wattbike SM-kisat 11.03.2012 liikuntamylly, Hki

Ankea viikko takana, kovasti töitä, ja poskiontelotulehduksesta toipuminen antibiootteja nieleskellen, mykoplasmaa häätäen. Rullilla ajelin hieman herkistäviä palauttavia treenejä joka päivä töitten jälkeen epätoivoisesti, toivioen,että jaloista tulisi jotain voimaa ulos, silti ne olivat kuin ylikeitetyt makaronit vielä tänä aamuna.
Tilannetta ei helpottanut kauhea päänsärkykään, joka aiheutui minun "kauneusunieni" tyynykasasta, ja Sami sai hieroa niskaa sormet verillä, jotta pikkasen saatiin kipua lievennettyä. Siis tyynykasan alimmaisenahan oli ergonominen Tempurin tyyny, ja sen päällä 3 tavallista pehmeää ja upottavaa tyynyä. Pitäähän tempoprinsessan sillai nukkua:)

Mutta kun kisapäivä koitti, päänsärky oli poissa, ja kisajännitys tuotti tulosta ja liikuntamyllyyn asteli voitontahtoinen tuutsoni:) Tuota tunnetta vahvisti vielä auton radiosta kuin tilauksesta tullut lempibiisini, joka sai viimeisetkin epätoivon hituset karisemaan.

Lämmittelyssä rullilla tiesin, että kyllä tässä ihan perussettiä pystytään ajamaan verraten kotona jauhettuihin koviin treeneihin., joilla olisin ajanut uuden maailmanennätyksen niillä ajoilla.
Mutta nyt oli vain todettava realiteetit ja päivän olo ja tyydyttävä suoritus riitti uusimaan suomenmestaruuden aika selkeellä erolla seuraavaan. Tosin kilpakumppanini oli rykäissyt juurikin Pirkan hiihdon edellisenä viikonloppuna ex-tempore, joten ei ihan herkimmillään ollut hänkään. Sitkee sissi...

Valmennettavani sössi oman leiviskänsä ja yritti harakiriä, mutta se kostautui hänelle ja hän hyytyi jääden viidenneksi. Omasta kellarissa ajetusta ajastaan hän jäi peräti 30 sekuntia! ja silloin ajettiin ihan heittämällä se aika. Harmittaa hänen puolestaan.

Mitä tästä jäi käteen.. no perussetillä ajettiin 14 sekunnin päähän viime vuoden SM-kisatuloksesta, jossa oli 100 lasissa ja vähän enemmänkin, joten hyvillä mielin voin suunnata Espanjaan treenaamaan. jaloissa on pitkästä aikaa voimaa ja herkkyyttä niinkuin pitääkin. Toivottavasti antibiootit tehoavat ja mykoplasma jää kyydistä ja kauteen päästään starttaamaan terveenä pitkästä aikaa.

aurinko lämmittää

Tiet sulavat kovaa vauhtia ja pyöräilijän keho alkaa heräämään pitkästä talviunesta. Kisakausi lähestyy ja tahti kiihtyy. Säämiskähousut alkavat jo hikoamaan pelkästä ajatuksesta:)

Ensimmäinen varma merkki on Go Expo messut Helsingissä tulevana viikonloppuna. Siellä saa hypistellä pyöräilyvarusteita ja ihailla toinen toistaan hienompia pyöriä. Paikalla on myös eri seurojen edustajia, tiimien edustajia ja maahantuojia.

Itsekin olen messuilla lauantaina edustamassa Team Probike-Giantia Finmeblin osastolla. Olenkin opetellut uuden pyörämerkin mallistoa ja tutustunut niiden tekniikkaan ja ominaisuuksiin ja testeihin.
Paikalla on myös tiimin vetäjä Simo Saarinen, joka on myös Uudenmaan pyöräilijöiden puheenjohtaja sekä tietysti Giantin ja Finmeblin edustaja Juha Järvinen.

