Viime sunnuntaina aloitin vaatimattomasti Turun klassikosta TS-korttelista. Onhan ensimmäisen kisan oltava jatkuvaa rykimistä kurveista ja mahdollisimman karuissa olosuhteissa. +5 astetta ja vesisateen liukastuttama rata:D
Edellisestä oikeasta kisasta oli kulunut aikaa jo 1,5 vuotta ja viimeisestä maantiekisasta jossa ajelin vähän huvikseen hetken oli jo vajaa vuosi, niin lähtökohdat eivät olleet ihanteelliset.
Ekoilla kierroksilla kone ei oikein hyväksynytkään railakasta menoa epämukavuusalueella mutta sitten se lämpeni. Tosin kapteenimme oli jo etummaisessa ryhmässä joten eipä siinä tarvinnut muuta kuin roikkua ja mallata, ettei ero tule kiinni. Vajaa puoli tuntia reipasta menoa, ja loppukirissä kilkkasin yhden pojan kanssa ja se yritys parantaa asemia jäi siihen ja rullasin maaliin voittajan kanssa samalla ajalla pääjoukon perällä. Omalle tiimille kaksoisvoitto ja kokonaiskilpailun voitto, voiko parempaa toivoa. No tietysti kolmoisvoitto, mutta se oli etukäteenkin jo kaukaa haettua näistä lähtökohdista.
Eilen tiistaina oli edessä Bianchi-cupin kisa Riihimäellä. Miesten kanssa tunti kovaa. Sijoittauduin lähdössä aika ylös, jotta on varaa liikkua ja turvallisempi ajaa ja se tuotti tulosta. 42,5 km/h keskarilla tunti helposti ajaen, ja koneessa oli varaa vielä vaikka kuinka. Kisa oli siisti ja ensimmäisen kierroksen keskari 45km/h pisti keikkujat perälle tai ulos suosiolla. Maksimi suoralla yli 60km/h lasissa sai etsimään isompia pykäliä. Loppukiriin en lähtenyt repimään enää ja rullailin porukan hännillä maaliin. Tärkein tavoite täyttyi, ammattikuntien välinen taisto päättyi taas voitokseni :D Tämä oli hyvä treenikisa. Ei päässyt isäntä kotona kettuilemaan. Palkinnoksi hyvästä suorituksesta sain hampurilaisen, tosin ei ollut kaupat enää auki, joten isännän oli liki pakko ruokkia eukkonsa jotenkin.
Mutta kausi on avattu kahdella kovalla rypistyksellä ja kisatuntuma alkaa siitä kehittymään. Olen tyytyväinen kehitykseeni ja odotan innolla ensi viikonlopun naisten kv etappeja. Siellä pääsee jo tempopyörälläkin päästämään höyryjä.
Ja näin lopuksi... Turussa joku huusi takasuoralla vitun lehmä kisan aikana, joten eläinaiheilla jatketaan:D Mutta se huutaja ei ollutkaan se, joksi ensi alkuun luulin, . Pyydän itse näin julkisestikin anteeksi, että luulin hänen huutaneen ja näin kerroin ja sana levisi hänenkin korviinsa, kun hän torui poikiakin kisan aikana, mutta näin ei ollut vaan huutaja olikin joku muu ja näin jälkikäteen mietittynä, kenelle joku huusi, niin kuka tietää. Mutta onneksi hän laittoi asiasta viestiä ja soitin hänelle ja naureskelimme asialle yhdessä, kuka nyt possua lehmäksi voisi luulla???. Mutta kisassa taas nahistellaan, eiks vaan ;)
Mutta voin sanoa, että olen todella iloinen siitä, että Suomessa on naisten pyöräilyssä tiimejä, jotka oikeasti ajavat kilpaa keskenään ja tekevät kisoista kilpailuita ja kisojen ulkopuolella ollaan kavereita ja pidetään yhteyttä. Kehitetään tätä ja tehdään tästä joukkuelaji, koska ryhmässä on voimaa ja hauskempaa..
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
leireilyä vol 2
Leiriä edeltävällä viikolla olin flunssassa keskiviikosta alkaen ja pelko persiissä oli kova. Nukuin 4 päivää ja tein kaiken oppikirjojen mukaan ja matkaan päästiin terveenä. Tein kyllä ristinmerkkejä ja ensimmäisellä kevyellä lenkillä kuulostelin kropan olotilaa tosissaan jotta varmistuisin että ohjelmaa lähdetään viemään läpi. No ekalla lenkillä taivas repes ja vettä tuli ja lämpötila laski 9 asteeseen. Ei lahkeita mukana, vain sadetakki. 3h palelin ja mietin, että tämä tästä vielä puuttuikin.
Seuraavana päivänä alkoi akillesjänteet oireilemaan ja aamuhölkät jätettiin pois ja pidin pakkolepoa 2 päivää, nilkat käärittyinä elmukelmuihin joiden sisällä oli voltareniä. Silti ensimmäisellä viikolla jäin vain 2,5h alkuperäisestä ohjelmasta, tehotreenit tuli tehtyä kaikki osittain modifoituna.
Sitten päästiin tositoimiin. Kelit lämpeni entisestään ja ja nenä punoitti auringosta. Nautin ajamisesta pitkästä aikaa ihan tosissaan. Toisen viikon lopussa takki oli aika tyhjä, kiitos lyhyiden yöunien ja kovien treenien. Kun tiimikaveri lähti kotimatkalle, pidin ansaitun lepopäivän ja otin aurinkoa ja kävin pyöräilemässä ja katselemassa maisemia. Viikon aikana edellisen viikon tunnit ajettiin kiinni ja homma oli ohjelman mukaista.
