksen. uskon että minullakin on oikeus joskus lomailla.. oikeasti.
Ei muuta kuin ketju kireälle ja tsemppiä kaikille jotka kisaavat tänä viikonloppuna ympäri maailmaa, ja eritoten kiitos Leijonille, tulee kiire tempokisassa, jotta ehtii näkemään teidän pelit lauantaina!!!
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
juo!
Olen tässä viime aikoina aktiivisesti ajanut. On ollut nautinto ajaa pyörillä, jotka ovat minulle sopivia ja laadukkaita. Aika-ajopyörän selässäkin olo tuntuu niin rennolta ja mukavalta. Mutta tänään elimistöni sanoi sopimuksen osittain irti. Tiesin ensimmäisten kilometrien aikana, ettei tämä ajo mene ihan putkeen...Keuhkoni löivät aivan tilttiin ja jalkani seurasivat perässä. Tosin tälläkin kunnolla, suoritus oli keskinkertainen. Siis enhän minä keskeytä ellen kuole!
Saapuessani majapaikkaan, lattialla oli palautusjuoma valmiina ja sen alla lappu... JUO! Valmentaja oli jo kiirehtinyt autolla paikalle, kun minä palauttelin pyörällä perässä. Siis nykyinen valmennussuhteeni on aika ainutlaatuinen. Sellaista on vaikea saada. Molemmat näkevät toisistaan mitä toinen ajattelee... Luottamus on molemmin puolista ja viime aikaisten jännitysten ja ailahtelevaisuuksien syyt on selvitetty ja olo on vapautunut.
Tänäänkin vaikka ajo meni persiilleen tavallansa, niin silti pystyin hymyilevänä antamaan palautetta ja kertomaan syitä ja tuntemuksiani. Enpä ole moiseen ennen pystynyt! Yleensä olen raivostunut, käskenyt kaikkien suksia kuuseen ja antaa minun olla rauhassa märehtimässä.. henkinen puoli onkin puoli ruokaa tässä hommassa näköjään.. Eli mieleni on muuttunut opel calibrasta opel corsa 1.0:aan:)
Tosin osaan minä vieläkin kahdella pyörällä mennä kurvit ja vinguttaa rengasta, jos tarve vaatii..
Valmentamisesta... pari viikkoa sitten päätin lopettaa suojattini "valmentamisen". Siitä seurasi aikamoinen hässäkkä ja hän joutui todenteolla miettimään, miksi on ostanut juuri monella tuhannella eurolla pyöriä... noh.. menihän se sitten jakeluun. Tosin nyt roolini on hiukka muuttunut. Päätin, etten ihan kädestä ala pitämään joka asiassa, vaan ihmisen pitää oppia. Olenkin antanut hänen omatoimisesti nyt korjata pyöriään, antanut vinkkejä, mistä saa tietoa. En ole tuonut tietoa hänen luokseen. Ehkä tämä lähestymistapa osoittaa hänelle, ettei tätä lajia voi oppia hetkessä, se on elintapa ja vaatii muutakin kuin polkemista. Pitää olla oma-aloitteinen ja tarttua toimeen. Kukaan ei sinun puolestasi mene kisapaikalle ja levitä punaista mattoa allesi ja sano aja. No way!
Itse sinä tuulensuunnat, kelin, rataprofiilin ja routakuopat selvität. Se on osa suoritusta. Ehkä tämä lähestymistapa selittää, miksi mulla on aina kiire:)
Tein hänelle ensimmäisen ohjelman tauon jälkeen. Paluupostissa on tullut joka viikko toteutuneet harjoitukset. Siinä on osoitus, ettei tämä laji ole fyysinen, vaan se on myös henkinen, sitä ajaa jos haluaa ajaa. Ja silloin on valmis tinkimään muusta ajaakseen.