Tulkaa moikkaamaan:)

Seuraavana viikonloppuna on edessä wattbiken SM-kisat. Nimeni komeilee lähtölistalla mutta työelämän kiireiden takia, osallistumiseni sinne on vielä epävarmaa. Olisi mukava poltella vähän karstoja jaloista, mutta pitää tehdä töitäkin, että saisi maksettua laskut, joita äidin sairastumisen myötä on ilmaantunut kiitettävästi. Kovin odottelen jo Espanjaan lähtöä, jotta pääsisi loskan seasta ajelemaan kuivia teitä ja nauttimaan kauniista maisemista, sen minkä läähätykseltään ehtii sivuille katselemaan. Sillä tällä leirillä ei ole aikaa pysähtyä maisemia kuvaamaan. Valmentajan laatima ohjelma on sen verran haastava, että lepopäiväkin tulee tosiaan olemaan lepopäivä, jos meinaa kävellä itse lentokoneeseen.

lepo

Lepo, on sana, jota olen karttanut aina ansiokkaasti. Isä aikoinaan opetti minulle työnteon, aamuisin kello 6 harjanvarsi kolahti välikattoon ja yläkerrassa nukkunut prinsessa heräsi aamukahville ja siitä suoraan isän mukaan ulos puutöihin tms. Olen iloinen siitä, että isä kasvatti minut niin. Nykyäänkin herään kuuden jälkeen itsekseni (avopuolisoni ei siitä riemastu kylläkään) ja siivoskelen taloa, teen aamupalat ja luen päivän lehdet ja lähden. Sama toistuu olin vapaalla tai töissä. Parhaat harjoitukseni teen aamuisin. olen täynnä energiaa, ja puhkun intoa. Silloin minulle saa laittaa suitset!!! Aikaisemmin pyörälenkkini alkoi aamulla ja päättyi iltapäivällä. Kokopäiväduunia hei!!

Nyt uuden valmentajani seuratessa 24/7 touhujani, olen joutunut tekemään elämäntaparemontin. MINUN suustani sanottua, "minun pitää levätä, olen väsynyt." Harvinaistan herkkua ennen, nyt se tulee jo luonnostaan.

Sairastuin viime viikon alussa. Perheessämme on ollut flunssaa ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee minulle. Kävin vielä viikon loppupuolella hiihtämässä ja ajamassa rullia. Sykkeistä seuraten tiesin että viikonloppuna on sairastumisen kohokohta. Olin töissä lauantaina, pakerrettiin työkaverini kanssa ylitöihin asti, työt jatkuivat kotona vielä kunnes mieheni soitti ja sanoi, että mene nyt perkele nukkumaan, kello on jo 22. Menin kiltisti, mutta yöllä ensin heräsin siihen, että pihalleni ilmestyi nuorisolauma autollaan ja ne piti Oton kanssa häätää pois. Otto hoiti homman ansiokkaasti ja minä menin takaisin nukkumaan. Heräsin hetken päästä hikoillen voimakkaasti ja riisuin aivan märän yöpukuni ja nukahdin uudestaan. Neljältä näin harhakuvia ja jalat särki kovin. Mittasin sykkeen, 120!!! Mittasin kuumeen, 39.5!!! Vaikka olin ottanut buranaa, että pääsisin töihin aamulla.

No edessä oli auttamatta lepo. Lähdin aamulla horkassa ajamaan kotiini Tuusulaan. Otin vielä kirjanpidon mukaani, jotta voisin työskennellä kotonani. En ole tuota kansiota vielä avannut. Olo on aika paska. Kuume pitää huolen siitä. Urheilijalla on se jännä juttu, että ne lihasryhmät, joita eniten harjoittaa, flunssassa särkevät eniten ja romahtavat ihan totaalisesti. Jalkani ovat ihan makaroonia, pitäisi kävellä käsillään.

Toinen uusi asia minulle, nesteen juominen, on nyt tärkeässä roolissa. Se on vieläkin hieman vastenmielistä hommaa, mutta olen ottanut tavoitteen. Kerran tunnissa muumimukillinen mehua. Sairastaminenkin on eräänlaista urheilua. Mittauksia, tankkausta, oman kehon tuntemusten haistelua.