Viimeisellä viikolla yksi tehotreeni ei mennyt suunnitelman mukaan, koska tosiaan kilometrit painoivat jaloissa ja keräsinkin dataa hieman enemmän. Sitten yritettiin uudelleen ja vedot sujuivat paremmin kuin ekalla ja tokalla viikolla ja olin hämmästynyt. Eli kyllä kestävyys ja voimakestävyys olivat kohdillaan. Sitten nautiskelin kilometrejä uudella pyörälläni loppuviikon suunnaten vuorille ja viimeisen illan Torrevieja sightseeing-illan ja useiden juustojen maistelun ja sangrioiden jälkeen suuntasin kotiin. Viimeisen yön asunnon makuuhuoneen sängyn alta löytyneen torakan takia, valvoin, koska en kyennyt nukkumaan silmäystäkään. Inhoan ötököitä.
Pyörä oli koottava heti, edessä seuraavana päivänä jo lenkki kotimaisemissa. Jalat olivat keränneet nesteitä lihaksiin ihan todenteolla ja esim lentokoneessa jopa verkkarit kiristivät nilkoista. Sitä ennen kävin hieronnassa Hierontapalvelu Iiriksellä, ja Iiris hoiti totuttuun tapaan antaumuksella jalat kuntoon. Hieronta täydentyi Kahvila Kauriin maukkaalla karitsavartaalla hyvässä seurassa. Se taisi olla mun pääsiäisateria. Se lenkki ei ihan mennyt hyvin, olin löyhällä kädellä kristänyt ohjaustangon ja tullessani hyvää vauhtia pieneen nyppyyn, tanko pyörähti ympäri ja sain onnenkantamoisella pidettyä itseni pystyssä. Sitten edessä oli pari sprinttiä mäkiin, ja ne avasivat loputkin tukot jaloista.
Seuraava läheltä piti-tilanne koitti tullessamme tunnelista ulos, kun risteyksessä tuli pyöräilijöitä ja jouduin nopeasti peesistä jarruttamaan ja tanko pyörähti taas, syke nousi!!! Olo oli kuin olisi ajanut liukkaalla jäällä.
Jatkossa kokoan pyörän kyllä vähän paremmin.. ei ollut rentouttava lenkki. Ja työkalu lenkillä olisi kyllä pelastanut paljon. Mutta eihän sitä nyt kaikkea voi hallita :D Ilolla katselin, että Sami pääsi ajamaan polvioireista huolimatta ja uskon että hänkin kuntoutuu ennen kevään kuntoajojaan. Pitäähän valmentajankin olla kunnossa :D
Tänään vedetään vetotreeni ja vähän jännittää kuinka jalat ovat palautuneet. Treenin jälkeen alkaa ns kevyt viikko, ja tunnelmoin alkavasta kisakaudesta katsomalla legendaarisen pohjoisen helvetti-kisan eurosportilta.
Kokonaisuutena leiri meni todella hyvin ja tästä on hyvä jatkaa kohti kesän koitoksia. Paljon kisakilometrejä ja huikeita kokemuksia edessä.
Seuraavana päivänä alkoi akillesjänteet oireilemaan ja aamuhölkät jätettiin pois ja pidin pakkolepoa 2 päivää, nilkat käärittyinä elmukelmuihin joiden sisällä oli voltareniä. Silti ensimmäisellä viikolla jäin vain 2,5h alkuperäisestä ohjelmasta, tehotreenit tuli tehtyä kaikki osittain modifoituna.
Sitten päästiin tositoimiin. Kelit lämpeni entisestään ja ja nenä punoitti auringosta. Nautin ajamisesta pitkästä aikaa ihan tosissaan. Toisen viikon lopussa takki oli aika tyhjä, kiitos lyhyiden yöunien ja kovien treenien. Kun tiimikaveri lähti kotimatkalle, pidin ansaitun lepopäivän ja otin aurinkoa ja kävin pyöräilemässä ja katselemassa maisemia. Viikon aikana edellisen viikon tunnit ajettiin kiinni ja homma oli ohjelman mukaista.
Viimeisellä viikolla yksi tehotreeni ei mennyt suunnitelman mukaan, koska tosiaan kilometrit painoivat jaloissa ja keräsinkin dataa hieman enemmän. Sitten yritettiin uudelleen ja vedot sujuivat paremmin kuin ekalla ja tokalla viikolla ja olin hämmästynyt. Eli kyllä kestävyys ja voimakestävyys olivat kohdillaan. Sitten nautiskelin kilometrejä uudella pyörälläni loppuviikon suunnaten vuorille ja viimeisen illan Torrevieja sightseeing-illan ja useiden juustojen maistelun ja sangrioiden jälkeen suuntasin kotiin. Viimeisen yön asunnon makuuhuoneen sängyn alta löytyneen torakan takia, valvoin, koska en kyennyt nukkumaan silmäystäkään. Inhoan ötököitä.
Pyörä oli koottava heti, edessä seuraavana päivänä jo lenkki kotimaisemissa. Jalat olivat keränneet nesteitä lihaksiin ihan todenteolla ja esim lentokoneessa jopa verkkarit kiristivät nilkoista. Sitä ennen kävin hieronnassa Hierontapalvelu Iiriksellä, ja Iiris hoiti totuttuun tapaan antaumuksella jalat kuntoon. Hieronta täydentyi Kahvila Kauriin maukkaalla karitsavartaalla hyvässä seurassa. Se taisi olla mun pääsiäisateria. Se lenkki ei ihan mennyt hyvin, olin löyhällä kädellä kristänyt ohjaustangon ja tullessani hyvää vauhtia pieneen nyppyyn, tanko pyörähti ympäri ja sain onnenkantamoisella pidettyä itseni pystyssä. Sitten edessä oli pari sprinttiä mäkiin, ja ne avasivat loputkin tukot jaloista.