On minulla nyt toinenkin "valmennettava" tyttö. Eka tempo oli ainakin veret seisauttava. Lupaava suoritus. Vielä kun saisi hänet viivalle, mutta hän tulee sitten kun ja jos on itse valmis siihen. En pakota. Mutta ainakin lajista on innostunut, ja se jos, mikä on tärkeintä. Ensi viikolla alkava kilometrikisa valtakunnallisella pyöräilyviikolla on hänen ensimmäinen koitoksensa. Hän aikoo ajaa 500 km viikossa. 50km enemmän kuin viime viikolla, joten ei ole varmaan kovin vaikea saavuttaa. (tosin tämä tavoite lähti, kun kerroin aiemmista harjoitteluvuosistani, nythän en enää tuommoisia määriä viitsisi edes ajaa)
Tsemppiä molemmille "tytöille" treeneihin ja kevään koitoksiin!!!
Saapuessani majapaikkaan, lattialla oli palautusjuoma valmiina ja sen alla lappu... JUO! Valmentaja oli jo kiirehtinyt autolla paikalle, kun minä palauttelin pyörällä perässä. Siis nykyinen valmennussuhteeni on aika ainutlaatuinen. Sellaista on vaikea saada. Molemmat näkevät toisistaan mitä toinen ajattelee... Luottamus on molemmin puolista ja viime aikaisten jännitysten ja ailahtelevaisuuksien syyt on selvitetty ja olo on vapautunut.
Tänäänkin vaikka ajo meni persiilleen tavallansa, niin silti pystyin hymyilevänä antamaan palautetta ja kertomaan syitä ja tuntemuksiani. Enpä ole moiseen ennen pystynyt! Yleensä olen raivostunut, käskenyt kaikkien suksia kuuseen ja antaa minun olla rauhassa märehtimässä.. henkinen puoli onkin puoli ruokaa tässä hommassa näköjään.. Eli mieleni on muuttunut opel calibrasta opel corsa 1.0:aan:)
Tosin osaan minä vieläkin kahdella pyörällä mennä kurvit ja vinguttaa rengasta, jos tarve vaatii..
Valmentamisesta... pari viikkoa sitten päätin lopettaa suojattini "valmentamisen". Siitä seurasi aikamoinen hässäkkä ja hän joutui todenteolla miettimään, miksi on ostanut juuri monella tuhannella eurolla pyöriä... noh.. menihän se sitten jakeluun. Tosin nyt roolini on hiukka muuttunut. Päätin, etten ihan kädestä ala pitämään joka asiassa, vaan ihmisen pitää oppia. Olenkin antanut hänen omatoimisesti nyt korjata pyöriään, antanut vinkkejä, mistä saa tietoa. En ole tuonut tietoa hänen luokseen. Ehkä tämä lähestymistapa osoittaa hänelle, ettei tätä lajia voi oppia hetkessä, se on elintapa ja vaatii muutakin kuin polkemista. Pitää olla oma-aloitteinen ja tarttua toimeen. Kukaan ei sinun puolestasi mene kisapaikalle ja levitä punaista mattoa allesi ja sano aja. No way!
Itse sinä tuulensuunnat, kelin, rataprofiilin ja routakuopat selvität. Se on osa suoritusta. Ehkä tämä lähestymistapa selittää, miksi mulla on aina kiire:)
Tein hänelle ensimmäisen ohjelman tauon jälkeen. Paluupostissa on tullut joka viikko toteutuneet harjoitukset. Siinä on osoitus, ettei tämä laji ole fyysinen, vaan se on myös henkinen, sitä ajaa jos haluaa ajaa. Ja silloin on valmis tinkimään muusta ajaakseen.
On minulla nyt toinenkin "valmennettava" tyttö. Eka tempo oli ainakin veret seisauttava. Lupaava suoritus. Vielä kun saisi hänet viivalle, mutta hän tulee sitten kun ja jos on itse valmis siihen. En pakota. Mutta ainakin lajista on innostunut, ja se jos, mikä on tärkeintä. Ensi viikolla alkava kilometrikisa valtakunnallisella pyöräilyviikolla on hänen ensimmäinen koitoksensa. Hän aikoo ajaa 500 km viikossa. 50km enemmän kuin viime viikolla, joten ei ole varmaan kovin vaikea saavuttaa. (tosin tämä tavoite lähti, kun kerroin aiemmista harjoitteluvuosistani, nythän en enää tuommoisia määriä viitsisi edes ajaa)
Tsemppiä molemmille "tytöille" treeneihin ja kevään koitoksiin!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)