Tänään olen yksin kotonani. Mieheni lähti pelokkaana töihin aamulla ja totesi, että kai olen jumalauta tekemässä lumitöitä kun hän tulee kotiin ja siivonnut koko talon lattiasta kattoon.
Joudun tuottamaan ennakkoluuloiselle miehelleni pettymyksen. EN OLE TEHNYT MITÄÄN. Olen levännyt. Nukkunut ja lukenut lehtiä. Osaan levätä nykyisin. Tiedän, että se on ainoa keino nopeasti päästä taas pyörän päälle. Minun on tultava nopeasti terveeksi, sillä minulla on itselleni asetettu tavoite tänä talvena. Hiihtää 50km alle 4 tunnin. Viimeksi hiihdin 40 km 3h:ssa mutta pakkanen pakotti minut kotiin, kun sormet olivat niin jäässä etten tuntenut niitä enää. Jäi hieman hampaankoloon.

Tällä harjoituskaudella olen jo oppinut paljon uusia asioita. Malttia, levätä, kuunnella itseäni, ja harjoitella järkevästi, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Kesällä sitten nähdään, onko tuutsi vielä fyysisesti diesel kone vai ärhäkkä 2.0 bensakone? Henkisestihän olen aina ollut ärhäkkä bensakone, pinnani lähinnä verrattuna suihkukoneen kiihtyvyyteen, mutta nyt kun kroppani on muuttunut dieselistä, niin hermoni ovat ottaneet takapakkia, nykyään pinnani on 1.1 opel corsa, jossa on 5 matkustajaa kyydissä:) sitä se ikääntyminen teettää...

Enää reilut 2 viikkoa, ja edessä on matkustaminen Calpeen harjoittelemaan. Toivottavasti uudet pyörät saapuvat, ja pääsen säätämään niitä. Hieman jännittää, mitä tuleman pitää.

stressin purkautuminen

Olen puskenut kuin raivohärkä. Tunnollisesti kaikki harjoitukset, tahkonut kovia tuloksia salilla ja pyörän päällä watit ovat olleet kovia. Tiesin jo tehdessäni, ettei tuo ilo ole kovin pitkäaikaista. Kroppa ei voi kestää, kun samalla käyn töissä ja illat ja yöt olen äitini tukena henkisesti sekä fyysisesti. Olen hoitanut hänen kauppareissunsa, muut asiansa ja käynyt luomassa lumia ja hakenut polttopuita ahkiolla kaiken muun lisäksi.

Eilen syöpälääkäri soitti äidilleni, sitä puhelua on odotettu. Hän kertoi, että sydämen pumppausteho on hyvä ja hoidot voidaan jatkossa antaa 100% teholla. Lisäksi hän kertoi, että tämä syöpälaatu ei ole sitä periytyvää sorttia. Joten voin huokaista helpotuksesta. Vaikkakin isoäitini ja äitini ovat nyt sairastaneet rintasyövän ja isäni on kuollut syöpään, niin minulla on ehkä selviytymismahdollisuudet hyvät sen suhteen ainakin.
Lisäksi hän kertoi, että äidin syöpä ei ole vielä levinnyt luustoon. Sekin oli hyvä uutinen.

Kaiken tämä sopan jälkeen stressi alkaa tulla ulos. Illalla istuin pimeässä olohuoneessa ja itkin helpotuksesta. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa ja väsymys on lauennut, niin että voisin nukkua kellon ympäri. Silti olen onnellinen. Usko tulevaisuuteen ja siihen että kaikki on taas hyvin, on suuri. Uskon, että selviän kahden talouden kasvaneista paineista ja kovista kuluista kunnialla. Työpaikalla työkaverini totesi: "syöpä on koko perheen sairaus". Mutta vielä 3 kk jatketaan syöpäklinikalla juoksemista melkein joka viikko.

Olen tässä syksyn ja  talven aikana opastanut kuntopyöräilijöitä ongelmatilanteissa ja kalustohankinnoissa. Yksi kysymys sieltä on noussut esille: "mistä sä voit tuon kaiken tietää ja tää oikeesti auttoi...?"
Niinpä... Mistä minä sen kaiken voin tietää, muusta kuin siitä, että olen itse nuo virheet ja ongelmat kohdannut joskus ja keksinyt niihin ratkaisun. Tästä lauseyhteydestä kehitin itselleni tavoitteen. Kaikki tekemäni virheet viime vuonna on nyt aika hallinnassa ja niihin on löydetty ratkaisu. Pystynkö vetämään koko kauden läpi niin, etten tekisi yhtään kardinaalimunausta ja pääsisin jouluna 2012 nauttimaan kauden tuloksista? Sen aika näyttää..