Seuraava läheltä piti-tilanne koitti tullessamme tunnelista ulos, kun risteyksessä tuli pyöräilijöitä ja jouduin nopeasti peesistä jarruttamaan ja tanko pyörähti taas, syke nousi!!! Olo oli kuin olisi ajanut liukkaalla jäällä.
Jatkossa kokoan pyörän kyllä vähän paremmin.. ei ollut rentouttava lenkki. Ja työkalu lenkillä olisi kyllä pelastanut paljon. Mutta eihän sitä nyt kaikkea voi hallita :D Ilolla katselin, että Sami pääsi ajamaan polvioireista huolimatta ja uskon että hänkin kuntoutuu ennen kevään kuntoajojaan. Pitäähän valmentajankin olla kunnossa :D
Tänään vedetään vetotreeni ja vähän jännittää kuinka jalat ovat palautuneet. Treenin jälkeen alkaa ns kevyt viikko, ja tunnelmoin alkavasta kisakaudesta katsomalla legendaarisen pohjoisen helvetti-kisan eurosportilta.
Kokonaisuutena leiri meni todella hyvin ja tästä on hyvä jatkaa kohti kesän koitoksia. Paljon kisakilometrejä ja huikeita kokemuksia edessä.
torstai 5. maaliskuuta 2015
leireilyä
Olin itse kapteenimme Rosan kanssa leirillä 7 päivää. Tunteja tuli 7 päivälle 26h. Leiri oli pk-painotteinen mutta yhtenä päivänä ajoimme vk-treenin. Tosin minä ajelin toisenakin päivänä, ihan vain kun sattui sopiva tempopätkä ja sainkin siitä hyytävää palautetta :D
Leiri sujui omalta osaltani hyvin, ensimmäisen pitkän lenkin aikana huomasin tosin, etten ihan pelkällä vedellä pärjää niissä lämmöissä ja vaihdoinkin veden sitten urheilujuomaan suosiolla.
Tuli hivenen kiire, koska suolat olivat kaikonneet lenkin aikana ja energia ei imeytynyt niin kuin piti, ja illalla vedinkin suolavettä koneeseen jotta aamulla olisi fressi olo. TOIMI!!! Muutenkin olin skeptinen siitä, että Espanjassa olisi oikeasti lämmin ja lähdin lenkeille aina ylipukeutuneena. Huippupäivä oli, jolloin minulla oli hiihtopipo, hiihtohanskat, 2 lämpöpaitaa ja pitkähihainen ajopaita ja tuuliliivi. Voin sanoa, että aamulla se oli ihan okei, mutta päivän edetessä tunsin tukehtuvani ja paistuvani elävältä :D Sain siitä hieman sarkastista palautetta...mutta eipä ollut kylmä!!!
Tiimimme ajajat ajoivat yhdessä neljänä päivänä joukkueenjohtajan kanssa ja muina päivinä ajoimme miesten kanssa. Harjoittelimme joukkueena ajoa, ja tiimimme henkinen yhteenkuuluvuus varmasti parani tuon leirin aikana. Meistä kaikista avautui muille ajajille uusia piirteitä, hauskoja sellaisia ja leiristä jäi kyllä erittäin hyvä mieli varmasti kaikille.
Leirin toiseksi viimeisenä päivänä onnistuin luiskauttaa jalkani ohi polkimen, ja huolimatta kengän kovasta hiilikuitupohjasta, jalkapöytäni sivu sai pienen osuman, haarovälistä puhumattakaan ja kipu kun lakkasi, luulin selvinneeni asiasta säikähdyksellä. Viimeisenä päivänä ajaessa tunsin kuinka jalkapöytään sattui aina kun nousin putkelle tai jouduin poljinta painamaan. Ajelin lenkin takareisillä ja paluumatkalla Suomeen jalka turposi ja oli erittäin kipeä. Valmentajani oli vastassa kentällä ja katsoi, ettei voi olla totta, että taas se ontuu, mutta päivän levon jälkeen jalka rauhoittui ja eilen pääsin jo tempopyörällä treenaamaan.
Nyt ollaan Suomessa 3 viikkoa töissä ja sitten lähdetään taas Rosan ja valmentajien kanssa Espanjaan jossa itse olen 3 viikkoa ja tavoitteena ajaa laadukkaita vk-treenejä ja saada kone kisakuntoon ja ajaa kisapyörä sisään.
torstai 22. tammikuuta 2015
talvitreeniä
Kun joulukuussa kelit kylmenivät, yritin venkoilla vielä pakkasessa ulkona ajaen. Aina kun kaivoin sukset esiin, taivaalta tuli vettä ja ruohotupsut muistuttivat, että vie ne takaisin vaan.
Sitten koitti pikkutulehdusten aalto joulun jälkeen. Lääkäri kielsi ulkona pakkasessa ajamisen ja liikkumisen, jottei keuhkot ja poskiontelot alkaisi taas vaivaamaan enempää. Siirryin siis sisäharjoitteluun. BORING... alussa uskottelin, että tämä on vain tilapäistä, mutta kohta 4 viikkoa sisällä ajaneena ja kerran ulos päässeenä voin sanoa, että pää lahoaa.
Harjoittelutunnit tippuivat, koska sisällä ei yksinkertaisesti pää kestä ajaa kerralla 4h pk-lenkkejä eikä kyllä tarviikkaan, koska sisäharjoittelu on 1,5 kertaista teholtaan verrattuna ulkona ajettuihin. Tosin tähän löytyy mielipiteitä monelta taholta, ja itsekin uskon, ettei hapetus ole samaa sisällä kuin ulkona.
Mutta tehdään se mikä voidaan, ja odotetaan parempia kelejä. Tammikuussa maksimivoimakausi päättyi ja alkoi uusi vaihe. Kestovoimaa ja pitkää treeniä ja sitten helmikuun jälkeen alkaa kunnon tehot.
Wattbiken SM-kisat 10km matkalla ajettiin 17.1.2015 Espoossa. Oli ns kotikisa. Koko viikon vähän yritin herkistellä ja tuntuma olikin ihan hyvä. Olin toiveikas jopa oman ennätykseni parantamisesta. Toisin kävi. Kävin ylikierroksilla ennen kisaa henkisesti ja yritin rauhoittaa mieleni. Kun kisa alkoi, ylilatautuminen purkaantui ekan 4km:n aikana yliyrittämiseen ja ajoin itseltäni jalat alta. TYHMÄ!!!
Loppu olikin selviytymistä maaliin ja tulos 4. sija elämäni huonoimmalla ajalla. Ai mikä kokemus puhui... en tiedä. No mutta oppia ikä kaikki. Pikkasen nauratti kisan jälkeen oma koheltaminen. Oman tiimin Heidi ja Tuulikki hoitivat homman kotiin kultaa ja pronssia. Loistavia muijia!!!
Kisan jälkeen päätin mennä ulos pitkän lenkin ajamaan sunnuntaina ja siihen sisältyi maantiekisatreeniä tavallaan 2,5 h. 3 miestä ja cyclot ja minä maasturilla ja kunnon ice spikerit alla.
Pysyin kuin pysyinkin kaikissa revityksissä ja vedoissa mukana peesissä ja sainkin vähän kunniaa ja balsamia haavoilleni. 4h oli treenin kokonaismitta. 150 oli kadenssi isoimmalla vaihteella mitä pyörästä löytyi ja pojat veti jonossa yli neljää kymppiä edellä. Hieno treeni.
Sitten alkoi uusi harjoitusjakso maanantaina. Sisällä ajamista on kertynyt ja tänään sainkin idean.Korkean paikan treeniä. Siirsin trainerin kellarista yläkertaan :) Maisema vaihtui ja vaihtelu virkistää.
Mutta täytyy sanoa, että samalla kun kaverit postaa vuorotellen kuvia etelänleireiltään niin pieni katkeruus omaa köyhyyttä kohtaan nostaa häntäänsä. Mutta minkäs teet? Töissä on käytävä ja leipä tienattava. Harrastushan tämä vain on, vaikka mulle siitä on tullut elämäntapa, ja toinen ns "työ", josta ei palkkaa makseta, mutta enemmän mä treenaan välillä kuin töissä käyn. Päivät ovat pitkiä ja koko ajan väsyttää.
Helmikuun viimeisellä viikolla pääsen Deniaan viikoksi leirille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa.
Maaliskuun lopussa lähden kolmeksi viikoksi uudestaan ja kun pääsiäisen jälkeen palaan Suomeen, toivon että silloin pakkaset ovat mennyttä ja pääsen ulos ajamaan. Näitä kun päässään miettii, niin jaksaa taas eteenpäin.
Ja nyt se pommi. 5.9.2015 on Ruskon tempo. Siellä kaikki nämä vuodet kiteytyy ja se on viimeinen kisani. Kävi kesällä miten vaan, olen sen päätöksen tehnyt jo syksyllä. Sen jälkeen keskityn töihini ja kuntoliikuntaan. Ei enää linimenttejä eikä numerolappuja. Toivon, että pääsen tuohon etappiin ehjänä ja saan ajettua parhaan kisakauteni ikinä. Reilut 7kk tulen nauttimaan jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta kisasta, jokaisesta lenkistä, koska tiedän, että viimeisiä viedään. Ja niille jotka tätä epäilevät, niin sori, ei enää. Elämässä kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Mutta mitään, mitä olen uhrannut tämän lajin vuoksi, en kadu, en päivääkään. Jokainen arpi, vamma ja palkinto ovat muistoja joista olen ylpeä. Upeita hetkiä, joita en unohda koskaan.
lauantai 13. joulukuuta 2014
leireilyä ja wattbikekisaa
Joulukuu alkoi rivakasti. Lähdin marraskuun viimeinen päivä Espanjaan viikon määräleirille.
Kohteena oli turistirysä Benalmadena, jossa ei tähän aikaan vuodesta ole tungosta. Ensimmäisenä päivänä vaivuin epätoivoon, kun heti lenkin aluksi edessä oli yhden vuoren rinteen nousut ja ne eivät olleet serppaa vaan suoraa nousua. Mutta järkytyksestä toipuneena ja Samin sitkeästä kartan etsinnästä selvinneenä löysimme lopulta määrällemme sopivaa maastoa ja leiri meni suht hyvin ja tavoitteista jäimme vain pari tuntia. Näimme kauniita maisemia ja aurinko piristi sopivasti synkän syksyn jälkeen.
Yksi syy vaisuun harjoitteluintoon oli pieni nuha ja kurkkukipu, ja pelkäsin koko ajan että sairastun.
Oireet jatkuivat leirin jälkeen kotonakin pari päivää ja taistelin töissä pysyäkseni tolpillani ja hereillä.