Elämässä pitää olla tavoitteita. Nyt tavoitteeni on äidin paraneminen ja noiden viimevuotisten virheiden välttäminen. On aika kääriä hihat ja nousta pyörän selkään.

P.S Ai niin, hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää. Se hieman tässä tohinassa jäi taka-alalle. Oli mukava lukea toinen toistaan mukavampia tekstiviestejä tosiystäviltä. He ovat niitä jotka elämän myötä ja alamäissä ovat tukena, olleet jo vuosikausia itseasiassa. Välillä kiire vie kielen, ja tunnen huonoa omatuntoa, kun en ehdi pitämään yhteyksiä, mutta uskon, että he tietävät, että teen parhaani. He tietävät,että syksyllä tuutsi ilmestyy rappusille kahvittelemaan:)

elämää, ei sen enempää

kun läheinen sairastuu vakavasti, sitä jotenkin kaikki pysähtyy. Äitini ilmoitti viikko sitten puhelimessa, että hänellä on rintasyöpä. Aluksi aloin itkemään, sitten aloin laskemaan optimaalista selviytymistä, noh, äidin perussairaudet ja iän huomioon ottaen, ne ovat aika huonot.

Päätin mielessäni, että tämä oli tässä. Hoidan äitiäni, käyn duunissa ja kaikki muu saa jäädä. Kunnes menin äitini luo. Hän otti minua korvalehdistä kiinni (pakottaen minut katsomaan häntä silmiin) ja vannotti, että pyöräilyä en saa lopettaa tämän takia. Se on hänelle yksi tavoite, olla ensi kesän kisapaikoilla kannustamassa.
Itkunsekaisin ajatuksin keskustelin valmentajani kanssa, joka oli jo äidiltäni saanut puhelun, tyttö ei saa lopettaa. Istuimme alas, minulle luettiin selvät sävelet. Tahdonko ajaa, haluanko enää kiduttaa itseäni fyysisesti kun henkisesti olen sietokyvyn rajamailla valvoen yöt ja miettien elämää ja sen vääryyttä?

Nyt seison kohta sukset jalassa taas kerran, edessäni 2h kova treeni kovassa pakkasessa. Mielessäni on vain yksi ajatus. Selviytyminen. Äitini on tulossa katsomaan kilpailujani. Siis minun on pärjättävä. On tehtävä parhaansa. On annettava hänelle syy elää. Hän elää kanssani vahvasti (on elänyt koko ikäni) ja toivon todella että juuri hän on kiinnittämässä kilpailunumeroja kiroten hakaneulojen pienuutta tyypilliseen tapaansa.

Siis jos äitini on päättänyt selviytyä, niin kyllä minäkin. Me selviydymme yhdessä, toisiamme tukien tuli vastaan mitä tuli. Kova on tie, mutta palkinto odottaa kulkijaansa tien päässä.

Tänään työtoverini halusivat muistaa minua tällä kivisellä tiellä. Sain kaksi raakaa ananasta. Toisessa oli lappu, olemme ylpeitä sinusta ja urheilusuorituksistasi terveisin tutkinnan väki. Tuijotin raakoja ananaksia työpöydälläni. Tajusin että ananaksen elämä se vasta kurja on. Ensin se kasvaa puussa, ja joku poimii sen perheestä erilleen varhain, raakana. Sen jälkeen se kypsyy yksinään ja kun se on parhaimmillaan, se raadellaan hengiltä veitsellä leikaten. Silti se jaksaa kurjasta kohtalostaan huolimatta maistua hyvälle ja näyttää kauniille loppuun asti.

Se on meidänkin tavoitteemme, elämässä. Loppuun asti hymyillen ja kauniille näyttäen. Eikun äidin kanssa peruukkikauppaan uutta tukkaa sovittelemaan. Se on vain elämää, ei sen enempää.