Eräänä aamuna kävin itsepuhelua työpaikan vessassa ja kysyin itseltäni, tätäkö sä haluat tehdä vielä?
Peilistä katsoivat väsyneet mutta päättäväiset silmät ja menin ilmoittautumaan wattbiken 4km:n SM kisoihin.
Koko kiireisen viikon yritin tsempata itseäni ja pitää orastavan kisajännityksen aisoissa. Edellinen startti niinkuin tosimielessä oli ajettu 2013 syksyllä paritempon SM-kisoissa. Tänä vuonna ehdin ennen burnoutia ajaa pari harjoituskisaa, joihin en osannut jännittääkään, koska tiesin, ettei tuloksella ole mitään väliä.
13.12.2014 Keravalla Pyöräliike Lundbergin ovista astuikin sisään ujo, hiljainen ja jännittävä 36 vuotias nainen ville viking pipo päässään. Tiesin lähtölistoista, että vastassa on lajin kovimmat naiset. Ulkoisesti hoin, että mulla ei oo mitään jakoa, ja kotona ajetuissa kolmen sarjan vedoissa olen jäänyt 10 sekuntia vanhoista ajoistani viimeisissä täysillä ajetuissa vedoissa.
Siinä sitä sitten oltiin ns paskat housussa. Vuoden tauon jälkeen pyöräilymaailma avautui eteeni samanlaisena kuin ennenkin. Tuttuja riitti, mutta löin kuulokkeet päähän lämmitellessä, koska en jännitykseltäni olisi voinut jutella tai olisin antanut erittäin negatiivisen kuvan itsestäni. Etsiskelin sitä voitontahtoa, sitä tappamisen meininkiä, mutta itsetuntoni rippeet takoivat taustalla, että olet vanha, ja tänään tiedät, miltä tuntuu olla viimeinen. Katselin meidän tyttöjä, jotka olivat n14 sarjassa saaneet hopeaa ja pronssia ja iloitsivat niistä. Se lapsenriemu tekemiseen, siitä eräs valmentaja aikoinaan jauhoi... ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen wattbiken päälle, niin kammet tuntuvat kevyiltä ja se itsevarmuus tekemiseen tulee.
Toisin kävi, hyppäsin ekan pyörän päälle ja pienimmällä vaihteella kammet tuntuivat pyörivän tahmeasti ja kauhistuin. Valmentaja vieressä valoi uskoa, mutta tunne oli jotain muuta. Vaihdoin pyörää luullen, että pyörässä oli joku vika vaan. Ei ollut, seuraava pyörä oli samanlainen.
Kysyin itseltäni, että oletkohan ihan varma, meinaatko sen 5,5min ajaa tosissaan kangistumatta?
Vastaus oli etten tiedä. Sitten katsoin nykyistä tiimikaveriani, hänen kevyttä poljentaansa ja päätin, että perkele, sä oot tehnyt tän ennenkin, nyt kokoot ittes ja ajat sen saatana vaikka kuolisit.
Kun startti tapahtui, huomasin alitajunnasta noudattavani valmentajan tarkkaa ohjeistusta ja ajoin sen maaliin, kun maaliviiva tuli ylitettyä, silmissä sumeni ja en muista mitä sitten tapahtui, sitten kuulin kaukaa pimeydestä Samin äänen, älä nyt viitti siinä, putoat vielä pyörän päältä ja heräsin ja avasin silmäni ja näin kuinka tiimikaverini flippasi lattialle. Hän voitti uudella kovalla suomenennätysajalla ylivoimaisesti ja minä tulin kolmanneksi. KOLMANNEKSI!!! Olin aivan äimänkäkenä ja tuijotin tulostaulua epäuskoisena. Mä tein sen...
Tässä meidän perheen mitalistit... Tytöistä olen todella ylpeä, koska tiesin, etteivät he ole oikein wattbiken kanssa ajaneet tosissaan ja jännitin, ettei eka kisa olisi liian raaka heille.
Vaikka tällä kisalla ei nyt varsinaisesti merkitystä olekaan, mutta minulle se oli päänavaus takaisin.
Kaikki kesän koettelemukset yrittivät taittaa niskani ja saada lannistumaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
Ja joku vielä kysyy, mitä iloa on kilpailla urheilussa? Kyllä se saa välillä hymyilemään :)
Huomenna jatketaan harjoittelua animaalisissa olosuhteissa ja se on huippukivaa!!!
Kohteena oli turistirysä Benalmadena, jossa ei tähän aikaan vuodesta ole tungosta. Ensimmäisenä päivänä vaivuin epätoivoon, kun heti lenkin aluksi edessä oli yhden vuoren rinteen nousut ja ne eivät olleet serppaa vaan suoraa nousua. Mutta järkytyksestä toipuneena ja Samin sitkeästä kartan etsinnästä selvinneenä löysimme lopulta määrällemme sopivaa maastoa ja leiri meni suht hyvin ja tavoitteista jäimme vain pari tuntia. Näimme kauniita maisemia ja aurinko piristi sopivasti synkän syksyn jälkeen.
Yksi syy vaisuun harjoitteluintoon oli pieni nuha ja kurkkukipu, ja pelkäsin koko ajan että sairastun.
Oireet jatkuivat leirin jälkeen kotonakin pari päivää ja taistelin töissä pysyäkseni tolpillani ja hereillä.
Eräänä aamuna kävin itsepuhelua työpaikan vessassa ja kysyin itseltäni, tätäkö sä haluat tehdä vielä?