Wattbike Keravalla meni yli odotusten

Kilpailumatkana oli 3000 metriä ja kilpailijoita oli 6 naisten lähdössä. Periaatteessa asetelma oli team probike-Giant vastaan AHH cycling team. Vaikea matka ajaa tässä vaiheessa kautta, kun peruskunto ja voimakausi ovat kesken. Paikat ihan tukossa. Mutta hyvää treeniä.

Ennen starttia lähtöaikaa siirrettiin 20 minuuttia teknisten ongelmien takai. Sitten oli naisten vuoro. Lämmöt ylös ja kaikki oli valmiina, kun huomasin, että pyörän näyttö on rikki. Mekaanikot paikalle, ja pyörä korjattiin huikealla vauhdilla. kiitos Pekan.

Startti alkoi, ajo tuntui helpolta, pyörittelemällä homma hoitui kotiin, ja jaloissa tuntui voimaa!!! Aika olikin sitten yksi merkkipaalu wattbiken historiikissa. Tuli naisten uusi suomenennätys 4.00.45. Aika parani 6 sekuntia. Kisoissa rikottiin näitä merkkipaaluja enemmänkin, sillä miesten sarjassa oli myös ennätysten rikkojia.

Matti Loukonen on hienosti tuonut lajia läpi Suomeen, vaikkakin on saanut kuunnella kaikenlaista motkotusta ja vittuilua eri piireistä. Loukonen on kuitenkin itsepintaisesti jaksanut puurtaa.
Täytyy kuitenkin muistaa että tämä on yksi laji monien joukossa, eikä tätä voi, eikä pidäkään verrata maantiellä tai radalla ajettaviin matkoihin. Tämä on hauskaa vaihtelua tunkkaiseen talvikauteen ja tällaiselle kilpailuhenkiselle loistavia ilonpisaroita talven keskelläkin:)

uusi vuosi... uudet kujeet

vanhahtava sanonta..., samat ovat kujeet olleet joka vuosi ja lopputulos sitä samaa.. no mutta nyt on vanhasta päästy irti uskaliaasti, uusi vuosikin vaihtui raketteja taivaalle tupsutellen hyvässä seurassa.

Olen pakertanut niin töissä kuin vapaa-aikana. Välillä on tullut hetkiä että olen miettinyt väsyneenä...MIKSI?

Tänään sain sen vastauksen kysymykseeni. Tein itselleni harjoituskilpailun. Ihan vain kellarissa, mutta ajoin itseäni vastaan. Vastus oli tietenkin kova:) Kun "pääsin maaliin" ja jalat tärisivät, keuhkoni huusivat happea ja koko kroppa oli ihmeissään.. vieläkö tuo eukko jaksaa rääkätä? Kyllä se jaksaa, ainakin tämän päivän jälkeen, sillä se tunne "kisan" jälkeen oli niin loistava, että se antoi minulle taas hitusen lisää uskoa tekemiseeni ja sitä muistellessa jaksan ne vaikeatkin treenit lumisohjossa kitkuttaen. Moni uteliaana voisi kysyä tietysti mielessään, mikä oli tulos? No se oli niin loistava, että itsekin olen hymyillen viettänyt päivääni, hyvällä tiellä ollaan ja nämä uudet kujeet taitavat sittenkin tepsiä tähän vanhaan kaakkiin:)

Siinä on se hiuksen hieno ero kuntoilijan ja kilpailijan välillä... se kipinä mikä iskee kun numerolappu laitetaan kiinni. SIKSI, minä pakerran.

Huomenna olisi edessä viikonloppu Varalan urheiluopistolla. Valmentajakoulutus jatkuu intesiivisellä 2 päivän rypistyksellä. Paljon on ollut ennakkotehtäviä ja osittain ne ovat tuntuneet päivänselviltä ja osittain olen miettinyt, että onkohan tämä nyt kuitenkaan näin... mutta sitähän se valmennus parhaimmillaan on.. analysointia, kokeiluja kuitenkin muistaen ne perusjutut siellä pohjalla. Kun on hyvä kakkupohja, kakun voi kuorruttaa miten haluaa, uusia kujeita kokeillen:)

Oikein hyvää uutta vuotta ja loppiaisen aikaa kaikille, muistakaa liikkua ja nauttia raikkaasta ilmasta, kevät on tulossa!