Peilistä katsoivat väsyneet mutta päättäväiset silmät ja menin ilmoittautumaan wattbiken 4km:n SM kisoihin.
Koko kiireisen viikon yritin tsempata itseäni ja pitää orastavan kisajännityksen aisoissa. Edellinen startti niinkuin tosimielessä oli ajettu 2013 syksyllä paritempon SM-kisoissa. Tänä vuonna ehdin ennen burnoutia ajaa pari harjoituskisaa, joihin en osannut jännittääkään, koska tiesin, ettei tuloksella ole mitään väliä.
13.12.2014 Keravalla Pyöräliike Lundbergin ovista astuikin sisään ujo, hiljainen ja jännittävä 36 vuotias nainen ville viking pipo päässään. Tiesin lähtölistoista, että vastassa on lajin kovimmat naiset. Ulkoisesti hoin, että mulla ei oo mitään jakoa, ja kotona ajetuissa kolmen sarjan vedoissa olen jäänyt 10 sekuntia vanhoista ajoistani viimeisissä täysillä ajetuissa vedoissa.
Siinä sitä sitten oltiin ns paskat housussa. Vuoden tauon jälkeen pyöräilymaailma avautui eteeni samanlaisena kuin ennenkin. Tuttuja riitti, mutta löin kuulokkeet päähän lämmitellessä, koska en jännitykseltäni olisi voinut jutella tai olisin antanut erittäin negatiivisen kuvan itsestäni. Etsiskelin sitä voitontahtoa, sitä tappamisen meininkiä, mutta itsetuntoni rippeet takoivat taustalla, että olet vanha, ja tänään tiedät, miltä tuntuu olla viimeinen. Katselin meidän tyttöjä, jotka olivat n14 sarjassa saaneet hopeaa ja pronssia ja iloitsivat niistä. Se lapsenriemu tekemiseen, siitä eräs valmentaja aikoinaan jauhoi... ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen wattbiken päälle, niin kammet tuntuvat kevyiltä ja se itsevarmuus tekemiseen tulee.
Toisin kävi, hyppäsin ekan pyörän päälle ja pienimmällä vaihteella kammet tuntuivat pyörivän tahmeasti ja kauhistuin. Valmentaja vieressä valoi uskoa, mutta tunne oli jotain muuta. Vaihdoin pyörää luullen, että pyörässä oli joku vika vaan. Ei ollut, seuraava pyörä oli samanlainen.
Kysyin itseltäni, että oletkohan ihan varma, meinaatko sen 5,5min ajaa tosissaan kangistumatta?
Vastaus oli etten tiedä. Sitten katsoin nykyistä tiimikaveriani, hänen kevyttä poljentaansa ja päätin, että perkele, sä oot tehnyt tän ennenkin, nyt kokoot ittes ja ajat sen saatana vaikka kuolisit.
Kun startti tapahtui, huomasin alitajunnasta noudattavani valmentajan tarkkaa ohjeistusta ja ajoin sen maaliin, kun maaliviiva tuli ylitettyä, silmissä sumeni ja en muista mitä sitten tapahtui, sitten kuulin kaukaa pimeydestä Samin äänen, älä nyt viitti siinä, putoat vielä pyörän päältä ja heräsin ja avasin silmäni ja näin kuinka tiimikaverini flippasi lattialle. Hän voitti uudella kovalla suomenennätysajalla ylivoimaisesti ja minä tulin kolmanneksi. KOLMANNEKSI!!! Olin aivan äimänkäkenä ja tuijotin tulostaulua epäuskoisena. Mä tein sen...
Vaikka tällä kisalla ei nyt varsinaisesti merkitystä olekaan, mutta minulle se oli päänavaus takaisin.
Kaikki kesän koettelemukset yrittivät taittaa niskani ja saada lannistumaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
Ja joku vielä kysyy, mitä iloa on kilpailla urheilussa? Kyllä se saa välillä hymyilemään :)
Huomenna jatketaan harjoittelua animaalisissa olosuhteissa ja se on huippukivaa!!!
perjantai 17. lokakuuta 2014
opettavainen vuosi 2014
Elämässä on paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus menee kovaa, joskus elämä tuntui tasaisen jauhavalta tempolta ja joskus junnataan paikallaan.
Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.
Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.
Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.
Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.
Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.
Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.
Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.
Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D
Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.
Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.
Tänä vuonna alkuvuoden tapahtumien jälkeen elämässäni alkoi seesteinen kausi. Kisat ja harjoittelu katkaistiin kesäkuun puolessa välissä, kun minulla todettiin henkinen ylirasitustila (burnout) ja alettiin palauttelemaan, ihan kuin ylikunnostakin palautellaan. Ajoin matalalla sykkeellä lasten ja isännän kanssa lenkkejä ja kuukauden jälkeen alkoikin näkyä valoa tunnelin päässä. Kiitos valmentajani, Samin, joka ohjeisti ja valvoi, että tein kuten neuvottiin.
Heinäkuun alussa sairasloman ja kesäloman jälkeen palasin töihin. Kävelin kuin kissa, hiljaa hiipien varoen ihmisten katseita ja kommentteja. Olihan henkisesti aika hakattu olo. Työtoverit ottivat minut vastaan, tukivat ja ymmärsivät. Välillä itkin vessassa pahaa oloa pois, kokosin mieleni ja menin ottamaan asiakkaan vastaan. Näitä tunnepyrskähdyksiä aiheutti joku sana, joku mielenyhtymä jossain tekstissä tai vain ajatus, joka sattui tulemaan mieleen. Välillä jouduin lähtemään kesken päivän pois töistä, kun oksensin pahaa oloa pois. Mutta pikku hiljaa heinäkuun aikana vahvistuin, työyhteisön tuki antoi toivoa huomisesta. Se oli tärkeää. Kun joku kysyi, mites pyöräilyt, onko kisoja, meinasin pillahtaa itkuun, välillä kerroin lopettavani ja välillä uhosin jatkavani. Tosin minulla ei ollut mitään käryä miten pystyisin enää nousemaan pyörän päälle numerolappu selässä ja pystyä keskittymään 2h hommaan ilman tunneryöppyjä. Työpsykologi yritti purkaa shokkireaktiotani ja vielä syyskuussa kun kävin hänen luonaan iloisena ja vitsikkäänä, hän totesi, älä piiloudu esiripun taakse. Aloin taas itkemään ja hän sanoi, ettei tätä asiaa voi nopeuttaa, en voi polkea tässä asiassa isommalla kadenssilla kuin mitä jalat kestää.
Heinäkuun lopulla ortostaattiset testit alkoivat osoittaa, että harjoittelun voisi aloittaa. Tosin minulta puuttui oma-aloitteinen ote elämään tai mihinkään, käskystä tein tai pyynnöstä mutta muutoin olin aivan apaattinen ja seisoin tumput suorina. Omissa töissäni ongelma ei korostunut, koska käskyjä ja pyyntöjä riittää ja välillä onkin tervettä olla tumput suorina ja odottaa.
Mutta pyöräilyssä se ei taida ihan onnistua. Yritin ensin löytää motivaation. Etsin haasteita, etsin syitä jatkaa, joku joka potkisi persiiseen kun ne tumput roikkuvat toimettomina.
ensimmäiset potkut persiiseen hankin Pyöräliike Lundbergilla. Jani ja kumppanit haastoivat minua vittuilun kautta. Minullehan ei vittuilla :) Tulinkin ulos liikkeestä Nishiki hiilikuitucrossarin kanssa. (olinhan myynyt talviharjoitteluvälineeni jo pois) Enää asia piti esittää kotona. Se oli haastavaa. En ollut varma, mitä he tuumaisivat asiasta. Anoppikokelas oli kylässä ja pyysin perheen koolle ja ilmoitin, että minulla on tärkeää asiaa. Olin päättänyt jatkaa. Tosin Sami luuli, että olen raskaana ja huokaisi helpotuksesta ja marssi saman tien koneelle ja tulosti minulle harjoitusohjelman. Hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Hän oli vain odottanut päätöstäni.
Sen jälkeen karkasin pitkälle lenkille Porvoon ja Sipoon teille ja kuuman polttavan asfaltin rullatessa pyörän alla, tunsin olevani elossa. En voisi elää ilman sitä tunnetta.
Lenkkien aikana entinen tiimikaverini Pia on opettanut nauttimaan luonnosta eri tavoin. On kerätty kukkia ja marjoja ja logistiikkamuodot ovat olleet välillä hieman erikoisia.
Sitten alkoi tavoitteellinen harjoittelu ilman realistista päämäärää. Sekin oli uutta. Ensimmäinen tavoite oli päästä siihen kuntoon, jossa olin keväällä. En ole sitä vieläkään ihan saavuttanut muuta kuin kestävyyden osalta ja voiman osalta olen jo sen yli, mutta kisasuorituskyky on tietysti heikko. Johtuen ihan siitä, että kaikkea ei voi saada kerralla. Mutta olen parantanut. Joka kuukausi minua testataan, ja aina arvot nousevat ilman näitä kovia vk-harjoituksiakin. Kun saan perusharjoittelulla tason tarpeeksi ylös niin sitten kova vk lisätään kakkuun kuin sokeri taikinamassaan ja kakku on valmis.
Nyt kun harjoittelua on takana 10 vko, tunnen kuinka olen henkisesti vahvistunut ja kestän taas painetta ja elämänilonikin on palaamassa hitaasti mutta varmasti. Olen rämpinyt tämän kesän aikana sellaisen rämeikön yli, että jos se ei tappanut niin sitten se vahvisti. Tästä osoituksena oli yksi kova treeni, jossa olin jo luovuttamassa, kun hapot polttivat. Kokosin pääni ja päätin onnistua ja jäin edellisestä suorituksestani vain 2 sekuntia. Sillä hetkellä mennyt kesä vilisi mieleni läpi kuin kosken kuohut ja tiesin selviäväni siitä haasteesta, koska se kipu oli hetkellistä tuskaa kun taas läheisen menettämisen tuska kestää koko loppuelämän.
Tarvitsin myös jotain suolaa kilpailemiseen. Tarvitsin jonkun pienen hippusen lisää joka toisi uusia haasteita ja uusia tuulia. Se hippunen on löytynyt, tarkemmin ottaen se hippunen on ihminen, jota olen tavallaan kaivannut. Mutta siitä lisää paljastuksia myöhemmin :D
Kohta alkaa taas erilaiset leirit, kunhan ensin parannut tästä kuumetaudista, joka on ollut yllättävän kova. 40.2 astetta on ollut kuumetta korkeimmillaan ja voin sanoa, että sen ennätyksen olisin voinut jättää tekemättä. Mutta tuleepahan pieni lepojakso ennen kovaa jyystöä loskateillä ja Espanjan mäissä.
Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni taas pikkuisen paremmin.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
elämäni etappiajo
kun 15.01.2012 äitini soitti minulle kesken työpäivän (olin menossa keikalle yksin) ja kertoi, että hänellä on rintasyöpä, maailmani romahti. 2 viikkoa meni helvetin syövereissä ja kaikki muu tuntui turhalta. Oli alkanut elämäni raskain ja pisin etappiajo.
Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.
Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.
08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.
Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.
31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.
Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.
Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.
Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.
Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.
Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.
Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.
Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.
Ensimmäiset etapit tuntui taistelutahdon sytyttyä helpoilta ja 19.06.2012 hänet leikattiin ja kerrottiin, että hoidot tehoavat ja tuntui että tässä tulee voitto. Sen jälkeen hän mursi kätensä, leikkaushaava tulehtui pahasti, tuli erilaisia tulehduksia, sydän oireili, tuli vyöruusu päähän, diabetes oireili ja olimme veljen kanssa omaishoidon ammattilaisia yhtäkkiä. Öitä meni valvoessa, puheluihin vastatessa, äkkilähtöjä sängystä kertyi molemmille tihenevään tahtiin. Lääkärit sanelivat taktiikoita, yritimme toteuttaa niitä onnistumatta.
Vuorotellen iskimme irti, yritimme kaikkemme joukkueen eteen. Aloin tiputella painoa pois loppukiriä odotellen. Luovuin erilaisista vastuutehtävistä keskittyen olennaiseen. Kunnes tajusimme olevamme loppukirissä 01.03.2014. Veljeni vei äidin lääkäriin väkisin. Hän ei pystynyt enää kävelemään. Kerrottiin, että syöpä oli uusiutunut mutta olisi hoidettavissa. 06.05.2014 tuli ratkaiseva isku. Lääkäri soitti kesken työpäivän ja ilmoitti, pari elinpäivää maksimissaan. Olimme kirijonossa matkalla maaliin. Äitini rukoili minua päästämään hänet tuskistaan, näin hänen silmissään kuolemanpelon. Viikatemies oli ovella kolkuttelemassa. Sitä näkyä en unohda, se oli sydäntä riipaisevaa, helvettiä.
08.05.2014 tulimme aamulla maaliin. Olimme väsyneitä. Kirimiehemme oli kuollut. Tuska, taistelu se kaikki oli ohi. Tunteet saivat vallan. Olisi pitänyt jatkaa elämää kohti seuraavaa etappikisaa.
Ei pystynyt. Elämäni oli halvaantunut. Itkin, rukoilin, annoin periksi kaikelle. Ei ollut voimia, ei tahtoa, kaikki tuntui turhalta.
31.05.2014 oli palkintojenjako. Kauniita kukkia ja papin puhe. Hymyäkin tuli suupieliin muistellessa etapin rankimpia hetkiä. Sellaista on oikeakin pyöräilykisa, isoja tunteita, rankkoja hetkiä, pettymyksiä ja voittoja. Jälkeenpäin ne saavat ison merkityksen ja kaikki kisakaverit jäävät mieleen.
Nyt kisasta on kulunut reilu kuukausi. Elämä on saanut merkityksensä. Olen jopa käynyt kilpailuissa tosin ilman mitään odotuksia, ilman mitään halua mihinkään. Olen ihmisraakile, joka parsii kaikkea kokoon. Yöt kuluu valvoessa ja pohtiessa mitä seuraavaksi.
Kaiken kukkuraksi sain puhelun, että syöpä oli periytyvää ja olisin jossain seurantaryhmässä, tyttölapsi kun olen. (olen aina halunnut olla poika) Isoäitini sai rintasyövän 36 vuotiaana, äitini 67 vuotiaana. VOI VITTU! Pelkokin vielä perseessä. Tosin tämä kerrottiin jo vuonna 2012 mutta en ottanut sitä tosissaan.
Sitten tässä yhtenä yönä valvoessani, päätin, aion elää nyt. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään hävittävää. Olen tunnetusti sisupussi, ja sitä mainetta olen vaalinut henkeni kaupalla. Olen toteuttanut unelmiani ja aion toteuttaa. Vaikka Armstrong paljastui huijariksi, niin silti ihailen häntä. olen lukenut hänen kirjansa uudestaan ja uudestaan.
Psykologini sanoi viimeksi, että nyt silmissäsi on se sama loisto palannut, sinulla on tavoite ihan selvästi. Mutta pitäisi ottaa rauhassa ensimmäiset askeleet. Sehän ei tällaiselle hätähousulle sovi, mutta päätin, että nyt se tehdään ja tehdään kunnolla, ajatuksella.
Olen palannut töihin, vaikeata oli kasata ajatukset ja yrittää lohduttaa kun itse on riekaleina. Onneksi minulla on maailman parhaat työkaverit. Onneksi minulla on maailman paras perhe, veli, joka muistuttaa koiraa. Hänen vilpitön olemuksensa saa minut hymyilemään ja luottamaan että jaksan vielä vähän maailman paras mies, joka seisoo vierelläni lähtöön saakka. Onneksi minulla on ystävä, joka soitosta nousi sängystä ja tuli luokseni silloin kun olin romahtanut. Onneksi minulla on maailman paras suku, joka auttoi henkisesti ja neuvoivat ja yrittivät piristää. Muuta en tarvitse, tämä on tiimini.
Ensimmäinen etappi tässä loppuelämän etappiajossa on opetella nukkumaan. En vielä ihan ole oppinut, mutta ehkä se siitä vielä kehittyy. Sillä unta ja lepoa tulen tarvitsemaan. Tulee raskaita etappeja, joilla minua koetellaan ja kuntoni ratkaisee kestänkö vai en. Uskon että pyöräily on antanut minulle sen taidon, selvitä tästä etappiajosta.
Siis, pyörät pyörimään ja nokka tankoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)